RUTISTA !!

Tämmöisen T-paidan tai topin kun saisi ensi kesäksi !!

Löysin tekstin wc-paperi pakkauksen kyljestä, kun pesin iltasella hampaita...

Olisi jälleen ollut semmoinen halaus-ikävä-olotila...

Onnellinen kevätilta

Sellainen koira kuin emäntä, sanonta pätee tämän torpan asukkeihin oikeinkin hyvin. Lojoksittiin molemmat, minä sekä koira, aamutuimaan peittojen alla, vaikka piti nousta ja aloittaa päivän askareet. Lunta pyrytti ulkona ja sisällä juoksivat villakoirat - ne pölyiset yksilöt!
           Onneksi lumipyry loppui ennen kuin oikeastaan alkoikaan ja minun lumityöt tänään olivat melko nopeasti tehty, kunhan pääsin traktorin koppiin. Näistä kuvista huomaa, että kuskia vähän laiskotti, kun välillä piti pysähtyä kuvia ottamaan...

Ja iltasella oli taas semmoinen kevätillan oloinen maisema, kun monta päivää pilvessä ollut taivas kirkastui ja ilta-aurinko pääsi vähän pilkistelemään ennen kuin laski metsän taakse. Söin pinaattikeittoa ja olin onnellinen. Oli hyvä olo. Liekö sitten keiton syytä ...

Huomenna työaamu... katsotaan kuka lojoksii huomisaamulla!?

Jälkiä jättämättä...

Tänään oli ns. Prinsessa Ruusunen-päivä eli päivä, jona ei olisi pitänyt herätä vaan jatkaa satavuotista untaan prinssiä odotellen...
           Eilisiltana (tai yötähän se taisi olla) olin juuri vaipumassa miellyttävään unitilaan kun jostain kuului kimeä piip... odotin vähän aikaa peiton alla paikallaan ja kun mitään ei kuulunut ajattelin, että hulluus se päässä vain piippaa, kunnes ... piip ... Kello näytti 00:40 ja ei ollut kamalaa inspiraatiota nousta ylös, kun koirakin nukkui kuin olisi ollut osa patjaa. Syyllinen löytyi välikammarin katosta - palovaroittimen patteri veti viimeisiään. Palovaroitin sai lähtöpassit ja niin sai uuden puolenkin varoitin. Laitan molempiin uudet patterit niin ei tarvitse seuraavana yönä pompata toisen piippailuihin!
            Tänään ei käynyt mitään erikoista, joten huonon päivän leima ei johtunut mistään tapahtuneesta vaan se oli pikemminkin yleistila, vellova velttous ja nahjusmaisuus ja saamattomuus yhdessä. Päivä oli pilvinen ja pakkasasteita oli vain pari. Ihan mukava talvipäivä vaihteeksi, kun ei ollut liian kylmä. Tuuli kuitenkin aika kovin vielä eilisen jäljiltä.
             Käytiin koiran kanssa rantalenkillä, mutta koiraa kiehtoi ihan muut asiat kuin lumipeitteinen järven selkä. Moottorikelkan jälkiä siellä taas oli aika tavalla ja minua ihmetytti, että miksi ihmisten pitää ehdoin tahdoin mennä loskaiselle jäälle henkeään uhmaten, kun kuivalla maallakin saa kyllä ongelmia aikaiseksi jos elämä käy tylsäksi! En käsitä, en ymmärrä.

Jänespussin jälkiä ei-mistään ei-mihinkään...

Oma juoksulenkkikin oli jälleen semmoinen, että ei-hyvää-päivää!!!! Sydän ja keuhkot olivat ihan mukana, pumppasivat verta ja työnsivät happea kroppaan, mutta kroppa oli kuin tyhjäkäynnillä koko ajan. Jalat makaroonia ja askel lyhyempi kuin päästäisellä! Suututti kyllä enemmän kuin vähään aikaan on suututtanut! Kokeilin tänään uutta ylämäki-juoksutekniikkaakin eli lyhyellä askeleella ja vartalo suorana normaalisti... jalat oppivat kai vähän liiankin hyvin tämän tekniikan kun askel ei pidentynyt tasamaallakaan!! Viisi kilometriä ja vastatuulta mennen tullen. Luonnonvastaista sekin!!
            Äh...
            Iltasella lämmitin saunan ja rojahdin ylälauteelle ja suljin silmät ja kuuntelin kiukaan sihinää. Jotenkin tämmöisten päivien jälkeen olo on väsyneempi kuin semmoisten päivien, kun on ihan oikeasti ahertanut aamunkoitosta illan hämärään... Kaipasin kevättä, aurinkoa ja naamaan ilmestyviä pisamia...

Pupujen talviriehan jälkiä. Joko yhdellä pupulla on ollut nopsat jalat tai sitten pupusia on ollut tusina!

Iltalenkillä tuli taas itku. Se oli näitä tämmöisiä itkuja, jotka alkavat ilman syytä ja loppuvat päänsärkyyn. Niin kuin tänä iltanakin. Yritin joskus etsiä googlesta tietoa siitä, mistä itkun jälkeinen päänsärky johtuu, mutta ei sille mitään tyhjentävää syytä löytynyt. Jotkut vain ovat herkempiä päähermojen puoleen... Minulle se on aika usein itkun viimeinen seuraus, joten kai minä sitten itken jotenkin väärin... pingottaen!
         Katselin eilen, kun koira oli jälleen sängynvaltaajana enkä päässyt heti nukkumaan, hyvän yöunen rentoutus- ja venytysharjoituksia. Suurin osa niistä oli jooga-pohjaisia rentoutuksia. Ne olisi pitänyt tehdä juuri ennen unta, mutta kyllä olo aika rennoksi tuli, vaikka en ihan heti harjoitusten jälkeen tyynylle päätä saanutkaan. Olen nykyään nimittäin aika huono nukahtamaan ja tarvitsen jotain "häiriötä" siihen, ettei ajatukset rupea seilaamaan edestakaisin. Tällä hetkellä se häiriö on äänikirjat, jotka vievät kyllä päästä suurimmat murheajatukset ja antaa tilaa unelle, mutta tuskin rentouttavasta venyttelystä tai hengittelystäkään haittaa on. Pitäisi vaan jaksaa kokeilla joku ilta ihan kokonainen rentoutushetki alusta loppuun ja sitten sammuttaa valot ja katsoa miten uni tulee ja onko se syvää ja rauhallista. Onneksi tuo päiväkirjan kirjoittelu auttaa jo vähän siinä, että sinne saa purkaa suurimman osan ajatuksista eikä ne kaikki pyöri päässä enää silloin kun unta pitäisi saada!
           Nukahtamisvinkkejä otetaan kyllä vastaan, jos jollakin on unettavan hyviä kikkoja!

Kenen jäljet...? Minun hankipulahduspaikan vieressä, mutta minusta tulee kyllä isommat jäljet...

Nyt taidan lämmittää lämpötyynyn harteille vielä hetkeksi ennen kuin raivaan taas tuon monimetrisen karvaturrin pois minun puolelta sänkyä... siis koiran... sormet ovat nopeammat kuin ajatus ja ajatus puhtoisempi kuin muodostunut lause.
            Minun pitää lauantaina työkeikan jälkeen käydä ostamassa semmoinen muotoihin muotoutuva tyyny, sillä kohta olen pari viikkoa kärsinyt vasemmalla puolella hartiakivusta, joka aina tulee päivisin paremmaksi ja öisin pahemmaksi. Vanhat tyynyt ovat jo huonoja tai sitten minun muotoni ovat muuttuneet... Auts kuitenkin!
             Unosia sinne ruudun toiselle puolelle!


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
23. päivä (8. viikko)
- 5.2 km uimarantalenkki (34min)
- koko matka juoksua, jos sellaista taapertamista juoksuksi voi edes kutsua!
- ihmeen vaikeaa oli tänään, vaikka hengitys ja sydän yrittivät tehdä kaikkensa, että jalat liikkuisivat
- eivät oikein liikkuneet... energiaa ei ollut ja muutkin powerit vähissä. Välipalan otto oli kai taas epäonnistunut...
- kokeilin ylämäkijuoksutekniikkaa: lyhyet askeleet, kroppa ryhdissä - ihan ok onnistui, mutta kyllä ne silti väsytti, ylämäet siis.
- keli oli mukava, aste pari pakkasta, mutta tiet olivat pehmoiset ja sohjoiset ja askel vähän lipsui tai sitten nuoskainen lumi tarrautui pohjiin.
- ei oikein minun päiväni tänään...

Kesäikävää

Tänään tuli ikävä kesää.
         En tiedä mistä tämä äkillinen kesäkaipuu oikein sai alkunsa, kun päivässä ei sinänsä ollut mitään vikaa. Erinomainen pilvipoutainen tammikuinen päivä pienen pakkasen kera. Ihana keli ulkoilla! Tämän tästä huomasin vain ajattelevani kesäiltoja, helteisiä hetkiä kun toivoi, että arkkupakastin olisi isompi, että sinne mahtuisi makaamaan, itikoita ja kutisevia paukamia, lintujen laulua (sitä ehkä eniten kaipasin tänään, kun talvinen luonto on aika hiljainen..), nurmen tuoksua, lehtien kahinaa oksissa ja yksinkertaisesti sitä vihreyttä, minkä kesä tuo.

Tänään kun aloitin 8. juoksuviikon, niin juostessakin ajattelin, miten mukavaa sitten on teputella kun jalan alla rahisee hiekkatie tai huono asfaltti, ja päällä on vain toppi ja shortsit ja kengät. Kuvittelen aika usein timoteit ja perhoset tien varsille, kun juoksen. En tiedä mitä tämä mielikuva auttaa, mutta kai se jotain itsensä pettämistä on ...
            Juoksin 5.2 km, uimarantalenkin, ja vaikka ei voi sanoa, että se mitenkään helpolta tuntui niin ei se nyt tappavan kamalaltakaan enää tuntunut. Ehdin jo ajatella, että ehkä pitäisi pikkaisen pidentää näitä viikkolenkkejäkin... vaikka siihen 6 kilometriin... Jaloissakin tuntui olevan vielä vähän powereita jäljellä kun kotiovelle pääsin, joten senkin suhteen voisi vähän lenkkiä pidentää. Uimarantalenkin jälkeen on seuraavaksi iso mäki, joten jos juoksisi kilsan lisää niin pitäisi ensin juosta mäki ylös ja sitten mäki alas, kääntyä ympäri ja taas juosta mäki ylös ja mäki alas... ja sitten olisikin valmis kuolemaan!

Koirakin voi koko ajan paremmin. Tänään kun ruuan jälkeen katselin nukkuvaa koiraa, mietin, että näitä hetkiä varten sitä jaksaa aina tapella silloinkin, kun ei jaksaisi enää ainuttakaan yötä valvoa ja pelätä ja olla huolissaan. Se hetki, kun koira on rauhallinen ja nukkuu niin syvää unta, että näkee unia... Se on parasta sairastelun jälkeen!

Iltasella kun odottelin saunan lämpenemistä, tein uutta palapeliäni, jonka aloitin viikonloppuna. Se on vähän pienempi kuin edellinen ja jotenkin se tuntuu valmistuvan ihan liian nopeasti...
            Saunassa taas oli aikaa ajatella omiaan.
            Työasioitakin harhaili mielessä, kun viikonloppuna kuului sellaista huhua, että meidän työporukka hajoitetaan. En ymmärrä, että miksi, kun poppoo tekee yhdessä hyvin töitä ja tiimihenki on huipussaan, eikä työnjälkikään pitäisi olla ongelma. Tuntuu vaan hullulta, että semmoinen pakka räjäytetään palasiksi, joka toimii... Mutta kuten niin monesti muulloinkin, murehdin jälleen etukäteen tulevaa ja pelkkien huhujen perusteella.

Suunnittelin jo vähän kasvimaata, kukkapenkkejä, mahdollisesti kasvihuoneen paikkaa.. selviä kevään merkkejä ilmassa. Samaan aikaan taivas työnsi vielä iltasella uutta lunta maahan, joten ihan keväältä ei ainakaan ulkona näytä, vaikka sielussa jo kukkiikin krookukset!
         Yritin tänään vähän jo aloitella ystävänpäiväkortti-urakkaa, ettei taas jäisi viimeiselle päivälle. Ei vain oikein lähtenyt onnistumaan. En saanut kuin korttilistan tehtyä... Pesutupa veti tänään puoleensa liiankin kiihkeästi.

Ensi kesänä aion hankkia sen riippumaton! Päätin sen tänään kun käveltiin koiran kanssa hämärässä. Miten mukavaa olisi köllötellä älyttömän leveässä riippumatossa ja roikottaa toista jalkaa ulkopuolella ja lukea kirjaa tai katsella taivasta... Ensi kesänä sen hankin! Kättä päälle!
              Nyt pitäisi taas raivata tilaa tuohon sängylle, että pääsisi uinumaan... mahdoton tehtävä tällä hetkellä, joten taidan tappaa aikaani ja katsoa muutaman videon siitä, kuinka juostaa ylä-ja alamäkeä...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
22. päivä (8.viikko alkaa...)
- 5.2 km uimarantalenkki (34min)
- koko matka juoksua
- tuntui hyvältä jaloissa ja hengityskin onnistui
- yritin vähän paikkailla juoksuasentoa ja huomasin, että keskivartalo kannatus ontuu edelleen, eli vatsalihaksia ei taida olla tarpeeksi... missä ne oikein ovat....?
- keli oli nollassa ja tiet suhteellisen hyvässä kunnossa, hiki tuli lämpökerraston kanssa!
- olo oli tosi hyvä kun juoksu kulki ja hyvä olo jatkui juoksun jälkeen tuttuna "tyhjä-pää-olona".
- FANTASTISTA!!

Ice age

Tänään olimme rohkeita ja menimme aamulenkillä kokeilemaan miltä tuntuu vaarallinen elämä - kävelimme järven jäälle. Tai minä kävelin, koira jäi kuivalle maalle nuuskimaan jotain.
          Okei, täytyy myöntää, että minunkin "rohkea reissuni" ylettyi ainoastaan pariin metriin rannasta, joten ihan suuren suurta jääkenttien sankaruutta en taitaisi ansaita. Aika paljon jään pinnalla on lunta, joten ainakaan mikään retkiluistelu ei näillä järvillä onnistu. Enkä kyllä menisi vielä jääteille autollakaan... Olenkohan joskus tippunut jäihin entisessä elämässä, kun suhtautuminen on näin tiukkapipoista... ? Tai sitten se Pikku Kakkosen 'Varokaa heikkoja jäitä'-animaatio on osunut ja uponnut!

Rohkea askel jäälle...

Tänään oli hyvä päivä. Jotenkin onnellinenkin. Saatiin koiran kanssa nukuttua hyvät yöunet ja se teki jo ensinäkin ihmeitä mielialalle ja sitten se, että koiran vatsa oli (ainakin tänään) jo suhteellisen normaali, teki minut iloiseksi ja näköjään koirakin alkaa palautumaan sille reippauden tasolle, jossa sitä on tottunut näkemään.
              Keli oli pilvipoutainen ja lähellä nollaa. Muutama aste taidettiin olla pakkasen puolelle, mutta ihana keli ulkoiluun kun ei ollut liian kylmä! Iltalenkki meillä vähän virahti kun tämän torpan asukit ottivat pienet nokoset ruuan päätteeksi ja kumpikin kömpi peittojensa alta vasta alkuillasta. Hupsansaa! Onneksi päivä on pidentynyt ja jonkinmoinen valo vielä ulkona loisti, vaikka kuu olikin pilviverhon takana.

Illallakin meni niin kauan hyvin ennen kuin sain viestin 'mun murulta' ja sitten iskikin ikävä enkä saanut sitä ravisteltua pois oikein millään. En saisi ikävöidä ja kaivata näin kovasti, kun ei se maailman menoa muuta kuitenkaan, tekee minulle vain entistä yksinäisemmän olon!
           Tämän olon takia yksinäisyys on helpompaa. Kun on yksin ei osaa kaivata muuta, mutta sitten kun saa pienen maistiaisen siitä muusta, niin yksinäisyys on pilalla ja jäljelle jää vain sielua repivä ikävä ja kaipuu sitä oloa kohtaan, jota tunsi kun sai hetken aikaa olla 'me'...
             Ollaan juteltu paljon naimisissa olevan ystäväni kanssa yksinolosta ja yksinäisyydestä. Hän sanoi, että tajusi oikeastaan ensimmäistä kertaa mikä ero niillä on, kun jutteli minun kanssani. Hän sanoi nauttivansa yksinolosta paljonkin, kun semmoiseen tulee mahdollisuus, mutta huomasi, että se ei koskaan ole semmoista yksinäisyyttä kuin esimerkiksi minun yksinoloni. Ystäväni tietää yksinollessaankin, että kohta se toinen tulee kotiin. Hänellä on aina olemassa se toinen, vaikka juuri silloin ei kotona olisikaan. Minulla yksinolo kääntyy joskus yksinäisyyden puolelle ihan vaan siitä syystä, ettei ole edes mahdollisuutta, että toinen puolisko tulisi jossain vaiheessa kotiin. Ei sinänsä, kyllä minä yksinolostani nautinkin, vaikka toisinaan olisi kyllä kiva kaivata sellaista ihmistä, joka tulisi kotiinkin...

7 viikkoa, 7.2 kilometriä

Oppikaamme virheistämme.
             Kuten sanottu, meidän koiran antibioottikuuri loppui lauantaiaamuun, joten lauantai-illalla ei tarvinnut enää keskiyöhön valvoa lääkkeiden takia. Niin ei tarvinnut, mutta olisi pitänyt. Meidän koira on vähän kuin pienempi ja karvaisempi versio minusta sen suhteen, että muutokset täytyisi tapahtua hyvin, hyvin hitaasti, että niihin ehtisi sopeutua. Minun kohdallani sata vuotta per muutos, koira pystyy ehkä vähän lyhyemmässä ajassa omaksumaan muuttuvan maailman.
              Eilen illalla jätin pois sen keskiyön aterian ja se kostautui sitten sillä, että koiruudelle tuli nälkä jo aamuyöstä ja käveli sitten torpassa sen verran ettei minunkaan unista mitään tullut enkä tietysti tajunnut koiran nälkää heti vaan vasta myöhemmin aamulla...9 maissa kömmin vielä takaisin peiton alle, mutta eihän se uni enää unta ollut. Semmoista torkkumista vain.
              Eli olen haukotellut ja näyttänyt nukkuneen rukoukselta koko päivän.
              Oma syy. Ei pitäisi valittaa.
              Oma mun blogini. Ei tarvitse lukea.
              Eilinen työpäivä meni hyvin, vaikka aika tuntui matelevan lyhyestä päivästä huolimatta. Olin aamusta käynyt itseäni piristämässä kirjakauppa ostoksilla ja ostin korttitarpeiden lisäksi vähän leimasimia. Innostuinko? Ehkä vähän. Kassa sanoi, kun kannoin ostokseni tiskille, että joku meinaa ryhtyä askartelemaan. Naurahdin vain, että mistäs sinä semmoista päättelet!
              Kotona huomasin, että kantoliinat olivat jääneet minun autooni. Siinä pääsi kyllä jokunen paha sananen suusta, kun matkaa kaupunkiin on kuitenkin se puoli tuntia ja talvikelissä pikkaisen enemmän enkä todellakaan jaksanut heti hypätä autoon ja viedä niitä... Joten tänään vein ne sitten työmaan pesutupaan ja ajattelin, että sen verran reissu sunnuntaina työmaalle ärsytti ja otti päähän, etten takuulla enää koskaan unohda!

Tänään oli sitten juoksupäivä, kun en eilen ehtinyt käydä. Viikonlopun kylälenkki (7.2 km) edessä ja piti kyllä vähän taas potkia itseään, etten olisi painunut peiton alle nukkumaan juoksun sijaan. Onneksi en, sillä juoksin tänään elämäni ensimmäistä kertaa 7.2 kilometriä yhteen menoon ja olo oli kuin ensimmäisen Kuulennon jälkeen! JES! Ja mikä parasta, se ei edes tuntunut siltä, että kohta kuolen. Eihän se nyt helppo keikkakaan ollut, mutta meno oli kuitenkin koko ajan semmoista juoksumaista, vaikka se tappava ylämäki toisesta suunnasta tullenkaan ei sen parempi ollut ja siinä meinasi sydän-parka hiipua, mutta iltasella saunanlauteilla kun viskasin kiukaan kuumaksi, ajattelin, että aikamoiset jalat ja aikamoinen mimmi!
             Pääkin tyhjeni kerralla niin, ettei vieläkään ole ajatuksen ajatusta päänupissa. Hallelujah! Nyt iltasellakin istuin oman kammarini lattialla sänkyyn nojaten ja jos olisin laskenut pään sängylle, olisi uni tullut heti. Pam! Koira harrasti sitä jo ♥

Nyt odottelen vähän aikaa, että saan antaa vielä vähän yöruokaa koiralle ennen unia.. siis jos kestän hereillä sinne asti.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
21. päivä (7 viikkoa täynnä)
- 7.2 km kylälenkki (44min)
- KOKO MATKA JUOKSUA! HURRAA!
- välipalan otto vähän taas liian aikaisin, mutta ei tullut energian vähyyttä kuitenkaan matkalla
- hengitys pelitti ja jalatkaan eivät oikeastaan olleet kipeät tai väsyneet muulloin kun rankoissa ylämäissä
- askellus suht kevyt ja rento koko matkan ja kai asentokin parempi, vaikka huomasin välillä että pyrin läsähtämään kasaan ( vatsalihakset kuntoon!!)
- keli hyvä, -3 ja pilvipoutaa, tiet hyvässä kunnossa
- AIVAN MAHTAVA OLO JUOKSUN JÄLKEEN!! JA ILTASELLA NAUTIN TYHJÄSTÄ PÄÄSTÄ!! AH !!

Pakkanen laskussa...

Aamulla heräsin siihen, kun koira kiepsahti nukkumaan minun polvitaipeeseeni. Tai tämän kokoluokan koira valtasi siis minun jaloista muodostuneen "syvennyksen" kokonaan ja laski lopuksi leukansa jalkapohjieni päälle ♥ Tuli hurjan hyvä olo! Meidän koira on aina ennen ollut vähän semmonen minä-itse tapaus ja erakko-luonne enemmänkin kuin mikään sylissä kiehnääjä. Nyt on esimerkiksi vuodessa tapahtunut aika iso muutos sen puoleen, että koira tulee usein kylkeen kiehnäämään tai röhnähtää nukkumaan niin, että joku kohta koskettaa minua. Kai se on turvallisuuden hakemista, kun ei omat vaistot enää ole niin teräviä kuin ennen. Tämänaamuinen tuntui senkin puoleen hyvältä, että tuskin niin rauhallisesti nukkuvaan koiraan, joka kuorsasi kahdessa ja puolessa sekunnissa, koskee mihinkään. Ja minusta on mukavaa nukkua jonkun kanssa. Saa nukahtaa koiran hengitystä kuunnellen ja saa herätä siihen, että toinen tunkee viereen!
               Soitin heti aamusta eläinlääkärille ja kysyin tuloksia. Puhelimeen vastasi hoitaja, joka sanoi, että tulokset ovat tulleet, mutta lääkäri laittaa sähköpostia tarkemmin. Kun kysyin eikö hän voisi edes sanoa sitä lukemaa, mitä testit näytti niin vastaus oli, että pätevyys tai tietotaito ei riitä. Ai tulosten lukemiseen, ajattelin harmistuneena. Sähköpostia tuli vasta äskettäin ja edelleen arvot ovat korkeat. Tulleet alas vain muutaman kymmenyksen. Noh, tietysti hyvä sinänsä että ovat tulleet alaspäin, etteivät ainakaan ole nousussa... Dieetti jatkuu siis ja helmikuun lopulla katsotaan arvoja uudelleen.

Pakkanen oli jo laskusuunnassa tänään ja koirastakin oli mukavampaa talsia lumessa, kun ei heti anturoita jäätänyt. Aamusella käytiin pienemmällä lenkillä ja sitten, kun koira oli ruuan jälkeen vedellyt muutaman tunnin päiväunet, käytiin pitkästä aikaa rantalenkillä. Onneksi jokunen auto oli tiellä ajellut, joten ihan umpuhangessa ei tarvinnut kävellä, mutta vähän hankalaa niissä raiteissa oli kulkea kuitenkin. Selvästi hauveli ei ihan vielä ole siinä kunnossa kuin ennen sairastelua, mutta reippaasti kuitenkin käveli, vaikka vähän matkaa toppuuttelinkin, etten uuvuta toipilasta ihan täysin. Iltasella se sitten vetelikin taas unia niin ettei edes häiriintynyt minun imurin huudatuksesta.
             Järven jäällä en käynyt kokeilemassa kestääkö se, mutta aikamoinen lumikerros siinä on päällä, joten sulapaikkoja on varmasti vaikea nähdä sen alta. Moottorikelkoilla jäälle oli kuitenkin menty, en tiedä onko tultu pois...

Kun olin saanut talon taas siistiksi ja puhtaaksi, laitoin tulet takkaan ja istahdin tekemään palapelin loppuun. Olen vähän säästellyt sitä, kun aina välillä tarvitsee semmoista aikaa, että saa heittää aivot narikkaan ja istahtaa palapelin ääreen. Mitä hermolepoa! Nyt siitä puuttui enää parisenkymmentä palaa, joten ajattelin, että enemmänkin säälittävää roikottaa sitä tekemättömänä. 1500 palaa on aika sopivan kokoinen hermolepuutukseen, mutta haasteita varten voisin joskus kokeilla isompaakin. Maisematkuvat ovat tietysti jo itsessään haastavia, mutta näitä piirrettyjä ja tapahtumarikkaita palapelejä rakastan! Onnistumisen ilo on puoli hupia!

Huomenna on taas työpäivä, mutta onneksi työmaalla pitää olla vasta 12 maissa. Toisaalta hyvä, toisaalta huono. Hyvänä puolena se, että saa nukkua pidempään, huonona puolena se, että päivä viruu sitten sieltä toisesta päästä. Huominen juoksukin on kai siirrettävä taas sunnuntaille. En ole edes katsonut säätiedotuksia että minkälaista säätä se on luvannut sunnuntaiksi. Joudun juoksemaan tietysti joko paukkupakkasessa tai kamalassa pyryssä! Hehee!
            Nyt taidan kuitenkin hetkeksi heittää viltin harteille ja istahtaa tappamaan aikaa tv:n ääreen ennen kuin pitää antaa koiralle ne iltasapuskat ja sitten painua pehkuihin, että jaksaa huomenna mennä töihin!

Nahjuksen löllötyspäivä

Tänään en saanut mitään aikaiseksi eikä siitä voi syyttää edes pakkasta!
           Aloitin tänään kaikki lauseet sanalla "pitäisi" enkä saanut ainuttakaan lausetta toteutettua. Vetelys olen! Sen verran itsekuria kuitenkin löytyi, että kävin juoksemassa, vaikka mittari sillä rajalla olikin, että kehtaako mennä itseään kylmettämään. Piti vaan edes jotenkin saada vähän mieltä liikkeelle kun tuntui, että junnaa vaan paikallaan - sekä kroppa että ajatus!
            Juoksu ei tänäänkään tuntunu mitenkään sellaiselta 'hurraajeewautsiwau' juoksulta, mutta ihmeen nopeasti minä heitin uimarantalenkin kuitenkin. Tiet olivat hyvässä kunnossa ja vaikka ajourat jäisiä olivatkin niin tien reunassa oli pakkaslunta juuri tarpeeksi, että sai tossun pitämään askelten alla. Maisemat olivat hienot ja kun reissu vähän venähti niin aurinko oli jo laskusuunnassa. Siksi kai pakkastakin oli vähän enemmän kuin aikaisemmin iltapäivällä. Kinttuihin se kylmyys kävi ensin, mutta täytyi myöntää, että vähän kyllä yläkroppakin sai kylmää. Toivottavasti nämä hartiakivut eivät ole siitä. Yritin kyllä mennä heti lenkin jälkeen lämpöiseen suihkuun ja puin villanutut niskaan etten nyt ainakaan juoksun takia hanki itselleni flunssaa!

Koira on ollut tänään melko samanlainen kuin eilenkin. Vähän se on tavallista väsyneempi, mutta se voi johtua lääkkeistäkin. Itse nukuin kuin tainnutettu tilhi silloin kun söin kahta antibioottia yhtä aikaa! Toivottavasti koirakin vähän piristyisi kun kuuri loppuu. Ja vatsakin pysyisi kunnossa... sitähän tässä toivoo koko ajan.
           Puhuin tänään puhelimessa työkaveri-ystäväni kanssa ja se kyllä meni sitten pikemminkin minun sydänsurujen tilitykseksi. Huomaan kyllä, että minun pitäisi nähdä ihmisiä enemmän niin asiat tulisivat kerrotuksi pikkuhiljaa. Nyt kun soitellaan melko lailla kerran kuussa niin ehtii kerääntyä monen monta asiaa päällekäin ja sitten kun sen sysää toisen korville kokonaisuudessaan ja yhdellä kertaa niin voi aiheuttaa toiselle korvakipua! Pahoittelin asiaa kyllä puhelun loputtua, mutta eihän se siinä vaiheessa enää auta. Toveri toppuutteli ja sanoi, että ei tässä pakkaspäivänä ollut muutakaan tekemistä... heh! Sanoo vaan! ♥

Nyt vähän juimii ohimoita. Liekö nesteenpuutosta minullakin... Tänä iltana väsyttää taas enemmän, vaikka hyvät unet saatiin koiran kanssa molemmat. Karvaturri nukkui melkein koko yön miun vieressä ja tuntui oikeastaan ihan mukavalta nukkua jonkun kanssa. Tosin se joku kuorsasi välillä aika äänekkäästi! Uros mikä uros!
            Huomenna pitäisi soittaa niitä haima-arvoja eläinlääkäriltä. Olisi ne varmaan saanut jo tänään, mutta en uskaltanut soittaa. En vaan halua tietää, jos ne eivät ole laskeneet mihinkään tai peräti nousseet. Se on sitten kuin isku vasten kasvoja ja ilmat pellolle. Mitä minä sitten teen? Miten ihmeessä minä sitten saan koiran ikinä kuntoon jos en saa edes haimaa rauhoittumaan?
             Ilta jälleen, kun rupee pohtimaan näitä asioita, joita ei voi kuitenkaan mitenkään hallita tai ratkaista iltayöstä! Tyypillistä minulle! Pitäisi nyt vaan napata kirja hyppysiin ja vähän saada mieltä rauhoitettua ennen unta...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
20. päivä (7. viikko)
- 5.2 km uimarantalenkki (33min)
- koko matkan juoksua
- askel ja hengitys sujuivat, mutta asennossa on jotain häikkää. Tänäänkin tuntui kun laahaisin itseäni eteenpäin enkä juossut. Keskivartalo ylös ja lantio eteen! Mihin nämä ohjeet nyt ovat unohtuneet!
- mielenlujuutta tarvittiin että minut sai tänään lenkille, ei niin että juoksu ei olisi maistunut, mutta kun ei ollut jotenkin jaksamista lähteä siirtelemään jalkoja... en tiedä miksi.
- pakkasta -15 ja vähän kävi kinttuihin ja sitten yläkropasta harteisiin. Tiet olivat hyvät
- juoksun jälkeen kiittelin kuitenkin itseäni että olin saanut itseni juoksulenkillä käymään. Olo oli hyvä ja hymyilytti niin ulkoisesti kuin sisäisestikin ja ruoka maistui hyvältä! 
- tulisi ne kevätkelit jo...

Sudennäköinen lammas villavaatteissa

Pakkanen ei irroittanut otettaan vielä tänäänkään vaan nipisteli poskia ja koiran anturoita minkä kerkesi. Aamulla kun päästin koiran aamupissalle ja hetken aikaa seisoin ulkorapulla villapaita pyjaman peittona niin täytyi myöntää, että kyllä se kahdenkympin pakkanen aika kylmää on...
             Tänään oli ensimmäinen päivä neljään viikkoon, että koiran vatsa toimi koko päivän jo suhteellisen hyvin. Tiedättekö, on raivostuttavaa, että kun olisi pieni syy jo pieneen tuuletukseen, niin mieli on asemoitu sillälailla, ettei todellakaan ole vielä aihetta juhlaan. Tuskin osaan olla huoletta vielä moneen kuukauteen - siis jos tämä on alku paremman... Pessimisti ei pety, sanotaan.

Törmättiin aamuisella pakkaslenkillä naapurin nuoreen isäntään ja naapurin villihköön tyttökoiraan, josta meidän koira tykkää kovasti, mutta tyttö ei piittaa pätkääkään meidän herrasta. Sydäntäsärkevää katsottavaa, kun toinen yrittää kaikkensa ja laittaa peliin koko viehätysvoimansa (puhumattakaan komeasta ulkomuodostaan) ja koiratyttö ei tajua parastaan! Mukava oli kuitenkin nähdä meidän koira niin virkeän vilkkaana, kun on ollut niitäkin päiviä ettei pää ole tyynystä oikein noussut. Naisenergia tekee näköjään ihmeitä...
             Toinen asia, minkä huomasin, oli se, että vaikka nuori isäntä on kohta jo parikymppinen niin silti minun kanssani tuntuu, että se pieni poika ei ole kadonnut mihinkään, jonka kanssa istuttiin joskus hiekkalaatikolla tai keinuttiin keinuissa. Ja edelleen nuorimies kertoilee minulle asioitaan. Ei tietenkään sillälailla enää kuin pienempänä, mutta kuitenkin semmoisia, jotka varmasti nuorta mieltä painaa. Se tuntuu mukavalta, vaikka en voikaan antaa kuin naisnäkökulman asioihin, mutta toivon, että se olisi edes vähän avuksi.

Tänään huomasin senkin, että ajatuksiin alkaa uimaan niitä tavallisia arkiasioita taas. Kuukauden verran kun ajatuksiin ei ole mahtunut muuta kuin murheen mustia möhkäleitä ja huolenmuotoisia järkäleitä, niin on mukava saada päähän esimerkiksi sellaisia ajatuksia, että uuni pitäisi pestä tai murjoa vanhoja pipareita korppujauhoiksi! Varsinkin tuo uunin pesu olisi varsin ajankohtainen. Se näyttää siltä kuin sisällä olisi räjähtänyt jokin... tai joku! Eikä se ole kuin vuoden vanha!
            Kokeilin tänään oman kammarini lattialle äidin vanhaa rahkamattoa. Semmoista kirkkaan vihreää, mutta ei se sopinut - ei koon eikä näön puoleen. Olisi ollut vain mukava jos olisi saanut jotain lämpöistä jalan alle kun herää ja koirankin mahan alle, kun se lattialla tykkää nukkua. Paljas lattia on todella kylmä! Sen huomaa erityisesti aamulla kun seisoo paljasvarpain maton ulkopuolella... HRR! Ennen tässä kammarissa oli kokolattiamatto. Sellainen ruskeasävyinen. Mummo piti siitä samasta syystä kuin minäkin, se oli lämmin jalan alla, mutta aikamoinen pölypesä. Minä voisin huolia kokolattiamaton talveksi omalle lattialleni. Semmoisen, jonka rullaisi sitten kesäksi pois ja talteen! Tehdäänköhän semmoisia ei-pysyviä kokolattiamattoja...?

Vaikka juokseminen on selvästi parantanut yleisesti ottaen verenkiertoani, niin näinä päivinä, kun pakkasta on ollut näinkin paljon, olen ollut selvästi viluisempi. Pukeudun villasukkiin ja villapaitoihin, mutta silti tuntuu, että voisi vetäistä vielä toisen kerroksen päälle. Tiedän, että olen totuttanut kropan siihen, että sen ei itse tarvitse lämmittää, kun minä vuoraan itseni villaan ja muuhun lämpöiseen, mutta en minä jaksa koko ajan kylmissänikään olla. Tänään kokeilin suihkussa sitä kikkaa, että hulautan kylmän (tai kylmähkön) suihkun lopuksi, niin kroppa sitten ryhtyisi puskemaan lämmintä pintaan... Ööö, ei ihan toiminu. Minun piti vetäistä suihkun jälkeen villanuttu heti päälle, kun tuntui, että kylmyys jäi pysyväksi oloksi. Tuli ikävä sitä +40 asteen poreallasta siellä Nokian kylpylässä...Ah! Semmoisessa altaassa minä voisin viettää nämä pakkaspäivät!

Kukon askelin kevättä kohti ...

 Päivä on pidentynyt.
           Huomasin tänään kun puuhailin kyökin puolella, että pihakuusen ex-jouluvalot syttyivät ja ulkona oli vielä melkolailla valoisaa, semmoinen illan vaaleansininen hetki. Tämä puolisko talvesta on aina mukavampi, kun tietää, että jokainen päivä vie lähemmäs valoa.... auringon valoa siis!
            Tänään oli kylmä pakkaspäivä. Pakkanen pysytteli sitkeästi -20 asteen tuntumassa, mutta onneksi iltapäivästä laski sen verran, että pääsin käymään lenkillä. Juoksin 5 km uimarantalenkin ja silmäripset sain huuruiseksi hengitellessäni. Näytin takuulla lumikuningattarelta! Muuten juoksua voisi kuvata täi tervassa-vertauksella. Olin unohtanut ottaa välipalaa ennen juoksua ja energia oli kyllä poissa täysin minun tämän päivän juoksusta. Tuli kuitenkin koko viisi kilsaa juostua, mutta ei se semmoista rennon letkeää tällä kertaa ollut. Kai tuo kylmyyskin osaltaan vähän vei tehoja pois.. Jälkeenpäin kuitenkin olo oli euforinen, vaikka juoksu sinänsä vähän raakileeksi jäikin. Ei koskenut mihinkään, ei tuntunut mikään miltään, ei ollut ajatuksia. Pelkkä pehmoinen ja lämmin tunne. Juoksupöhnä.

Maisemat olivat tänään huikeat ja suututti, kun kamera ei ikuista maisemaa sellaisena kun sen silmillä näkee. Koivut olivat kuin valkoisen harson peitossa ja kimmelsivat auringossa hopeanhohtoisina. Juoksulenkin poistulomatkallakin aurinko paistoi lumiselle maantielle niin, että tuntui kuin olisin juossut kultakimalteisella tiellä! Hanki narisi ja muuttui varjoissa siniseksi. Männyt ja kuuset olivat harmaita kuurasta ja pakkasesta ja ilmassa tuoksui kirpeä kylmyys!
            Vuodenajat on mahtava juttu!
             En minä sitä sano, että kesähelteillä roikkuessa riippumatossa tulisi ikävä näitä pakkasia, mutta siitä helteestä ei osaisi nauttia ilman näitä pakkasia! Ja päinvastoin. Olisi pitänyt saada vuodevaatteet ulos, mutta kun joku varastaa minulta tunteja!!
              Koiran vointi alkaa kohentua, vaikka en minä niin lapsellinen ole, että minä uskoisin näihin parempiin päiviin ihan tosissani ennen kuin ne ovat totta. Nytkin iltasella vatsa oli löysempi taas, vaikka aamupäivästä jo näytti suhteellisen hyvältä. Ja iltapäivästä piti riehua jo pallojen kanssakin! Toivottavasti pakkaset tappaisivat osan bakteereista ja antibioottikuurin rääppiäiset sitten ne loput möröt! Siivosin tänään taas torpankin ja pesin lattiat, että saisi edes katkaistua pöpöiltä siivet taas. Kaikki keinot käyttöön!

Uunin kylki hehkui kuumana, kun iltasella vähän siihen nojailin. Silti mittari ei näyttänyt kuin +21 astetta, kun kurkistelin lämpötilaa ennen iltalenkkiä. Iso tupa syö lämpöä kuitenkin. Onneksi takka jelppaa vähän tuossa toisessa kammarissa, mutta silti näillä pakkasilla saa lämmittää ihan tosissaan. Ja mikäs siinä! Rakastan tulen ritinää ja puiden tuoksua.
              Tänään istuin saunanlauteilla ja mietin, että millainenhan ystävä minä olen. Otanko minä toisen huomioon silloin kun pitäisi? Muistanko kysyä oikeat kysymykset silloin kun niiden aika on? Välitänkö oikein? Tuli vain nämä kysymykset mieleen, kun eräs ystäväni on pitänyt 'mykkäkoulua' viikon verran enkä oikein tiedä onko syy minussa vai minun puheissani... Näinä päivinä (ja oikeastaan viikkoina) kun koira on ollut kipeä ja itse ihan poikki ja väsynyt ja uuvuksissa, olisin kaivannut sitä, että ystäväni olisi edes kysellyt miten menee tai mitä sairastuvalle kuuluu. Viimeinen viesti oli kirjoittu viime viikolla, kun yöunet olivat jääneet pariin tuntiin ja aivot olivat harmaata mössöä, ja vaikka mielestäni en kirjoittanut mitenkään tylysti tai tympeästi sitä viestiä, jossa kerroin, että taidan painua unten maille hetkeksi, niin sen jälkeen emme ole vaihtaneet sanaakaan... Totuuden sanoakseni, en ole jaksanut miettiä koko asiaa ennen tätä iltaa, kun sauna helli lämmöllään.
               Odotanko jotain liikaa, kun toivon, että se tykkääminen kestäisi myös ne ajat, kun toinen ei ole parhaimmillaan? Toivottavasti minä osaisin olla kyselevä ja huolehtiva ystävä minun ystävilleni, sillä tämä on opettanut ainakin sen, että ystävien tukea tarvitsee, vaikka se olisi vain lyhyt tekstiviesti tai puhelinsoitto tai sähköposti tai kortti. Pieni muistutus siitä, että ulkomaailmassa joku ajattelee ja välittää, antaa voimia silloin kun elämä pyörii koiran sairastelun ympärillä.

Eilisiltana, kun olin vahtinut koiran viimeisen ulkona käymisen pakkasyössä, pujahdin peitteiden alle, nostin villasukan varret polviin ja nappasin kirjan käsiini. Pitkästä aikaan! Että tuntuikin mukavalta uppoutua hetkeksi kirjan pariin, vaikka enhän minä montaakaan lukua ehtinyt lukea kun uni vei mennessään, mutta rauhallisia öitä olen saanut kun olen yöni aloittanut kirjan luvulla enkä esimerkiksi tv:n katselulla, niin kuin yleensä. Tällä hetkellä yöpöydällä on Pirjo Tuomisen Linnat. Tosipohjainen sukuromaani. Taattua Tuomista. Kirjoittelen lisää, kunhan saan kirjan luettua.
             Kunhan saan iltaruuan annettua koira-potilaalleni niin aion tehdä samoin myös tänä iltana. Peitto, peiton päälle oranssi viltti, pitkät villasukat ja kirja. Ja hyvät yöt!



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
19. päivä (7. viikko alkaa...)
- 5 km uimarantalenkki (34min)
- juoksin koko matkan
- vähän työlästä oli tämänpäiväinen juoksu, unohdin välipalan joten energian puutetta varmaankin...
- hengitys toimi ja huurusti silmäripset
- eikä jaloissakaan mitään muuta vikaa ollut, mutta kun eivät jaksaneet kunnolla...
- pakkasta -14, vähän viileä keli jaloille, maantie hyvässä juoksukunnossa
- juoksun jälkeen hyvä ja euforinen olo huonosta juoksusta huolimatta, ihan semmoinen pöhnä olo !!

Lääkärikäynti ja leimasimia!

Aamulla oli maahan satanut muutama sentti kevyttä pakkaslunta. Pakkastakin oli melkein jo kymmenen astetta, kun aamusella haettiin koiran kanssa posti. Yö oli ollut jälleen rauhallinen ja unta oli tullut molemmille melko hyvin. Aamusella nostin koiran vähäksi aikaa sängyn jalkopäähän lämmittelemään, kun lattiat tuntuivat niin kylmiltä pakkasaamussa.

En tiedä mistä koira tiesi, että olen sitä tänään taas viemässä lääkäriin, mutta päivälenkiltä palatessa se ei suostunut tulemaan kotiin millään. Yritin aamusta tehdä kaikki asiat kuten aina ennenkin, mutta kai se sitten jotenkin luki minua hiukkastasolla!
              Lääkärissä otettiin jälleen verinäyte eikä potilas tykännyt siitä yhtään. En kyllä ihmettele kun jatkuvasti tökitään samaan tassuun! Verta oli sitten taas joka paikassa ja koiran jalkakin näytti siltä kuin sitä olisi yritetty katkaista eikä vain ottaa verinäytettä! Lääkäri aloitti puheen anemiasta, halusi tutkia, ettei koira vuoda sisuskaluista. Sitten se kokeili vatsaa ja rupesi puhumaan suolistokasvaimista, suurentuneesta pernasta ja sen sellaisesta, halusi ottaa röntgenin varmistaakseen asian. Tässä vaiheessa minä olin jo sitä mieltä, että voisi olla jo niiden hyvien uutisten aika...
               Ajattelin, etten ikimaailmassa saisi koiraa pidettyä röntgenpöydällä kyljellään ja vielä paikallaan niin että kuva onnistuisi. En toisaalta tykännyt siitäkään ajatuksesta, että se pitäisi rauhoittaa kuvan ottoa varten. Onneksi koira makasi täysin liikkumatta, kun se kyljelleen vihdoin saatiin ja hoitaja sai vielä korjailla sen asentoakin ilman että koira olisi harkinnut pakoa.

Kuvissa ei näkynyt mitään muuta kuin mahassa soraa tai pieniä kivenhituleita (??). Lääkäri vähän naureskeli, että olenko syöttänyt ihan ohjeiden mukaan... Kysyin, että voisiko kivet olla tullut lumen mukana, kun en todellakaan ole ruokavalioon lisännyt pikkukiviä! Heh...
               Haima-arvoja ei vielä saatu, mutta muuten veriarvot näyttivät olevan normaalin puitteissa. Ainoastaan lymfosyytit olivat tarkemmassa erittelyssä koholla, joka lääkärin mukaisi viittaisi yksistään suolistokasvaimeen, mutta kun kokonaislukuna lymfosyytit olivat kuitenkin normaalit, ei lääkäri ihan diagnoosia kohonneen luvun avulla tekisi.
                Hyvänä uutisena kai oli sitten se, ettei mitään katastrofaalista löytynyt. Nyt toivon sormet ristissä varpaita myöten, että haima-arvot olisivat laskussa, että edes jotenkin päästäisiin kuivalle maalle tässä asiassa...
                 Kotona oltiin puolen neljän maissa ja molemmat niin nälkäisiä, että taidettiin hotkaista ruuat pureksimatta! Tämän päivän piristys löytyi kuitenkin iltapäivästä postilaatikosta: olin saanut ne minun leimasimet postipakettina kotiin asti!

Lauantaina töiden jälkeen pitää käydä ostamassa vielä leimasintyyny. En ole vielä väriä päättänyt. Nämä ihanuudet ostin sellaisesta saksalaisesta kaupasta kuin sonst noch was? Nopea oli ainakin toimitus, sillä taisin tilata nämä herkut keskiviikkona ja tänään ne kököttivät jo postilaatikossa! Nyt en vain malttaisi odottaa, että pääsisi tekemään kortteja uusilla leimasimilla!
           Onneksi ne suurimmat pakkaset taitavat sittenkin jäädä tulematta. Keskiviikkonakin pakkasta on ylimmillään -19 astetta (ainakin ennusteiden mukaan), kun vielä viikonloppuna se oli yli kahdenkymmenen. Ei sillä, kyllä tuo -19 ihan kivasti poskia nipistelee, se on varma!
             Tänä iltana koiruus oli niin väsyksissä taas päivän kamaluuksista, että se on leikkinyt sohva- ja sänkytyynyä vuoronperään. Tällä hetkellä on sängyn vuoro. Aikalailla minä tuota karvaturria rakastan... ja ottaisin kyllä vatsavaivat itselleni, jos sellainen olisi tässä maailmassa mahdollista. En tiedä mitä koira näistä lääkärikeikoista tuumii ja milloin se menettää uskonsa minuun, mutta ainakin tänään se vielä nojaili minua vasten sillä lailla kuin tykkäisi minusta - kaikesta huolimatta! ♥
               Minulla on tähtitaivaalle jo valmis toive, kunhan vain pongaisin sen tähdenlennon...

Ihmeitä ei pidä odotella. Ihmeitä pitää tehdä

- Tommy Tabermann-

Niinpä... sitähän tässä yritellään...

Sielun kukkia keskitalven keskellä

Vanhempani olivat jälleen viikonloppua viettämässä täällä saman katon alla ja tänä aamuna äiti tuli puolen 9 maissa tuvan puolelle, kävi laittamassa minun oveni kiinni ja antoi minun jatkaa uniani ja antoi koiralle lääkkeet ja aamuruuan.
             Tietenkin koira tuli kymmenen jälkeen raapimaan ovea, johon heräsin, mutta äiti päästi sen hiljaa huoneeseeni ja kuului sanovan, että "käyt sitten kiltisti vaan nukkumaan ja annat emännän nukkua!". Kiltisti hauva matolle kävikin ja kohta kuului kuorsaaminen.
              Miten hyvältä tuntui köllötellä aamusta vähän pidempään ilman lääkkeiden oton kanssa juoksemista tai niistä huolehtimista. Saatiin tänään koiran kanssa lojoksia kahdestaan pitempään ja NAUTTIA sunnuntaiaamusta. Olo oli heti toisenlainen. Pirteä, levännyt ja iloinen. Enemmän oma itse kuin pitkiin aikoihin.

Eilen plussakeli ja vesisade tekivät pihan luistinradaksi ja pelotti mennä ulos. Pelotti ensinäkin koiran puolesta, kun muutenkin vanhahkon koiran tasapaino ei nyt mikään hyvä enää ole, mutta myös oman henkeni puolesta! Yöllä oli jään päälle satanut ihana lumikerros, joka antoi askeleelle pitoa eikä tarvinnut enää pelätä katkeavia luita tai iskettyjä takaraivoja. Vähän kuitenkin jo rupesi pelottamaan kevään jäätiköt, että miten niistä selvitään...
               Eilinen työpäivä sujui hyvin ja melko nopeasti. Tuntui ihmeelliseltä nähdä perheen ulkopuolisia ihmisiä, sillä melkein kuukauteen en ole nähnyt kuin omaa väkeä - äitiä ja isää tarkalleen ottaen... Piti oikein miettiä, että miten sitä nyt muille ihmisille puhutaankaan! Eilisen juoksunkin siirsin tälle päivälle niin liukkauden kuin työpäivän jälkeisen syömisen suhteen, ja hyvä niin! Tänään oli ihan huippukeli juosta, vaikka tuo isompi tie vähän hankalampi olikin, mutta ei sentään peililiukas!
              Juoksin tänään kylälenkin (7.2km) ja tuntui ihan hassulta, kun alkumatka meni kuin siivillä. Humpsis vain ja olin jo tuolla kuivurin mäellä, kun muina kertoina on tuntunut, että kestää iäisyys päästä sinne! Juoksu tuntui hyvältä ja suhteellisen helpoltakin, mutta olin syönyt liian myöhään pieneksi herkuksi yhden pienen letun, joka sitten vähän alkumatkasta potki vastaan... Siitäkin selvittiin! Se mistä en meinannut selvitä oli jälleen tuo "Jökin mäeksi" kutsuttu kamalan pitkä ja melko jyrkkä ylämäki noin puolivälissä matkaa. Neljän kilometrin juoksun jälkeen se mäki oli viedä minulta hengen! Ehdin jo ajatella, että voiko sydänkohtaus tulla tämmöisestä rasituksesta...! Mutta selvisin mäen ylös ja juoksin sen 5km, jonka olen laittanut tavoitteeksi AINAKIN juosta tämän ja ainakin vielä ensi viikon. Kaikki muu on plussaa! Tosin loppumatkankin juoksin melkein kokonaan, vain muutaman sata metriä kävelin yhteensä ja muu oli juoksua. Olo oli aivan mahtava ja ruoka maistui!

Tämä kukka-kuva ei ole tältä päivältä. Itseasiassa tämä on muutaman vuoden takaiselta Pariisin reissulta, kun kävin pikkusiskoani katsomassa. Tänään vaan oli vähän taas semmoista kevätfiilistä ilmassa, että ajattelin laittaa muutaman kuvan siitä, miltä minun sielussani näyttää.
            Nimittäin äsken kun käytiin koiran kanssa iltalenkillä, niin olo oli piiiiiitkästä aikaa hyvä ja rauhallinen. Vaikka monikaan asia ei ole parantunut lähipäivien kaaosmaisesta tilanteesta, oli äskeinen iltalenkki semmoinen hetki tässä hullunmyllyssä, joka tuli tarpeeseen. Kevyet lumihiutaleet putoilivat mustalta taivaalta ja ympärillä oli hiljaista. Koira puuhasteli omiaan ja haisteli tienvieruksia taas melko pirteänä omana itsenään ja minä nautin niistä ohikiitävistä hetkistä kun en pelännyt, hermoillut, valvonut, huolestunut, huolehtinut enkä itkenyt minkään asian takia.
             Tietysti kaikki huolet ja murheet tulivat päähän sitten hetken päästä, mutta edes vähän aikaa pää sai olla niistä lomilla. Huomasin vain senkin, että en edes muista millaista oli normaali arki. Kun hereillä olo aika on päivä ja nukkumisaika yö. Mutta vaikka tämä sairastuvan arki onkin vähän kamalaa ja räjähdysaltista niin yllättävästi tästäkin arjesta löytyy niitä hetkiä, jotka tuovat kukkasia sielun kukkapenkkiin.

Huomenna meillä on sitten lääkäri koiran kanssa. Yhdeltä iltapäivällä. Toivottavasti saataisiin välillä hyviä tuloksia ja jotain apua siihen, että vatsa kestäisi antibiootteja vähän paremmin edes. Kuusi päivää olisi vielä kuurista jäljellä... 24 tablettia... KAMALASTI!
             Noh päivä kerrallaan...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
18. päivä (6 viikkoa täynnä)
- 7.2 km kylälenkki (49min)
- 5 km yhtämittaista juoksua, loppumatkastakin kävelin vain pari sataa metriä!
- juoksu kulki hyvin, hengitys toimi, mutta välipalan syöntiä pitää vielä pikkasen paikkoa...
- pahin hetki oli Jökin mäki, mutta ylös pääsin vaikka meinasi jalat muuttua hyytelöksi ja keuhkot paukahtaa!
- hyvä keli juosta, nollakeli ja pientä lumisadetta, tiet nuoskaisessa lumessa, ei liukkaita
- mahdottoman hyvä olo juostessa ja seesteisen ihana olo juoksun jälkeen!
- vitsit mikä laji!!!!

Lumimyrskyn jälkeen tulee aina... lumitöitä.

Tämän takia kukaan ystävistäni ei kysy kuulumisiani, sillä näinä viikkoina minun kuulumiseni ovat olleet samanlaisia. Nytkään en haluaisi aloittaa siitä, että yö meni taas plörinäksi ja koiran vatsa heitti löysälle ja koira oli levoton aamuneljästä asti.. Eläinlääkäri kirjoitteli vastauksen viestiini aamulla ja kehoitti syöttämään antibiootteja normaalisti viikonlopun ja tulemaan käymään lekurilla maanantaina niin katsotaan tilanne. Onneksi koira juo ja syö hyvin, joten ihan kamalaa pelkoa persuksissa ei ole viikonlopun odottelustakaan. Mutta koville ottaa tällä kertaa tämä tauti, täytyy myöntää.
             Aamulla ei fiilikset ollu ihan katossa, olemattomien yöunien lisäksi, ulkona vallitsevan lumimyrskyn takia. Tuuli ja satoi lunta niin, että hetkessä oli taas nurkat täynnä nietosta ja lumikinosta - tällä kertaa vielä aika painavaa nuoskalunta! Rauha laskeutui meidän torppaan hetkeksi kun sain koira-murulle aamulääkkeet annettua, itselleni jonkinmoista aamupalaa ja uuniin räiskyvät tulet ja istahdin oman kammarini lattialle ja nostin koiran sänkyyn maate. Koira nukahti oitis ja tuhisi rauhallisesti selän takana. Minäkin pilkin ja nyykin, kun olisi nukuttanut ihan mahdottomasti, mutta piti saada uuni lämmitettyä ennen kuin annoin unelle luvan. Talo hiljeni täysin pariksi tunniksi, kun yökyöpelit ottivat unta!

Jumppavarpaat.

Iltasella sitten otin itseäni niskasta kiinni ja siivosin talon viikonloppu kuntoon - vihdoin viimein! Kuurasin kloriitilla lattiat ja pyyhin vähän koiran nukkumapaikkojen mattojakin puolikostealla mopilla huitaisten, että edes joku pöpö ja bakteeri kuolisi siinä samalla jos ne nyt ylipäänsä elossa kestävät kehon ulkopuolella. Tiedän, alan olemaan fanaattinen ja hullu tämän sairastelun kanssa, mutta tämä puuhailu tekee minulle paremman olon. Vähän niin, että olen tehnyt kaiken sen mitä voi vain tehdä...
                Lumityöt jäivät taas sen verran myöhäiseen iltapäivään, että ehti tulla pimeä. Nuoskalunta olikin työläämpi aurailla pois teiltä ja pihamaalta ja se paakkuuntui ja jumiutui koneeseenkin ärsyttävän napakasti. Ja koko illan on kuulunut tasainen jymske talon eri puolilta, kun lumet tulevat katoilta. Hyvä kun tulevat, sillä esimerkiksi kuurin katolla on melkein 20 cm kerros paksua, kosteaa ja painavaa lunta. Kohta olisi saanut olla taas tiputtelemassa lumia katolta jos näitä plussakelejä ei olisi tullut.

Iltasella rojahdin sitten iltajumpan ja lämpimän suihkun jälkeen nautiskelemaan iltapalaa tv:n ääreen. En yleensä pidä tosi-tv-ohjelmista, mutta satuin yhden kerran vahingossa katsomaan englantilaista ohjelmaa, missä kaksi englantilaista naista stailaa ihmisiä kohti uutta ja parempaa minää ja elämää! Tällä kertaa Tanskassa. Trinny ja Susannah osaavat kyllä tuoda niin naisten kuin miestenkin parhaat puolet esiin eikä pelkästään vaatteilla.
            Se, mikä stailattavia yhdistää, on oman kehon arvostus tai siis sen puute - syystä tai toisesta. On muodot sitten pyöreät tai kapeat niin naiset löytävät "uhreistaan" ihanasti ne parhaat puolet, joita ihmiset itse eivät enää itsessään näe. Tulee oikeasti hyvälle mielelle tv-ruudun tällä puolenkin, kun ihmisen silmissä syttyy sellainen ahaa-elämys siitä, että ne paksujen reisien tai pömppövatsan vastapainoksi omasta kehosta löytyy upea takamus tai komeat sääret tai kauniit käsivarret ja silmät tai taivaalliset rinnat!
              Huomaan kyllä itsekin, että harvemmin sitä itseään katsoo niin, että näkisi ne hyvät puolet, aina silmät sattuu niihin kohtiin, jotka ovat omasta mielestä enemmän tai vähemmän huonosti... Eli silmiä avaava ohjelma senkin puoleen. Ja kun itse kuulun kaiken lisäksi siihen kuppikuntaan, joka vuoraantuu mieluummin kotoisiin ja mukaviin vaatteisiin niin on oikeasti mukava, että herätellään sitäkin ajatusta, että omaa kroppaa saisi esitellä ylpeänä muissakin nutuissa kuin lököpöksyissä ja nuhjaantuneissa kotipuseroissa.

Pyjamat ja villasukat... kotoisat ja mukavat!

Iltalenkillä alkoi ollakin sitten tiet liukkaita ja piti taas varoa askeleitaan. Autokuurin edestä piti vielä lenkin jälkeen työnnellä muutama kolallinen lunta, joka oli tippunut katolta autotallin edustalle. Se kun olisi siihen jäätynyt, ei sitä jääkamia olisi saanut pois muuta kuin kantopommilla! Huomenna kun pitää aamusella kääntää keulaa työmaan suuntaan. Kymmeneksi vasta, onneksi, mutta kuitenkin. Mukava päästä töihin, mutta mukava sekin, että luvassa on lyhyt päivä. Näillä unilla ei muuhun olisi paukkuja...

Iltapalan jäännökset...

Nyt olisi suunnitelmissa kirjoitella yksi kirje ja sitten kun olen doupannut koiraan vielä tunnin päästä maitohappoaterian niin kiepsahdan peiton alle ja luen Kodin Kuvalehteä (jonka sain jo eilen) niin kauan ennen kuin uni kaappaa mukaansa.. pääsen siis kenties jopa ensimmäiselle sivulle... eh!
               Taidan päättää tämän terapiaistunnon ennen kuin menee ylitöiksi!
               Muiskis.


P.S. Tänään olin ehtinyt juuri aloittaa iltajumpan kun kultaseni viskasi minua arkisen ihanalla viestillä - kaupasta! Se oli täynnä meidän välistä huumoria ja se teki niin hyvää kaiken tämän muun hullunmyllyn keskellä, että ihan sydäntä kutitti. ♥ Hymyilin pitkästä aikaa sillä tavalla, että suupielet melkein ylettyivät korvan taakse!

Koiran kanssa

Tultiin äsken koiran kanssa iltalenkiltä ja istuttiin sitten tuvan lattialla vähän aikaa vieretysten. Minä kuivasin koiran häntää ja takajalkojen karvoja, kun käytin poloisen jälleen takamuspesulla löysähkön iltalenkkikakkasen jälkeen... Tämmöinen keskustelu käytiin koiran kanssa:

MINÄ: Minä en enää tiedä mitä minä tekisin tai miten auttaisin, kun tuntuu, että saan aikaiseksi vain takapakkia.
KOIRA: katsoo kulmiensa alta ja siirtää leuan toiselle etutassulle.
MINÄ: Yritän ihan oikeasti kaikkeni, mutta en minä osaa enempää...
KOIRA: katsoo suoraan silmiin
MINÄ: (ääni muuttuu kun rupeaa itkettämään) On minun vika, että sinä olet kipeä. En ollut tarpeeksi huolellinen, tarkka ja kunnollinen...
KOIRA: siirtää leukansa toisen tassun päälle
MINÄ: (itkun sekaista sopertelua) Anna anteeksi...
KOIRA: heittäytyy kyljelleen ja huokaisee
MINÄ: (hymyillen hiukan toisesta suupielestä...) Jokos sait minusta jo tarpeeksesi?

Halasin koiraa niin kovasti kun ylipäänsä eläintä voi halata saamatta eläinrääkkäyssyytettä. Kyllä hauva tietää, miten minun iltaisiin epätoivon ja itsesyytös-itkuihin on suhtauduttava! Ja se sai minut niin hyvälle mielellekin, vaikka toinen on potilas enkä todellakaan enää tiedä mitä tekisin. Silti. Silti koiruus tuli viereen kyhnäämään, kun ilta-antibiootit oli annettu ja nyt se makaa kyljellään miun puoleisella sängyllä ja kuorsaa.
          Että kai minä sain anteeksi sen, että tein sen kipeäksi huonolla hoidolla...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
17. päivä (6.viikko)
- 5.2 km uimarantalenkki (35 min)
- juoksin koko matkan!
- alussa se sielussa sipisevä ääni yritti houkutella minua palaamaan sohvalle viltin alle, mutta ensimmäisen kilometrin jälkeen se ääni hävisi kuiskuttelemasta ja juoksu maistui
- hengitys toimi ja olen huomannut, että pitkät, syvät hengitykset mahasta asti auttavat todella paljon esimerkiksi ylämäen jälkeen kun jalat on ihan puhki. Kintut palautuvat nopeasti "ennalleen" ja taas jaksaa
- askeleista huomaan sen, miten kevyesti nykyään askellan ja olen niin iloinen, että jaksoin monta viikkoa keskittyä siihen, että saan askeleet oikeaoppisiksi
- käytän jo paljon enemmän pakaroita ja takareisiä ja jalka nousee jo vähän korkeammalle askeleiden välissä, mutta askelten väli pysyy lyhyenä
- ihana olo juostessa ja juoksun jälkeen! ETTÄ MINÄ RAKASTAN TÄTÄ LAJIA!!!
- ja ohitin vanhan, kävelevän pariskunnankin poistulomatkalla. JES!

Lunta siellä, lunta täällä, lunta talon katon päällä!

Tämmöinen aamumaisema on ollut muutama päivänä aika harvinainen. Yleensä maisema on ollut täynnä lumihiutaleita, mutta tänä aamuna taivas oli kuin tulessa auringon noustessa.
           Yö oli taas mikä oli. Koira oksensi iltaisen antibiootin rippeet aamuyöstä ja kirosin jälleen itseni, kun en ollut ollut tarpeeksi huolellinen ja fiksu sen suhteen, että olisin antanut vielä puolen yön maissa vähän maitohappoa vatsan tueksi ja vatsa jäi oikeastaan vain kymmenen aikoihin annetun antibiootin varaan... Tänä iltana olen sitten viisaampi.
             Yöllä oli lunta tuiskunnut jälleen ainakin sen 15 cm ja joka paikka oli lumen vallassa. Olen keskellä valkeaa talvimaailmaa joka peittyy tätä menoa lumeen! Luulisi auramiehiä hymyilyttävän, kun vihdoinkin on töitä vähälumisen alkutalven jäljiltä. Koira vilkaisi minua vähän toruvasti, kun vein sitä aamuiselle lenkille ja piti pohruta meidän takatiellä nilkkoihin asti ulottuvassa lumessa. Pahoittelin sitä, etten vielä osaa jakaantua kahdeksi. Kunpa osaisinkin!

Iltapäivästä vanhempani tulivat antamaan minulle vähän "yölomaa" ja tulivat yhdeksi yöksi maaseudun lumien keskelle. Ihan tervetullutta, vaikka tuskin minä sen paremmin kuitenkaan nukun ennen kuin koira on täysin kunnossa. Kuitenkin se uni on semmoista koiranunta, että herää joka risahdukseen, mutta hyvältä tuntuu jo pelkästään se, ettei ole niin yksin tämän sairastelun kanssa.
             Kävin tänään pitkästä aikaa vaa'alla ja huomasin, että olin saanut ainakin 3 kiloa lisää painoa syksystä. Oikeastaan olen nyt ihannepainossani ja mukavaa kun se paino on semmoista "kiinteää"... en uskalla sanoa sitä vielä lihakseksi, kun ei se minusta vielä sitä ole, mutta huomaan kyllä sen, mitä juoksu-artikkeleista sanotaan painon kasvusta juoksun edetessä. Siis siitä, että painoa tulee, kun lihaksia syntyy!
              Minun painoni kyllä on voinut tulla muutamasta suklaapalasestakin, joten ihan kaikkia kiloja en laita uusien lihasten piikkiin! Viime vuonna kun oma vatsa oli huonossa kunnossa monen lääkekuurin jälkeen niin ajattelin, että pääsenköhän koskaan ns. terveisiin painoihin, mutta nyt alan olla omissa lukemissani ja se tuntuu hyvältä!

Huomenna ajattelin tehdä viikkosiivouksen, vaikka onkin vasta torstai. Perjantaiksi on taas luvattu lumipyryä ja se päivä meneekin sitten ulkohommissa taas aika pitkälti. Pitää sitä paitsi pestä välillä torppa puhtaaksi pöpöistä, ettei koira ainakaan saa mitään uutta sairauskierrettä siitä, että taloa ei putsata kunnolla!
           Viikonlopuksi olisi töitäkin luvassa. Pomo soitteli aamusta, mutta varmistaa vielä myöhemmin tarkan ajan. Ei se ole kuin muutaman tunnin keikka, mutta kuitenkin. Pääsee vähän neljän seinän sisästä ulkomaailmaan ja saa ajatuksia edes hetkeksi pois koiran mahan kunnosta, ulosteiden laadusta, antibiooteista, oksennuksista ja jatkuvasta koiran olon tarkkailusta. Kuulostaa kamalalta sanoa noin, mutta kun jokainen päivä pyörii noiden asioiden ympärillä, huomaa, ettei oikein enää järkeviä ajatuksia osaa ajatellakaan! Joskus on hyvä päästä vähän "haukkaamaan happea"... edes hetkeksi...

DELETE

Tänään pidin pääntyhjennys-päivän ja ainakin vallitsevasta olotilasta päätellen - onnistuneesti!
             Viime yö oli jo helpompi koiran kanssa. Noustiin ulos käymään vasta 7 aamulla ja silloinkin vain pissalle, joten toivon mukaan maha alkaisi olla toipumaan päin ja antibiootit purra. Eilen taisin juhlia sillä, että koira ei ole huomannut tabletteja ruuassa... se oli lyhyt ilo se. Tänään sain poimia kupista heitettyjä tabletteja matolta ja syöttää niitä uudelleen. Ennen annoin tabletit kanapalojen välissä niin, ettei niitä huomattu, mutta nyt kun kanaa ei voi syöttää pitää tabletit hävittää löysähkön purkkiruuan sisälle. Sitä onkin sitten haastavampi antaa kädestä, kun jos laitan tabletit ruokaan ja ruuan kuppiin, jää tabletit syömättä.
              Viisaan koiran kanssa on välillä rankkaa.

Aamusta satoi lunta vielä aikalailla taivaantäydeltä ja eiliset kolaukset hävisivät lumikerroksen alle. Aamulenkki piti koirankin kanssa pohruta 20 senttisessä pakkaslumessa, kun en sitä ennen ehtinyt traktorinkoppiin lumitöitä tekemään. Tein ne sitten lenkin jälkeen ja onneksi lumisadekin vähän hellitti, ettei ihan mennyt hukkaan tämänkin päivän lumiaherrus. Aikamoiset kinokset onkin jo pihalla! Kuvista sitä ei niinkään näe, vaikka olisi maannut maassa kuvia ottamassa, mutta voin sanoa, että aikamoisessa talvimaassa asun tällä hetkellä! Alan harkita niitä hiihtolatujen tekoa...
            Kuudes viikko alkoi juoksemisessa.
            Juoksu oli pääntyhjennys-päivän ensimmäinen osa.
            Juoksin kesäisen uimarantani risteykseen ja takaisin (5.2 km) ja koko matka juosten! Yhtäsoittoa! HURRAA! Ja samalla saavutin ensimmäisen tavoitteeni eli 5 kilometrin yhtämittaisen juoksun. Olin ja olen aika ylpeä ja jotenkin samalla hämmentynytkin. Minä pystyin siihen... !!
             Ensimmäiset 1.5 km tuntuivat siltä, että ei taida viisi kilsaa mennä tänään rikki, mutta kun lihakset lämpenivät ja minä pääsin juoksun makuun niin sitten seuraava tunne olikin jo se, että minähän juoksen ja tämä tuntuu hyvältä! Hengitys toimi ja huomasin, ettei se itsensä kiduttaminen oikean juoksuasennon saamiseksi ole mennyt hukkaan, sillä kroppa tuntui asettuvan erinomaiseen juoksuasentoon, rennoksi ja lennokkaaksi! Koko juoksu oli jotenkin ilmavaa, mutta tietysti ei vielä kuitenkaan niin helppoa ettei olisi matka missään tuntunut.
            Mutta kuitenkin.
            Viisi kilometriä !!

Ruuan jälkeen olisin kaivannut päiväunia tai edes pientä unihetkeä, kun yö oli kaikesta huolimatta vielä aika semmoista torkkumista ja alkaa univelkaa olla jo jonkun verran.. Iltahommat kuitenkin painoivat päälle, joten annoin koiran nukkua minunkin puolesta. Sehän tässä sitä unta kaipaa, kun se on kuitenkin se potilas, minä vain lääkintähenkilökuntaa!
            Toinen pääntyhjennys oli sitten silitys.
            Silittelin tyynyliinat ja aluslakanat ja pussilakanat niin, että varmasti on hyvät laittaa sänkyyn seuraavan kerran ja katselin ja kuuntelin puolella korvalla ja silmällä Muumilaakson Tarinoita YouTubesta. Silloin kun kirjoitin yo-kirjoituksia, niin samana keväänä, kirjoitusten jälkeen, katsoin kaikki meidän Muumit videolta. Kai se oli jonkinmoinen keino puhdistaa päätä, mutta toimi kuitenkin. Toimi tänäänkin. Minusta Muumit olivat ja ovat edelleen parhaimpia lasten ohjelmia ja näköjään vähän isompienkin lasten hupia...
              Kolmas ja viimeinen traditio totaaliseen ajatusten alasajoon oli sitten sauna.
              Olin saanut joululahjaksi päänalusen saunaan ja kokeilin sitä tänään. Meinasin nukahtaa lauteiden lämpöön eli hyvin sopi päänalunen minun päälleni ... tai siis pääni alle. Iltapalan jälkeen sitä sitten ollaankin taas niin pehmoisessa kunnossa, että pitäisi vaan etsiä äkkiä peitto ja tyyny ennen kuin uni vie mennessään.

Aamusella muuten tuli siltä eilisiltaiselta ystävältäni viesti, joka alkoi: "No saat anteeksi." Sitten se siihen luetteli muutaman esimerkin siitä miten minä olen hyppinyt silmille ennenkin eikä eilinen ollut siis ensimmäinen kerta. Esimerkit vain oli ymmärretty (tahallaan) väärin ja minä riehaannuin uudemman kerran! Kirjoitin jälleen niitä asioita, joita en ole syystä tai toisesta aikaisemmin sanonut ja suututti niin kovin, että itketti. Ystäväni selitti syytökset tietysti parhain päin omalta puoleltaan ja ehdotti sitten sotakirveen hautaamista. Eli juuri kun alettiin selvittelemään asioita, joita olisi pitänyt selvittää, homma jätettiin kesken.
            Tyypillistä tälle tapaukselle.
            Ja varsin raivostuttavaa minulle!
            Tänä aamuna en vaan jaksanut sitten jatkaa tappelua pidemmälle, mutta eipä ne viestit, joita päivällä laiteltiin olleet semmoisia kovin "syvällisiä". Mitä sen kanssa enää uskaltaa puhuakaan, kun toinen ottaa kaikki noin älyttömän väärin. Lukee mitä haluaa teksteissä lukevan ja ymmärtää kaiken väärin.
             Noh.
             En anna näiden ajatusten nyt pilata tätä muuten parempaa päivää ja tyhjää päätäni vaan vien tyhjän pääni ja juoksijan jalat peiton alle ja käyn nukkumaan.



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
16. päivä (6. viikko alkaa)
- 5.2 km uimarantalenkki (36min)
- KOKO MATKA JUOSTEN!!! ENSIMMÄINEN TAVOITE SAAVUTETTU !!!
- hengitys toimi hyvin
- jaloissa tuntui aluksi väsymystä, mutta hassusti vaan huomasin niiden toipuvan esim. ylämäestä melko nopeasti, kunhan pääsi jälleen tasamaalle juoksemaan
- asento hyvä ja rento
- askel pidempi ja lennokkaampi, enemmän pakaroilla ja reisillä töitä!
- -9 astetta pakkasta, pieni tuuli ja tuiskulunta, tiet hyvässä kunnossa
- mukava olo juostessa, oikeastaan aika huippufiilis, mutta eritoten kotona ei meinannut ilo pysyä aisoissa kun pysäytin juoksin kotiovelle 5.2 kilometrin jälkeen
- JESSSSS!!!