7 viikkoa, 7.2 kilometriä

Oppikaamme virheistämme.
             Kuten sanottu, meidän koiran antibioottikuuri loppui lauantaiaamuun, joten lauantai-illalla ei tarvinnut enää keskiyöhön valvoa lääkkeiden takia. Niin ei tarvinnut, mutta olisi pitänyt. Meidän koira on vähän kuin pienempi ja karvaisempi versio minusta sen suhteen, että muutokset täytyisi tapahtua hyvin, hyvin hitaasti, että niihin ehtisi sopeutua. Minun kohdallani sata vuotta per muutos, koira pystyy ehkä vähän lyhyemmässä ajassa omaksumaan muuttuvan maailman.
              Eilen illalla jätin pois sen keskiyön aterian ja se kostautui sitten sillä, että koiruudelle tuli nälkä jo aamuyöstä ja käveli sitten torpassa sen verran ettei minunkaan unista mitään tullut enkä tietysti tajunnut koiran nälkää heti vaan vasta myöhemmin aamulla...9 maissa kömmin vielä takaisin peiton alle, mutta eihän se uni enää unta ollut. Semmoista torkkumista vain.
              Eli olen haukotellut ja näyttänyt nukkuneen rukoukselta koko päivän.
              Oma syy. Ei pitäisi valittaa.
              Oma mun blogini. Ei tarvitse lukea.
              Eilinen työpäivä meni hyvin, vaikka aika tuntui matelevan lyhyestä päivästä huolimatta. Olin aamusta käynyt itseäni piristämässä kirjakauppa ostoksilla ja ostin korttitarpeiden lisäksi vähän leimasimia. Innostuinko? Ehkä vähän. Kassa sanoi, kun kannoin ostokseni tiskille, että joku meinaa ryhtyä askartelemaan. Naurahdin vain, että mistäs sinä semmoista päättelet!
              Kotona huomasin, että kantoliinat olivat jääneet minun autooni. Siinä pääsi kyllä jokunen paha sananen suusta, kun matkaa kaupunkiin on kuitenkin se puoli tuntia ja talvikelissä pikkaisen enemmän enkä todellakaan jaksanut heti hypätä autoon ja viedä niitä... Joten tänään vein ne sitten työmaan pesutupaan ja ajattelin, että sen verran reissu sunnuntaina työmaalle ärsytti ja otti päähän, etten takuulla enää koskaan unohda!

Tänään oli sitten juoksupäivä, kun en eilen ehtinyt käydä. Viikonlopun kylälenkki (7.2 km) edessä ja piti kyllä vähän taas potkia itseään, etten olisi painunut peiton alle nukkumaan juoksun sijaan. Onneksi en, sillä juoksin tänään elämäni ensimmäistä kertaa 7.2 kilometriä yhteen menoon ja olo oli kuin ensimmäisen Kuulennon jälkeen! JES! Ja mikä parasta, se ei edes tuntunut siltä, että kohta kuolen. Eihän se nyt helppo keikkakaan ollut, mutta meno oli kuitenkin koko ajan semmoista juoksumaista, vaikka se tappava ylämäki toisesta suunnasta tullenkaan ei sen parempi ollut ja siinä meinasi sydän-parka hiipua, mutta iltasella saunanlauteilla kun viskasin kiukaan kuumaksi, ajattelin, että aikamoiset jalat ja aikamoinen mimmi!
             Pääkin tyhjeni kerralla niin, ettei vieläkään ole ajatuksen ajatusta päänupissa. Hallelujah! Nyt iltasellakin istuin oman kammarini lattialla sänkyyn nojaten ja jos olisin laskenut pään sängylle, olisi uni tullut heti. Pam! Koira harrasti sitä jo ♥

Nyt odottelen vähän aikaa, että saan antaa vielä vähän yöruokaa koiralle ennen unia.. siis jos kestän hereillä sinne asti.


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
21. päivä (7 viikkoa täynnä)
- 7.2 km kylälenkki (44min)
- KOKO MATKA JUOKSUA! HURRAA!
- välipalan otto vähän taas liian aikaisin, mutta ei tullut energian vähyyttä kuitenkaan matkalla
- hengitys pelitti ja jalatkaan eivät oikeastaan olleet kipeät tai väsyneet muulloin kun rankoissa ylämäissä
- askellus suht kevyt ja rento koko matkan ja kai asentokin parempi, vaikka huomasin välillä että pyrin läsähtämään kasaan ( vatsalihakset kuntoon!!)
- keli hyvä, -3 ja pilvipoutaa, tiet hyvässä kunnossa
- AIVAN MAHTAVA OLO JUOKSUN JÄLKEEN!! JA ILTASELLA NAUTIN TYHJÄSTÄ PÄÄSTÄ!! AH !!