Väsyneen mielen painavia ajatuksia...

Kaipaan jo harmaata arkeani, kun tuntuu että nyt on kuukausi tolkulla jo menty poikkeustilasta poikkeustilaan, vanhan murheen päälle uutta ja taas uutta ja uutta. En edes muista millaista oli ihan vaan se tumman harmaa arki, kun mentiin vaan vailla suurempia suruja päivä kerrallaan, elettiin ruuanlaiton ja pyykinpesun välissä ja oltiin suhteellisen onnellisia ihan vaan siitä, että aamu tulee yön jälkeen ja päivä päättyy iltaan.
              Noh, nämä voivat jälleen olla rankan päivän illan ajatuksia, mutta kyllä ihan oikeastikin olen jo valmis siirtymään tämän uuden vuoden arkeen. Kiitos pyhistä, mutta ei kiitos enää.
              Nukuin huonosti. Heräilin moneen kertaa ja katsoin kelloa ja mietin tulevaa lääkärikeikkaa. Ihan kuin ne ajatukset auttaisivat kello yksi yöllä tai kello kolme yöllä. Koira nukkui hyvin enkä heräillyt sen takia, että koira olisi ollut levoton. Tällä kertaa syy löytyi ihan omalta tyynyltä...
             Pakkanen laski melkein kymmenen astetta eilisestä eli melkein oli hellettä kun aamulla haki postin! Ihan kiva keli, kun kuitenkin oltiin reippaasti pakkasen puolella. Tykkään tästä talvikelistä! Aamupäivä meni jännityksen ja pelon sekalaisessa maastossa ja olin melkein kateellinen koiralle, kun se ei tiennyt tulevasta mitään vaan nukkua lojoksi aamulenkin jälkeen kuin Taivaan enkeli ilmestyksen jälkeen!

 Lääkärissä kuitenkin huomasin jälleen, että turhaan puhutaan siitä, ettei koira muista asioita samalla tavalla kuin ihminen. Meidän koira muisti takuulla, mitä viimeksi tehtiin kun siinä huoneessa oltiin! Minäkin mustin! Verikokeen otto meni hyvin, vaikka koira ihan tärisi kun ruvettiin taas neulaa heiluttelemaan. Hyvinhän se siitä tokeni kun odoteltiin sitten lääkäriä. Pissanäytteenkin olin onnistunut saamaan päivällä ihan hyvin - tosin en pikkusiskon muovipussi-tekniikalla vaan ihan normisti kaarimaljaan. Hyvin toimi sekin! Vähän oli pissassa pH korkealla, joten tsekkaavat sen mahdollisen tulehduksen varalta, joten ihan hyvä että vein se näytille, vaikka sitä ei kukaan kysellytkään.
               Perjantaina viimeistään saan tuloksia. Lääkäri oli sitä mieltä kuitenkin, että tuskin haima arvot ovat enää koholla, kun vatsan kunto parantui niin nopeasti ja toivoi kyllä sitäkin ettei pissanäyte antaisi aihetta antibiooteille kun vatsa on just saatu kuntoon. Sitä toivon minäkin! Mutta perjantaina viimeistään ollaan viisaampia.

 Kotona oltiin vasta pimeällä ja sitten nälkäisenä heitin vain kalapuikot ja perunat uuniin. Juuri kun olin pääsemässä syömään, tuli naapurin emäntä tupaan tuomaan joululahjanamuja, jotka oli unohtuneet niiden pöydälle lojuskelemaan. Jäätiin suusta kiinni ja perunat ja kalapuikot ehtivät kuivua ja jäähtyä enkä saanut syötyä kuin vähän. Iltapalalla korvasin päivän huonot syömiset pitsalla... Hyi minua!
                Nyt olen ihan väsyksissä kaikesta pelkäämisestä ja jännityksestä eikä miuta edes pistelty millään. Koirallekin on uni maistunut, mutta ei se niin puhki ole kuin viimeksi. Taisi kuitenkin olla vähän helpompi lääkärireissu tämänpäiväinen koettelemus..

Huomasin, kun juteltiin naapurin emännän kanssa, että olen ollut tosi huolissani ja tosi väsynyt koiran sairastelusta. Että kun vihdoin viimein sai jutella semmoisen ihmisen kanssa, joka antoi miun purkaa tuntojani rauhassa, ymmärsi (itsekin eläinrakas tapaus) minkälainen huoli eläimestä on ja ei vähätellyt eikä neuvonut eikä tuominnut miun juttuja meidän koiran sairasteluista tms., niin olo parani oitis. Kyynelehtimiseltä ei vältytty, mutta teki kyllä hyvää - sekä puhuminen että se halaus!
              Juteltiin muutenkin elämästä ja ihmettelin samalla, että asutaan ihan naapureina eikä "ehditä" kunnolla näkemään kuin juuri näin 'pika-pikaa' ja sitten puhua pajatetaan kaikki puolen vuoden asiat yhteen tuntiin! Hyvä kun niinkin, mutta kyllä miulle näköjään tekis hyvää saada puhekaveri vähän useammin, kun oma pää tekee murheista niin valtavia, että ei enää tiedä missä on pohjoinen ja missä etelä! Ehkä tämä suunnaton väsymys on sitäkin, että huoli alkaa taas pikku hiljaa helpottaa ja ollaan ns. voiton puolella sairastelun kanssa. Näitä huolia olisi vain mukava jakaa toisen kanssa, enkä välttämättä tarkoita nyt sitä miehenrotjaketta (vaikka sekin tietysti olisi kiva..) vaan ihan vaikka vaan siskon kanssa. Joulunakin se meidän keskustelu koirasta meni siihen, että sisko sanoi mitä minun PITÄÄ tehdä ja ihmetteli niitä asioita, joita EN OLLUT TEHNYT... olisin kaivannut ihan vaan sitä, että olisin saanut puhella omat tuntemukset, murheet ja miettimiset ääneen, sanoa vaikka ääneen sen, että olen ollut huolissani koirasta, että on tuntunut pahalta ja voimattomalta katsella sitä kipeänä ja sen, että en osaa tehdä asioita tämän paremmin koiran kanssa.
              Ja olisi ihan kiva ollut kuulla, että se kaikki riittää. Että se, mitä minä olen tehnyt, on kylliksi eikä muuta tarvita. Se olisi joskus mukava kuulla... ihan vaan joskus...