Ice age

Tänään olimme rohkeita ja menimme aamulenkillä kokeilemaan miltä tuntuu vaarallinen elämä - kävelimme järven jäälle. Tai minä kävelin, koira jäi kuivalle maalle nuuskimaan jotain.
          Okei, täytyy myöntää, että minunkin "rohkea reissuni" ylettyi ainoastaan pariin metriin rannasta, joten ihan suuren suurta jääkenttien sankaruutta en taitaisi ansaita. Aika paljon jään pinnalla on lunta, joten ainakaan mikään retkiluistelu ei näillä järvillä onnistu. Enkä kyllä menisi vielä jääteille autollakaan... Olenkohan joskus tippunut jäihin entisessä elämässä, kun suhtautuminen on näin tiukkapipoista... ? Tai sitten se Pikku Kakkosen 'Varokaa heikkoja jäitä'-animaatio on osunut ja uponnut!

Rohkea askel jäälle...

Tänään oli hyvä päivä. Jotenkin onnellinenkin. Saatiin koiran kanssa nukuttua hyvät yöunet ja se teki jo ensinäkin ihmeitä mielialalle ja sitten se, että koiran vatsa oli (ainakin tänään) jo suhteellisen normaali, teki minut iloiseksi ja näköjään koirakin alkaa palautumaan sille reippauden tasolle, jossa sitä on tottunut näkemään.
              Keli oli pilvipoutainen ja lähellä nollaa. Muutama aste taidettiin olla pakkasen puolelle, mutta ihana keli ulkoiluun kun ei ollut liian kylmä! Iltalenkki meillä vähän virahti kun tämän torpan asukit ottivat pienet nokoset ruuan päätteeksi ja kumpikin kömpi peittojensa alta vasta alkuillasta. Hupsansaa! Onneksi päivä on pidentynyt ja jonkinmoinen valo vielä ulkona loisti, vaikka kuu olikin pilviverhon takana.

Illallakin meni niin kauan hyvin ennen kuin sain viestin 'mun murulta' ja sitten iskikin ikävä enkä saanut sitä ravisteltua pois oikein millään. En saisi ikävöidä ja kaivata näin kovasti, kun ei se maailman menoa muuta kuitenkaan, tekee minulle vain entistä yksinäisemmän olon!
           Tämän olon takia yksinäisyys on helpompaa. Kun on yksin ei osaa kaivata muuta, mutta sitten kun saa pienen maistiaisen siitä muusta, niin yksinäisyys on pilalla ja jäljelle jää vain sielua repivä ikävä ja kaipuu sitä oloa kohtaan, jota tunsi kun sai hetken aikaa olla 'me'...
             Ollaan juteltu paljon naimisissa olevan ystäväni kanssa yksinolosta ja yksinäisyydestä. Hän sanoi, että tajusi oikeastaan ensimmäistä kertaa mikä ero niillä on, kun jutteli minun kanssani. Hän sanoi nauttivansa yksinolosta paljonkin, kun semmoiseen tulee mahdollisuus, mutta huomasi, että se ei koskaan ole semmoista yksinäisyyttä kuin esimerkiksi minun yksinoloni. Ystäväni tietää yksinollessaankin, että kohta se toinen tulee kotiin. Hänellä on aina olemassa se toinen, vaikka juuri silloin ei kotona olisikaan. Minulla yksinolo kääntyy joskus yksinäisyyden puolelle ihan vaan siitä syystä, ettei ole edes mahdollisuutta, että toinen puolisko tulisi jossain vaiheessa kotiin. Ei sinänsä, kyllä minä yksinolostani nautinkin, vaikka toisinaan olisi kyllä kiva kaivata sellaista ihmistä, joka tulisi kotiinkin...