Kevätsauna ja sielun puhdistusta ♥

Tänään oli vähän möhkö-olo heti aamusta, mutta kun olin saanut torpan lämmitettyä lähdin tervhtimään keväisesti paistavaa aurinkoa.
       Vitsit, mikä vaikutus moisella mollukalla onkaan ♥
        Hymyilytti ihan vaan sen takia että hymyilytti, melkein olin unohtanut koko hymyilylihasten käytön! Askeleen alla lätisi jo loska ja sulava lumi. Kinokset ovat painuneet kasaan ainakin pihamaalta. Nyt näkee jopa niiden yli! Ja kävin grillituvan puolella jo nostamassa verhot ylös, että aurinko saisi lämmittää mökin lämpimäksi. Kohtahan sinne pitäisi laittaa ensimmäiset taimet kasvamaan!

Luin tänään Waldniel-tekniikasta Anna Saivosalmen blogista. Ideana siis juosta esim. 4 min ja sitten vaihtaa kävelyyn 1min ja toistaa tätä kaavaa niin monta kertaa kuin haluaa. Näin ollen juoksumatka ja juoksuun käytetty aika voivat kasvaa ilman, että lihaksia, niveliä tai rustoa kuormitetaan samalla tavalla kuin juosten koko ajan. Palauttavan kävelyn aikana lihakset saavat levätä ja tällaisella vaihtelevalla tekniikalla myös juoksutekniikka pysyy paremmin eikä lösähdä lihasten väsyessä.
       Luin ensimmäisen kerran, että tämmöisellä metodilla on nimi ja että sillä on ihan oma keksijänsä, mutta näinhän minä olen joka kerta tehnytkin kun olen lähtenyt sairauden jälkeen lenkkipolulle uudelleen. Juossut ja kävellyt välillä. Minusta vaan se kävely on ollut enemmänkin vain semmoinen riesa siinä sairastelun jälkeisinä päivinä, kun on haettu juoksukuntoa uudelleen, mutta nyt suhtaudunkin juoksu-kävelyyn ihan eri tyylillä.
       Aion kokeilla sitä huomenna!
       Olen pitkään tehnyt juoksulenkkejä vähän kaavoihin kangistuen ja kai vähän lihaksiakin kangistaen, mutta nyt aionkin kokeilla tänä keväänä jotain mikä vähän ravistelisi omia juoksutreenejä ja pitäisi kuitenkin kintut kunnossa. Sekin on ollut nimittäin vähän minun Akilleen kantapääni, että juuri kun olen päässyt mukavaan juoksukuntoon, jaloissa alkaa tuntua.
       Monipuolista tekemistä pitäisi siis olla enemmän ja toisaalta mikään laji ei vedä puoleensa yhtä paljon kuin juoksu, joten monipuolistan tekemistä sitten sillä puolella ensin... Tämä metodi on kuitenkin kiva kokeilla ihan virallisesti!

Olen ollut tämän viikon yksin. Siis todella yksin. Ainut puhekaveri tällä viikolla oli alkuviikosta kaupan kassa ja perjantaina porukoiden luona vanhemmat ja pikkusisko. Muuten olen ollut itseni kanssa ja puhunut Miehenmurun kanssa iltaisin puhelimessa.
        On tehnyt ihan hyvää. Hiljaisuus ja ääneti oleminen.
        Olen nauttinut siitä, että talo on minun ja hiljaisuus osa sitä. Olen nauttinut siitä, että saan syödä juuri silloin kun minulle sopii, saan tehdä ja toimia askareideni kanssa ihan vain oman kelloni mukaan ja päättää yks kaks muuttaa suunnitelmaa ihan kuten haluan. Olen tykännyt illoista, kun olen saanut rojahtaa sohvalle katsomaan täysin omaa sarjaani (tällä hetkellä meneillä Perhesiteet) ja katsoa vaikka kolme jaksoa putkeen jos on haluttanut. Olen saanut valvoa tai mennä mennä nukkumaan omaan tahtiin ja herätä kun siltä tuntuu.
         Mutta.
         On kuitenkin ihanaa, että Miehenmurrikka huomenna tulee viettämään talvilomaansa tänne saman katon alle. Saadaan puhua kasvokkain kaikki päivät, ei vain puhelimessa. Saa käpertyä iltaisin toisen kainaloon katsomaan yhteisesti valittua leffaa tai sarjaa, saa syödä ja tehdä ruokaa toisen kanssa ja saa jakaa päivän onnet ja ne murheiset hetket heti jonkun kanssa.
          Oma aika on ihanaa, mutta myös toisen kanssa vietetty aika on ihanaa.
          Olen ollut yksin 30 vuotta elämästäni, joten osaan arvostaa sitä, että toinen on läsnä ja lähellä ♥
          Huomaan, että kun saan ne omat hetkeni yksin, osaan olla parempi puoliso sitten kun ollaan kaksin, sillä yksin ollessa todella huomaa, miten paljon se toinen tuo omaan elämää lisää kaikkea hyvää ♥

Kävelin kameran kanssa lähitienoilla ja kuvasin ihanaa kevätaurinkoa. Sitten satuin ihan vahingossa menemään ulkosaunalle katsomaan, onko siellä mahdollisesti vedet jäässä, kun en ole pitkiin aikoihin edes aukaissut saunan ovea. Niska-hartia jumituksen aikaan kaikki ylimääräinen tekeminen oli niin ylivoimasta ja uuvutti jo ihan pelkkä olemassa olo, että ei viitsinyt tehdä asiaa ulkosaunalle. Nyt kuitenkin käväisin ja heti ovella tulvahti vastaan talvisen ulkosaunan tuoksu ♥
        Sitten huomasinkin, että olin laittanut jo tulet vesipadan alle ja hain ämpäreillä vettä saunaan. Tänään peseytyisin ulkosaunan ihanuudessa ♥

 Hieman monimutkaisempaahan se on talvisaikaan lämmitellä, mutta ennen kuin oli sisäsaunaa rakennettu lämmitin ulkosaunaa joka toinen päivä, joka ikinen viikko, oli sitten paukkupakkaset tai lauhat kelit. Nyt olen vain liian hemmoteltu suihkun ja sisäsaunan omistaja, että välillä on vain kiva lenkin jälkeen käydä pikaisessa suihkussa ja se siitä. Hyvä. Vaihtoehdot ovat ihan hyviä, en minä sillä, mutta kun tänään taas istuin ulkosaunan lauteilla ja nautin ulkosaunan löylyistä, tajusin, miksi mieleni voi niinä vuosina paremmin kuin minulla ei ollut muuta kuin ulkosauna.
       Mikä mieletön fiilis on se, että saunan ja lämmön ja sen kokemuksen eteen joutuu tekemään vähän jotain muutakin kuin kääntämään hanasta! Kannoin vesiä, laitoin ja lisäsin uuneihin puita, kävin saunalla useampaan kertaan lisäämässä ja pesin ja puhdistin lattiat. Sitten kun vihdoin istui lämpimässä ja kuunteli tulen ritinää niin oikein tuntui miten stressikäyrä, joka on ollut pienessä nosteessa viimeiset viikot ja kuukaudet, laskeutui (ainakin hetkellisesti) täysin pohjalukemiin. Ulkosaunan tunnelma, rauha, tuoksu ja KAIKKI tekivät sielulle hyvää ja mikä parasta saunan jälkeen oli myös ruumis puhdas sielun lisäksi!
         Tätä pitää ehdottomasti harrastaa useammin, vaikka joka toinen päivä! ♥

Iltasella rupesi tuulemaan ja aurinkokin katosi.
        Piti käydä saunan jälkeen nostamassa toinen valoporoista ylös, kun oli kaatunut. Pitänee kohta korjata molemmat pois etteivät mene rikki, kun kaatuilevat nyt tuolla sulavassa hangessa. Viikon päästä ajattelin, että pitänee ruveta varmaan tyhjentämään pihaa noista lumista tai kohta sitä on turha tehdä kun piha ei enää kestä traktorin liikkeitä.
       En aio katsoa koko kevättä kun nuo lumimäärät sulavat paikoilleen. Tahdon pikaisen kevään ja pikaisesti sulavan pihan! Ensi viikko on kuitenkin pyhitetty lomaksi, Miehenmurrikan takia. Mutta seuraavalla viikolla - sitten ollaankin jo maaliskuussa - alkaa kyllä tämän torpan kevät!
       Päätetty!

" Älä ole levoton. 

Yleensä asiat menevät kohdalleen

 kunhan malttaa odottaa. "

- Tove Jansson: Aurinkokaupunki-

Kevään kaipuuta .... ♥

Arvatkaapa kuka on haaveillu ja ikävöinyt tänään kevättä ja kesää??
      MINÄ!
      Tänään paistoi aurinko jo niin kauniisti, että melkein odotin, että lumet olisivat valahtaneet maan sisään ja paljastaneet ihanan kirkkaan vihreän nurmen, jota sitten saisi ajaa jo maaliskuusta lähtien aina lokakuun loppuun asti!
       Tai että pääskyset, västäräkit, töyhtöhyypät ja kaiken maailman kevätlinnut olisivat pyrähtäneet pihalle yhtä aikaa ja aloittaneet kesä konserton. Kärpäset, itikat, paarmat ja muun möngertäjät olisivat kiusanneet minua ulkona...
       Ei ihan, mutta...
       Juoksin tänään pienellä metsätiellä ja ajattelin, että ihanaa kun näkee taas oman varjonsa juostessa. Talvella juoksu on niin pimeää puuhaa, että tuntui mukavalta jahdata tänään varjoaan lenkillä! Ei lenkin matka edelleenkään ihan päätä huimannut, mutta ehkä lopetan itseni arvostelun ja menen nyt ihan vaan fiilisten mukaan ja nostan kierroksia vasta sitten kun siltä tuntuu. Luulen, että kun lämpö ja aurinko kohtaavat muutaman kuukauden (olisi tehnyt mieli sanoa viikon) päästä niin luulen, että juoksujalkoihinkin alkaa löytyä powereita ihan toisella tapaa. Tämä nyt vaan on tätä... talvea!

Eilen kävin kaupungissa pyörähtämässä ja katsomassa pikkusiskoa ja pientä siskonpoikaa, joka tuntui kasvaneet hurjasti sitten viime näkemän. Niin no, onhan siinä 14 ja puoli kiloa pientä poikaa jo eli ihan pienestä ei voisi enää puhua! Sisko näytti hyvältä ja poika voi hyvin. Asiat olivat aika mallillaan. Iskästä olin vähän huolissani, mutta täytynee sanoa kuten äiti oli kuulemma isän näköä kommentoinut, että vähän paremman näköinen ei ihan sellainen haamu kuin aikaisemmin...
       Juoksin kaupoissa, vaikka en kamalasti siitä hommasta pidäkään. Poikkeuksena kirjakauppa ♥ Sinnekin eksyin. Lunastin kirjapassilla yhden pokkarin (vaikka en pokkareista kyllä pidä yhtään niin ilmaiset pokkarit pitää kuitenkin hankkia!!) ja divaarista sain sitten toisen aarteen: Nicholas Sparksin Onnentuoja. Siitäkin on tehty elokuva, joten selvästi nyt hyppysiin tarttuu elokuvallisia kirjoja..
       Iltasella vein pitsan Miehenmurrikalle ja Juniorille. Toisella olisi synttärit maanantaina ja molemmilla alkoi loma. Siinä oli ihan kylliksi syytä pieneen herkutteluun ♥

Näissä kuvissa on jotain sellaista maagista kevään oloa, että oikeasti tulee ihan tosi kaipuu lämpöä ja nurmen tuoksua. Luin tänään taas Terveysmetsä-kirjaa ja ajattelin, että jos tekisin itsellini tuohon lähimetsään sellaisen keitaan. Jeah right, millä ajalla? kysyy minun järkevä osioni. Siis se joka ei ikinä ymmärrä keväthuuman vallassa tehtyjä uusia kukkapenkkejä tai jotain muuta älytöntä, jolle ei vain ole sitten aikaa kun on kesä ja nurmi on kurkkuun asti ja on kasvimaa ja trimmerilläkin pitäisi tehdä jotain... Mutta jossain välissä jos saisi terveysmetsän aikaiseksi. Pitäisi vaan kysyä lupa metsän omistajalta... isältä ♥ Semmoinen pikku juttu vain...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
554. juoksupäivä (203vko)
- 3364.3 km
- 4.6 km pumppaamo metsätie (28min)
- juoksu sinänsä tuntui ihan hyvältä
- jalkoihin ei koskenut (koputtaa puuta)
- ryhti kesti suhteellisen hyvin
- lantion tuki ok
- pakarat tekivät edes jotain
- kädet heiluivat
- askel ok
- kestävyys ei vain ole ihan huipputasoa vielä näillä juoksuilla
- hengästytti jo vajaa vitonen!
- +4, aurinkoinen, keväinen juoksukeli. Alusta vähän nahkea vaikkakin liukastakin oli alla

Juoksua ja lepoilua

Tämä kuva kertoo lähinnä enemmän mielentilastani juuri nyt, ei niinkään ulkona vallitsevasta säästä. Ulkona on oikea lumimyräkkä. Tuuli viuhtoo ja lennättää irtonaista lunta hangen pinnalta. En vain oikein tiedä, mistä se sitä irti oikein saa, sillä hanget ovat pinnaltaan jo aika kovia, kun koko ajan on suojaa ja pakkasta vuorotellen...
         Mutta siis tuulee ja kylmästi.
         Ajattelin tänään, että juoksen jo päivällä niin ei tarvitse mennä pimeään liukastelemaan ja hyvä niin. Illaksi keli taas pakastui ja nyt olisi taas aikamoista kipsotella tuolla jääkentillä. Aamupäivästä se oli vielä loskaista. En edelleenkään juossut mitään maratooneja, kun kolmen kilsan lenkkikin teki ihan nannaa! Alaselässä edelleen jotain jumeja (tai sitten se on vaan huonossa kunnossa lihasten puoleen) että tuntui kuin jalkoja olisi joku vetänyt kohti selkärankaa eikä kohti tietä!
        Olin laittanut ruuan uuniin ennen kuin lähdin lenkille.
        Luojan kiitos olin laittanut ylimääräiset kaalikääryleet silloin pakkaseen kun niitä tein! Nyt niistä tuli aivan mahtava ruoka tälle päivälle. Lisäksi tein perunaa ja porkkanaa ja punajuurta sen verran, ettei tarvitse huomenna seisoa hellan ääressä.

Ehkä lenkki teki osaltaan sen, että ruoka maistui paremmalta kuin pitkiin aikoihin. Proteiinikaakaota ja kolme tummmmmmaaaaa suklaapalaa jälkkäriksi kruunasi kaiken ♥ Niin hyvä olo kaikesta vaihteeksi. Vaikka vähän kropassa vielä joku kränää vastaan on niin hyvä fiilis juoksusta ja ruuasta ja siitä, että minulle on löytynyt jälleen ruokahalu!
       Ulkona myrskysi ja lihakset olivat väsähtäneet lenkistä ja maha ruokaa täynnä. Tällaisia tilanteita varten on keksitty sohva ja torkkupeitto ♥ Oikaisin reippaat jalkani hetkeksi viltin alle ja huomasin, että kroppa alkaa pelaamaan niin kuin ennen vanhaan. Suihkun jälkeen kuuma kulki kropan jälkeen puskien hikeä pintaan niin että olisin voinut mennä uudelleen suihkuun. Ruuan ja pienen huilailun jälkeen piti hakea villapaita päälle kun tuli vähän vilu. Näin minä toimin ja ihanaa kun toimin! Tuntui jotenkin epä-itseltä kun palelin viime viikolla melkein koko ajan. Miehenmurrikka hikoili tuvassakin kun lämmitin oikein lämpöiseksi torpan kun ei aineenvaihdunta tai lämpötilansäätely toiminut niin kuin olisi pitänyt. Eihän tämä nyt vieläkään kulje kuin rasvattu traktori, mutta sinne päin jo ollaan menossa.

Villasukat, säärystimet, torkkupeitto ja Perhesiteet-sarja ♥ minun aikaa ♥

Olen huomannut näinä viikkoina, että olen ollut vähän levoton. En mitenkään aggressiivisella tavalla vaan pikemminkin sillä tavalla etten ole oikein saanut keskityttyä mihinkään kunnolla. Koko ajan tulee joku homma mieleen ja pitää mennä tekemään.
        Tänään kokeilin sitten meditaatiota - tai noh, en tiedä onko loukkaus meditaatiota kohtaan, jos kutsun sitä mitä tein meditaatioksi. Siis istuin kymmenen minuuttia paikallani ja keskityin hengittämään. Eihän se ihan niin yksinkertaista ollut. Jalkaa painoi, kättä kutitti ja ajatukset harhailivat, mutta ainakin lopun kaksi minuuttia olin jo vähän sen kaltaisessa tilassa, että sitä olisi voinut kutsua rennoksi ♥ jihuu!
         Sitten tein Jen Hilmannin kanssa venyttelyä hartia-niska seudulle, kun aion saada tuon osaston vahvaksi ja hyväksi vielä ennen kesää. Vaatii vaan näköjään minun kohdallani vähän enemmän kuin luulin... Täytyy muuten sanoa, että Jen Hilman on kiva jooga-ohjaaja YouTubesta. Hänellä on myös videoita aloittelijoille ja on jotenkin sellainen... pehmeän seesteinen... Rauhoittaa tämmöistä hötky-tilassa olijaa!

Olen ollut tämän viikkoa ihan yksin, kun Miehenmurrikalla on poika-viikko ja porukat ovat kaupungissa. Heillä oli jotain toimintaa ja tehtävää tälle viikolle. Olen nauttinut ♥ Vaikka rakastan parisuhdettani ja Miehenmurrikkaa enemmän kuin mitään, kaipaan tätäkin. Yksinoloa. Olin niin kauan yksin, että siitä taisi tulla osa minua. Tämmöinen hiljaisuus ja oma tekeminen antaa kyllä paljon, lataa ainakin minun akkujani.
         Olen salaa iloinen tuosta loskakelistäkin, säästyn lumitöiltä ja siltä touhulta. Kyllä sitä saikin tehdä muutama viikko sitten, voi pojat! Tällä hetkellä kaipailen jo kevättä ja kesää, mutta jos en ihan väärin lukenut niin jotain lämpöaaltoa lupailtiin kunhan selvitään ensin pienestä kylmänpuhurista. Lupaa hyvää ♥
          Tänään pidin vapaata noista yritys-koukeroista. Luulen, että aivoni sisäistävät asiat paremmin kun en tankkaa asiaa jatkuvasti vaan annan aivomassan välillä prosessoida tietoa. Tämän ikäinen aivokuontalo ei ole enää niin joustava kuin nuorempana...

Näin kaunis otus könysi viikonloppuna piilostaan nauttimaan ensimmäisistä kevätauringos säteistä. Miten kauniin värinen turkki ja valpas katse ♥ Olenko jo sanonut, että olen ollut pienestä pitäen ihan hulluna pupuihin ♥

Tämän päivän lepoilu ja juoksentelu yhdistettynä venyttelyyn ja lämpöisiin löhöhetkiin teki mielelle ja sielulle hyvää. Annoin Miehenmurrikallekin ohjeen, kun hän pääsi töistä, että ensin syö, lepää ja tekee jotain kivaa ♥ Oli ollut taas sellainen päivä töissä, että pulssi oli liian korkea...
         Tänään noudatin omaa neuvoani ja se tepsii. Suosittelen ♥


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
553. juoksupäivä (203 vko)
- 3359.7 km
- 3km kylätie pyrähdys (23 min)
- vähän oli nihkeää tämänpäivän juoksu, jaloissa oli veto pois eikä selkäkään jaksanut pitää ryhtiä koko aikaa. Vähän väliä piti ojentaa pitkäksi
- oikea sääri ilmoitti itsestään, osasin odottaa sitä, pohkeet taas vähän jumissa.
- juoksin koko matkan, sillä olisi ollut liian kylmä pysähtyä kävelemään. Olisi mennyt lihakset entistä juntturampaan
- -1, kova ja puuskainen tuuli, kylmä ja kalsea keli, loskainen tie
- nastat kengissä

Yrittämistä

Hiekoitin pihaa viikonloppuna, mutta tämän päivän plussakelit tekivät hiekoituksesta turhaa. Eihän tuolla loskan seassa mikään hiekka pysy jään päällä! Sinnehän se uppoaa sekaan ja sössöytyy...
      Tänään siis satoi vettä ja isoja räntälappuja.
       Ajattelin aamulla kun hain postia, että aika paljon ovat maisemat muuttuneet siitä, kun elettiin ja stressattiin isoista lumimääristä. Nyt hanget ovat mataloituneet ja maisema näyttää enemmän alkutalven ensimmäisiltä pakkasilta kuin keskitalven keleiltä. Vaihteeksi tätäkin.

Tänään yritin taas uppoutua yrittämisen ihmeelliseen maailmaan. Tänään oli vuorossa verotus. Ilokseni huomaan, että jotain kai opin kaiken tietotulvan keskellä sillä alkoi esimerkiksi ALV-verotus jo tuntumaan suhteellisen järkevältä (...vai liekö juuri se yksi hulluuden ensi merkeistä?!).
       Tänään sain puhelun myös ystävältä, joka itse perusti firman puoli vuotta sitten. Häneltä sain hyviä vinkkejä ja varsinkin niitä vinkkejä, mitä ei kannata tehdä! Tietysti hänen tilanteensa oli vähän eri, kun hänellä oli jo paljon asiakkaita kun laittoi firman pystyyn, minä aloitan täysin tyhjästä.
        Ystäväni sanoi, että olisi kai kannattanut ensin ottaa vähän selvää ennen kuin perustaa firman, sillä hän meni vähän takamus edellä tähän asiaan. Hän perusti firman kun asiakkaat alkoivat kysellä palveluita ja hintoja, ja nyt vasta oikeastaan tutustuu mitä yrittäminen on. Minä aion ensin tutustua asiaan ja sitten ehkä-kenties-mahdollisesti teen päätöksen firmasta.
        Minä olen juuri sellainen, että minun on TAJUTTAVA asia ennen kuin pystyn päättämään asian puolesta tai vastaan. Tämä on ehdottomasti yksi niistä asioista jonka HALUAN YMMÄRTÄÄ!
         Muuten ystäväni valoi kuitenkin luottamusta ja kannusti pistämään yrityksen pystyyn. Alkumuodollisuuksien jälkeen yrittäminen on kuulemma ihan kivaa, haastavaa toki myös, mutta mielenkiintoista joka päivä...
         Teki hyvää vähän puhua jonkun kanssa. Olen ollut vähän yksin tämän kanssa, puoliksi omasta halusta ja puoliksi sen takia, etten oikein tiedä mihin ottaisin ensin yhteyttä. Ehkä olen enemmän tällainen omassa rauhassa puurtaja...
         Pikku hiljaa.

Eilen kävin lenkillä.
      Kaksi kilometriä, mutta koko matkan juoksin, vaikka maasto ei nyt ihan paras mahdollinen ollutkaan kun jäätyneet traktorin jäljet ja jäätyneen loskainen pinta vaihteli. Ainakin saivat jänteet ja lihakset haasteita.
       Ihmeen hyvältä juoksu tuntui, kävi tietysti jalkoihin kun taukoa on melkein kaksi viikkoa taas, mutta kun otetaan huomioon kaikki muu sähläys tässä niin ihmeen hyvin meni, vaikka matka olikin aika lyhyt. En kuitenkaan aio nyt ahnehtia vaan katsoa mitä kroppa tuumaa. Alan kohta epäilemään jotain ylikuormitustilaa jos tämä ei ala tästä nyt lutviutua.
      Hartia-niska-lapaluu seutu alkaa olla parempi. Peruin uuden niksauttaja ajan, sillä en katso, että saan häneltä yhtään enempää enää tähän vaivaan. Samat venyttelyt saan tehtyä kotona. Menen sitten vaikka hierojalle seuraavaksi, jos vaiva uusii. Ei se vielä ihan täysin kunnossa ole, mutta tänään tein jo vähän lihaskuntoa ja kokeilin, että mitä lihakset tykkäävät.
       En voi lopun elämää ihan vaan istuksia ja odotella, että lihakset haluavat jälleen elää!

***

Iltasella puhuttiin Miehenmurrikan kanssa ja se kertoi taas mahdottomasta työpäivästään. Kukaan ei siellä enää välitä yhtään mitään eikä kukaanpidä toistensa puolia! Miten tuollaisessa työyhteisössä voi edes olla pitemmän päälle? Ei mitenkään. Tuntuu että työmaan meno on mennyt koko ajan huonommaksi ja huonommaksi. Silloin kun minä siellä olin töissä, tuntui, että on mahdoton pitää pakkaa käsissä, kun huomaa että on ainut joka sitä sitten loppujen lopuksi käsissään pitelee! Lupaukset petetään ja toiselle heitetään nekin työt mitä ei itse viitsi tehdä...
      Uskomatonta, mutta totta!
      Miehenmurrikalla alkaa loma ensi viikolla ja sanoin, että nyt ei ota paineita mistään. Sairastuu tai saa jonkun slaagin vielä ennen lomaa... sitähän minä koko ajan pelkään. Jos saisin hyvää palkkaa sanoisin, että lähtisi koko firmasta ja elettäisiin minun tuloilla sellaista elämään kuin elettäisiin.
      Kolme päivää olisi ja sitten saisi kaksi viikkoa viskata koko työmaa-ajatukset pois näkyvistä
      Yritin antaa voimahaleja puhelin kautta, vaikka eihän se ihan sama asia taida olla... ♥


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
552. juoksupäivä (203 vko)
- 3356.7 km
- 2km metsätie pyräys (15 min)
- eka lenkki hartiakivun jälkeen ja juoksutauon jälkeen
- ihmeen hyvältä tuntui vaikka viime kerrasta onkin 1,5vkoa
- oikea sääri vihoitteli edestä, polvilumpion alta, jälleen
- hartia ainakin vielä ihan ok
- ihanaa oli päästä juoksemaan taas
- -3, liukasta, kolea keli
- luulen että hartiakivun aiheuutajista yksi on painava otsalamppu, olen tämän talvea juossut noilla painavilla lampuilla ja siinä varmasti on niskaan tullut vähän erilaista ärsykettä lihaksille...

Elizabeth Gilbert: Omaa tietä etsimässä

Elizabeth Gilbert

OMAA TIETÄ ETSIMÄSSÄ

Otava

2007

Elizabethillä on hyvä työ, aviomies ja koti, mutta yhtenä päivänä hän vain tajuaa ettei halua lasta eikä avioliittoa. Ero on vaikea ja riitaisa ja uusikin suhde kariutuu ennen kuin on oikein ehtinyt alkaakaan, kun Elizabeth masentuu ja löytää vasta sitten tien ulos ahdingostaan: hän lähtee vuodeksi ulkomaille. Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. 

       Matkan aikana hän saa rauhan itselleen ja sydämelleen, toivoa ja rakkautta niin itseään kuin muitakin kohtaan. 

       Kirja on  Elizabeth Gilbertin omaelämäkerrallinen romaani, joka nousi listojen kärkeen niin kotimaassaan kuin muualla. 

Kirjasta tehtiin myös elokuva (Eat Pray Love) jonka pääosassa on Julia Roberts.

Tässä taas yksi sellainen kirja, josta olen nähnyt ennen elokuvan kuin lukenut kirjan. Tällä kertaa se ei haitannut. Vaikka elokuva on aika uskollinen kirjalle, on kirja tässä tapauksessa mielenkiintoisempi. Se menee syvemmälle Elizabethin kokemuksiin ja ajatuksiin (niin kuin nyt voi hyvin kuvitella kirjan ja elokuvan erona...) ja varsinkin, kun kirjan perusidea on kertoa Elizabethin mielen matkasta kohti rauhaa ja tyyneyttä, kirja antaa enemmän.
      Sen verran elokuvasta, että aivan ihana sekin. Kannattaa katsoa, mutta ei jättää kirjaa lukematta kuitenkaan!
      Joskus sattuu niin, että lukee jonkun kirjan hyvään aikaan. Tämä kirja oli juuri sellainen. Itsellänikin kun on meneillään jonkinmoinen oman tien etsiminen kirjassa pohdiskeltiin paljon sellaista, mikä antoi myös minulle kevennystä ja armoa omaa etsimistäni kohtaan. Varsinkin erilaiset harjoitukset rauhoittumiseen ja ajatukset epätäydellisyyden ihanuudesta olivat todella ihania! Armollisia.

" Jotta voi meditoida, tarvitsee vain hymyillä. 

Hymyillä kasvoillaan, hymyillä mielessään, 

ja hyvä energia tulee ja putsaa pois pahan energian. 

Hymyillä jopa maksassa."

En ole mikään meditaation ystävä enkä oikein koskaan ole edes kokeillut sitä, mutta tämän kirjan jälkeen ajatukseni meditaatiosta on muuttunut. Sehän on lähinnä itsensä puoleen kääntymistä, itsensä kuuntelua. Hiljaisuutta. Ei hassumpaa joskus kokeilla.
    Taas yksi sellainen kirja, minkä parissa ajatukset viihtyvät varmasti useamman kerran vielä pitkään. Neljä sieluveljeä jotka suojaavat painajaisilta ja tammi puu, joka van odottaa että tammenterhosta tulee se, joksi sen kuuluu tulla. Ah, mitä ajatuksia ♥

♥ HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ ♥

"Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle, 

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,

kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

mitä luotan sinuun."

-Eeva Kilpi-

Tämä runo on siskoni lempiruno, nyt myös minun ♥ 

Tämän kortissa lukeneen runon takia eilinen postinhaku oli kyynelillä kuorrutettu. 

Osui ja upposi. 

Milloin viimeksi olen itsestäni ajatellut noin? 

Milloin viimeksi olen itseäni pitänyt hyvänä ja puhutellut ystävällisesti ja ihaillen?

Nyt on aika tulla siihen asiaan muutos. 

Minä pieni urhea nainen, olen ylpeä minusta ♥ 

*) kuva Postin mukana tullut kortti.

Kipuilua

Viikko edellisestä postauksesta.
      Ei ole ollut fiilistä oikein mihinkään. Sellainen kipuinen viikko takana, mihin on sisältynyt suunnatonta väsymystä, itkuherkkyyttä ihan pienestäkin asiasta ja totaalista välinpitämättömyyttä ihan kaikesta! Ruokahalu on kadonnut ja innostus ihan mihin vaan tiessään.
      On ollut vasen hartian seutu, rintalihas ja lapaluun ympäristö niin jumissa ja kipeä ja lukossa, että en ole oikein saanut mitään tehdyksi ja sen mukana on kadonnut hyvät yöunet ja ne taas tuoneet suunnattoman väsymyksen.
      Eilen jo ajattelin, että minussa on vialla jotain vähän isompaakin, kun romahdin siskon ystävänpäiväkortin takia kun hain postin. Siinä oli mahtavan ihana runo, joka osui kyllä niin pahasti maaliin, että ei tosikaan!
      Ja olen koko ajan huolissani ja peloissani, ei minua, ei siis normaalia minua. Toki huolehdin koko ajan, mutta en ihan tällä tavalla. Pelottaa, ahdistaa ja itkettää. Ja kun tiedän, että ei ihan normaalia käytöstä minulle, niin sitten pelottaa vähän lisää.

Näkymä ikkunasta lumien tultua torpan katolta... talvinen maisema sanoisinko...

Ehkä kaikki alkoi jo ennen joulu, koulustressistä, mutta kulminoitui kyllä viime viikkoon ja lumitöihin ja älyttömään stressiin katolla olevista lumista. Navetan iso katto oli jo sen verran painuksissa, että jos lumi ei olisi tullut alas viime viikonloppuna, katto olisi romahtanut sisään. Isä on menettänyt jo yöunensa sen takia ja minä huolehdin itseni kipeäksi asian puitteissa - näköjään kirjaimellisesti!
       Sitten tuli viikonloppu ja plussa kelit ja vesisade.
       Ensin rytisi tuvan katto iltayöstä moneen kertaan ja aamusta oli kaikki polut täynnä katolta tippunutta jäistä ja kovaa lunta. Omatkin portaat olivat hautautuneet metristen lumimassojen alle... ja jäätyneet siihen...

Sitten lauantaina alkoi vihdoin viimein navetankin katto näyttää valumisen merkkejä ja isän kanssa tuijotettiin kattoja kuin suurtakin jännitysnäytelmää ja toivottiin parasta.
     Soitin naapurin nuoren isännän apuun, että saatiin lumikasoja vähän työnnettyä kauemmas, kun alkoivat olla jo kynnyksellä. Nyt taas mahtuu sekä helmikuun lumet että sitten kevään siivouslumet, kun alan lumia tyhjentämään pihamaalta ♥ Ihanaa kun minulla on sellaisia ystäviä, joita voi pyytää apuun, kun apua tarvitsee!
     Iltaan mennessä navetan katto sitten rojautti lumensa. Sitä tuli varmasti pari metrinen kinos räystään alle, minulla oli hartia-niska-lapa-kipu yltynyt jo siinä vaiheessa sen verran "mukavaksi" että traktorilla ajo ei ollut enää mahdollista muuten kuin pienten itkuisten taukojen kanssa, joten isä-parka ajoi lumia vielä sunnuntainakin (ja kun sekään ei ollut oikein parhaassa iskussa...) Kaksi rampaa talossa siis viikonloppuna!
      Isä kuitenkin nukkui jo paremmin seuraavana yönä kun kattolumi-asia oli hoidossa. Minulla menivät yöunet, mutta eri syystä, hartia ei oikein antanut nukkua ja minun vatsalleni viikon burana kuuri on jo liikaa. Tänään menen hoidattamaan vaivaani ihan kunnolla.
       Viime yönä itkeä vollotin puoli kaksi, kun en ollut nukkunut vielä yhtään ja Miehenmurrikalla soi kello jo puoli 6 töihin, joten vien kohta toisenkin yöunet!

Navetan edusta on nyt siisti, vaikka katolla taas lunta onkin.

 Tällä viikolla lunta tuli sitten taas 15cm ja oikein paksua ja painavaa lunta vielä! Minulla alkaa nyt tässä kohtaa huumorintaju loppumaan tätä lunta kohtaa! Ajatukset ovat kyllä jo niin keväässä ♥
       Onneksi tänään, ystävänpäivänä, aurinko paistaa, keli on plussalla ja on mukavan näköistä ulkona. Ehkä pieni mielenkevennys on myös se, että minulla on tänään aika varattuna ja toivottavasti olo helpottuu heti.
       Eilen itkukohtauksen aikana vollotin, että en ole pitkiin aikoihin innostunut oikein mistään, en ole mistään ollut super onnellinen muusta kuin meidän suhteesta Miehenmurrikan kanssa. Juokseminen on tökkinyt jo kohta kaksi kuukautta, olen koko ajan jostakin kipeä ja olo on hällä-väliä-oloinen... Lueskelin eilen vähän näistä oireista ja uupumusta ja väsymystä ja alipalautumista ne siellä tyrkyttivät. Ehkä joo, allekirjoitan, ettei ihan ole ollut primaa miun palautumiset sairasteluista tai stressistä, mutta sanotaanko, että aika monella muulla on pikkasen pahempiakin asioita selvittävänä kuin nämä minun ongelmani ja silti voivat ja toimivat ihan hyvin, ainakin lähes normaalisti...

Luulisi tuonne nyt jotain mahtuvan, lumia tarkoitan. Matkaa on melkein sata metriä!

Nähtiin ystävä-naisten kanssakin tiistaina ja sekin tuntui olevan suurikin ponnistus, siis sosiaalisuus ja ystävien näkeminen, kertoo kyllä jo vähän väsymys-tilasta sekin.
      Minulla on ollut erään ystäväni kanssa vähän sellaista hiljaiseloa jo muutaman vuoden. Vaihdetaan kortteja jouluna ja viestitellään juhannuksena, mutta on ollut joskus ihan erilaiset välitkin. Sitten hän sairastui, jätti minut täysin ulkopuolelle eikä kertonut syytä välien viilenemisiin. Sain tietää hänen sairastumisestaan vuoden päästä kiertoteitse ja silloin ajattelin, että olenpas ollut huono ystävä, kun hän ei huonolla hetkellä voinut minuun luottaa edes sen vertaa, että olisi kertonut huolestaan ja murheestaan minulle.
      Nyt kun sitten nähtiin ja tuli hetki, kun oltiin ihan kahdestaan pöydän ääressä, otin asian puheeksi. Hän selitti asian sillä, ettei halunnut repiä itseään osiin kertomalla kamalan monelle ihmiselle. Tajuan kyllä itsekseen suremisen, harrastan sitä itsekin, mutta jossain vaiheessa suru on jaettava. En niinkään pahastunut siitä, että hän ei kertonut suruaan minulle vaan siitä, että hän ei kertonut mitään. Jätti vain minut kaiken ulkopuolelle ja katosi elämästäni. Jos hän olisi selittänyt edes sen verran, että elämässään on nyt sellainen vaihe, että tarvitsee tilaa tai aikaa ajatella ihan itsekseen, olisin ollut levollisemmalla mielellä ja antanut hänelle aikaa ja tilaa käsitellä asiaa. Nyt jäin täysin ulkopuolelle selitystä vaille vaikka ollaan aikaisemmin jaettu todella vaikeitakin asioita yhdessä...
      Ei oikein saatu asiaa selväksi ja ajattelin, että kirjoitan vaikka hänelle oman puoliskoni vielä, sillä minun ajatuksiani tämä asia on vaivannut jo tarpeeksi monta vuotta. Haluan päätöksen tälle asialla, olipa se mikä hyvänsä.
      Tuli vaan paha mieli siitä, että en olekaan sellainen ystävä, jonka puoleen uskalletaan/halutaan kääntyä, kun elämä tuo niitä vastoinkäymisiä eteen...

Hyvänä puolena tämän ns. mustemman puolivuotisen aikana on ollut se, että meidän perhe (tai jengi, kuten sitä kutsumme) on lähentynyt paljon. Vaikka noista nykyajan älylaitteista on paljon pahaakin sanomista, niin meidän whatsupp-ryhmä perheen sisällä on lähentänyt meitä paljon ♥ Kerrotaan ja jaetaan asioita paljon, paljon enemmän kuin ennen kun viestit menee kerralla kaikille ja kaikki voivat jakaa kuvien kera omiaan helposti ja nopeasti!
       Olen jälleen kerran huomannut, miten ihanaa on, kun on toimiva ja hyvä perhe ♥
       Ja vaikka moni ystävistäni ajattelee, että minä olen uponnut parisuhde-kuplaan täysin, niin syy ei ole se, että en ajattelisi ystävillä olevan enää paikka minun elämässäni kun olen saanut hyvän ja rakkaan parisuhteen - pikemminkin minä olen syventänyt niitä ystävyyssuhteita, jotka tekevät hyvää ja jotka tuovat onnea ja ilo elämääni.
       Joskus hyväkin ystävä voi ajan kuluessa tulla ihmiseksi, joka vie energiaa ei tuo sitä. Tällä hetkellä kirjoittelen, viestittelen, kortittelen ja soittelen sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti tekevät minulle hyvää ♥ Enemmänkin voisin yhteyttä pitää, mutta hyvien tyyppien kanssa parasta on juuri se, että aika ei vie siitä suhteesta mitään. Saa olla vaikka kuukausia välissä niin homma jatkuu juuri siitä, mihin se jäi!
        Onni on ystävät, jotka saavat hymyn huulille ja harmaaseen päivään auringon!

Nyt minun pitää kohta lähteä niksautettavaksi... toivottavasti olen vielä liikuntakykyinen kun tulen pois! Juoksupäiväkirja on nyt ollut viikon tauolla ja katsotaan nyt milloin saan itseni siihen kuntoon, että juoksu maistuu ja tuntuu hyvältä. Sitä se ei oikein ole ollut pariin kuukauteen...
      Mutta jos tuo aurinko toisi vähän pilkettä ja valoa elämän harmaisiin kulmiinkin ♥

Aurinko hangilla ♥

Kun lumisade loppui aamupäivän jälkeen ja taivaalle piirtyi aurinko sinisen taivaankannen päälle, näytti elämä ja maisema taivaallisen kauniilta ♥
      Paksut nietokset talon ja rakennusten ympärillä, vasta kolattu piha ja lumiset puut. Voiko talvi olla kauniimpi kuin tänä talvena. Tietynlaisia haasteita lumi jo kuitenkin tekee, eniten tietysti pelottaa nuo isommat katot, että miten niiden rangat kestää lumen painon, mutta toinen koskee näitä maallisia lumia: ei oikein mahdu enää mihinkään!
       Naapurin isäntäkin ajoi iso etukauhallinen traktori allaan vain ohi tänään eikä edes vilkaissut minua päin, kun työntelin meidän pienellä massikalla lumia ajotieltä pois. Jos minulla olisi noin iso kauha, minä joskus edes vain huvikseni kysyisin naapurin emänniltä, että voiskos nostaa noita kinoksia vähän korkeammalle kun meidän traktorissa ei ole kuin sellainen puskumallinen kosla.
       Toisaalta se, että toinen vain huristelee ohi, teki ihan hyvääkin. Piruuttani tein pihan kauniiksi ja hyväksi. Kyllä sitä saa tämmöinen mitäänsanomaton emäntäkin lumensa hoidettua! Ei tartte auttaa!

Ja tiedättekö? Se aurinko, joka pilkisteli siniseltä taivaalta monta tuntia - se lämmitti jo poskia! Enkä edes hallusinoi vaan ihan oikeasti se jo lämmitti!
      Voisi lämmittääkin, ainakin sen verran, että katot tyhjenisivät.
      Pikkusisko laittoi viestiä, että sielläkin kaivataan jo kuivia kävelyteitä. Pienen siskonpojan kanssa olisi tietysti mukavampi menä ja tulla ilman tätä lumimäärää... mutta kyllä minäkin jo kevättä kaipaan, rehellisesti sanoen.
        Olen nauttinut talvesta, en hiihtäen tai luistellen, mutta muuten liikkuen ja lumitöitä tehden. Olen ihastellut kaunista talvimaisemaa, mitä Pohjola on tänä vuonna meille tarjonnut ja nauttinut pakkasista ja lumista.
        Tietyssä vaiheessa sitä kuitenkin alkaa kaivata lämpöä ja hiirenkorvia. Kevättä ja sitä tuoksua, kun talven selkä alkaa taittua..

 Kävin tänään juoksemassa.
       Ehdin iloita siitä, että tulee illaksi hyvä juoksukeli kun lumisade lakkasi, mutta en tullut ajatelleeksi, että lumisateen loppuminen ja kirkas taivas tarkoittivat myös pahempaa pakkasta. Niinpä illalla kun lähdin lenkille mittari näytti jälleen -16..
       Noh, tein vähän pienemmän lenkin niin kylmyys ei ollut ylivoimaista. Toivoisin, että täällä olisi vähän monipuolisempia nämä talviset tiet. Että joku hyväkäs pitäisi jotain metsätietä auki ihan vaan omaksi ilokseen niin minäkin saisin juosta vähän vaihtelevammissa maastoissa... Nyt olen jauhanut monta kuukautta tätä meidän kylälenkkiä ja metsässä on nivusiin asti lunta, joten metsäpoluille ei ole ainakaan juoksien mitään asiaan. Pohruta siellä kyllä voi.
        Pitäisi varmaan maksaa moottorikelkkaseuralle vuosimaksua niin saisi juosta kelkkareitillä...

Olen yrittänyt suunnitella vähän ystävänpäiväyllätystä Miehenmurrikalle, mutta ei nyt oikein sytytä... En tarkoita mitään kamalan ihmeellistä - ilotulitusta tai maailmanympärysmatkaa - mutta jotain vähän arjen yläpuolelta. Yksinkertaista, romanttista ja muistettavaa ♥
      Onneksi on vielä viikko aikaa ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
551. juoksupäivä (202. vko)
- 3354.7 km
- 5.4 km uimarantalenkki (37 min)
- vähän sellainen kohmeinen lenkki kaikin puolin
- jalat vähän äittelevät edelleen vastaan
- sääressä nipistää oikealla
- lantiossa ei ole mitään pitoa
- jalat ovat koko ajan vähän pökkelöt
- piti heittää kävelylle välillä, vaikka sitten meinasinkin jäätyä
- haastavaa lenkkiä tällä hetkellä
- -16, kova pakkanen, muuten ihana juoksuilma, tiet mahtavassa kunnossa

Painajaisista

lainattu: www.thecut.com

Olen nähnyt säännöllisin väliajoin painajaisia niin kauan kuin muistan. Lapsena ne olivat tietysti erilaisia kuin nyt vanhempana, mutta samaa niissä on edelleen se ahdistava tunne ja pelkotila, joka niistä syntyy.
      Luin että lapsilla painajaisten näkeminen on yleisempää kuin vanhemmalla iällä, mutta kyllä minä aika säännöllisesti näen karmivia unia. Tietysti sekin, minkä itse painajaiseksi kokee. Onko tunne pelko, ahdistus, suru tai jokin muu, minkä kanssa painajaisesta herää.
      Minulla se on ahdistus ja pelko.
      Tämä aihe tuli mieleen viime viikolla kun näin niin todentuntuisen ja kamalan unen, että se ahdistus ei jättänyt rauhaan päivälläkään. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana pelkäsin jotain, mitä en oikein osannut itse selittää...
      Unessani raolleen jäänyt makuuhuoneen ovi aukeni pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja huoneeseen astui hiiren hiljaa hahmo, joka sitten yksinkertaisesti tappoi meidät molemmat sänkyihimme. Niin mukava olotila herätä, varsinkin kun se ovi oli ihan oikeasti jäänyt vähän raolleen...
       Ehdottomasti pahin asia, jonka voin kuvitella on juuri tuollainen tilanne mitä unessani näin: joku pääsee täysin hiljaa tulemaan sisälle taloon silloin kun nukutaan ja herään vasta sitten kun olento on jo niin lähellä, että on myöhäistä tehdä mitään.
       Karmivaa.
       Uniterveyskirjassa (Markku Partinen ja Anne Huutoniemi) painajaisista kärsivät ihmiset, joilla on esimerkiksi ahdistava elämäntilanne, kuten läheisen kuolema, traumaattinen elämänkokemus ja/tai joitakin lääkkeitä (esim. beetasalpaajat, mutta myös melatoniini) käyttävät ihmiset.
       Minuun pätee ainakin traumaattinen elämänkokemus, mutta varmaankin vähän stressaan tämänhetkistä elämäntilannettakin..
      Kirjassa painajaisista käytettiin myös nimeä ahdistuskohtauksiksi, joka ainakin päti viimeviikkoiseen uneeni. Olin levoton, ahdistunut ja itkuinen koko päivän, vaikka miten olisi järjellä selittänyt, että uni oli vain unta.

lainattu: www.goodtimes.sc

Kaikella on tarkoituksensa.
       Samaisen unen jälkeisenä iltana, kun sydän tykytti ja pelotti oikeasti käydä nukkumaan, satuin lukemaan Elizabet Gilbertin kirjasta Omaa tietä etsimässä, kohdan, missä puhuttiin painajaisista. Siinä poppamies selittää Elizabethille, että sängyn vieressä seisova veitsimies ei ole vihollinen, vaan yksi henkiveljistä, jotka saamme kun synnymme. Hän oli puolustamassa nukkujaa.
       Noh, minun uneeni tuo ei kyllä päde, sillä minun unessani tulimme murhatuiksi sen veitsimiehen toimesta, mutta ajatus lohdutti minua paljon. Että kun on paljon pahaa unien maailmassa, niin on siellä sitten hyvääkin. Niitä puolustajia ja unenvartijoita, jotka pitävät demonit loitolla.
        Olen oppinut myös varjelemaan psyykettäni tietyiltä asioilta, kun tiedän että tietynlaiset elokuvat tai kirjat eivät vain sovi minulle. Jos sitten satun sellaisen "ei-niin-miellyttävän" leffan katsomaan kärsin siitä sitten yöllä.
        En tiedä johtuuko se herkkyydestäni vai yksinkertaisesti siitä, että minun hermoni eivät siedä mitään ylimääräistä jännitystä, kauhua tai väkivaltaa - ei leffoissa eikä kirjoissa.
         Joskus painajaiset ovat silkkaa kauhua, jonka jälkeen sydän jyskyttää pitkän aikaa herättyäni niin että kylkiluut kumisevat, toisinaan ne ovat pohjatonta surua. Näin esimerkiksi meidän koiran kuoleman jälkeen ihan kamalasti niitä unia, että meidän koira oli kamalan kipeä tai jätin se yksin ulos sateeseen, pimeään tai unohdin sen johonkin. Niistä unista heräsin usein silkkaan itkuun. Näen niitä vielä joskus nytkin ja niistä unista kun herää niin tuntuu oikeasti siltä kuin jossain kansantarussa, että demoni olisi istunut koko yön rinnan päällä ja estänyt minua hengittämästä. Olo on painava, ahdistunut ja itkuinen.
       Olen joskus oikein miettinyt, että näenkö ikinä hyviä unia. Sellaisia unia, että voisin palata niihin seuraavana yönä. Olen minä sellaisiakin nähnyt, mutta niitä muistaa harvemmin kun niihin ei herää pulssi lyöden 300 ja itku silmässä...
        Ja olen yrittänyt rauhoittua, syödä hyvää iltapalaa, katsoa tai lukea pehmeitä tarinoita, rakkautta ja romantiikkaa, mutta siitä huolimatta painajaiset jahtaavat minua säännöllisesti. En tiedä kenen kanssa pitäisi elämänsä purkaa yksiin lautoihin, että saisi kaikki menneisyyden traumat aukaistua ja sielun vapaaksi... Tuskin se on edes mahdollista?
         Noh, ainakin purin niitä nyt tänne.
         Vaivaako sinua painajaiset? Oletko päässyt niistä jollain keinolla eroon?

LU-LU-LUNTA - how you gonna call..

... en ainakaan Ghostbusterseille. Niistä ei olisi hyötyä tämän lumen kanssa!
      Viikonloppuna lumikuorma lisääntyi taas 15 cm ja nyt alkaa näyttää jo ihan talvelta. Paikallisessa lehdessä oli viikonloppuna, että ollaan jo Lapin kanssa samoissa lukemissa, paikka paikoin ylikin, lumen määrän suhteen. Eli halvemmaksi tulee tämän vuoden Lapin matkat, jos jääkin etelämmäksi!
      Viikonloppuna oltiin Miehenmurrikan kanssa pitkästä aikaa koko viikonloppu ihan kahdestaan. Miehenmurrikalla ei ollut viikonlopputöitä ja oltiin päätetty että ihan vaan nautitaan ja ollaan. Noh, vähän se suunnitelma muuttui lumisateen kera, mutta yhdessä oltiin kuitenkin ♥
      Kokeiltiin vähän tiputella lumia katoilta. Muut katot kyllä kestävät, mutta navetan vintin pitkä kattolape aiheuttaa jo huolta. Olen toivonut jo monta viikkoa, että lumi tulisi alas itsekseen, sillä sen katon harjalle pääseminen ja lumien tiputtelu ei ole mikään "sunnuntaihomma".

Vaikka maassa olevan lumen kanssa alkaa olla ongelma siitä, mihin sen saan kolattua, niin mieluumin minä maassa makaavaa lunta kolailen vaikka tuplasti enemmän kuin pelkään katoilla olevan lumen sortavan meidän katot! Noillakin katoilla on koko talven lumet. Se ei ole kertaakaan alas tullut...
      Kokeiltin Miehenmurrikan kanssa lumien pudottamista narulla. Ikään kuin leikattiin lumi irti. Lumipatja irtosi kyllä, mutta ei se mihinkään oikein liukunut. Piti vähän auttaa sen putoamisessa. Kattopellin pintaan jähmettyi ensilumien aikaan niin kova jäinen ja karhea pinta, että nyt sataneet lumet ovat kerrostuneet siihen päälle patjaksi eikä se patja suostu liikahtamaan tuumaakaan! Ensi viikonlopuksi on luvattu että menisi keli nollaan tai jopa plussan puolelle... jospa sitten jotain liikettä tapahtuisi!

Käytiin viikonloppuna katsomassa oliko rannassa yhtä paljon lunta kuin meidän pihassa. Oli siellä. Siellä oli myös kaksi "hiihtäjää" jotka tulivat juuri silloin rantaan, kun me Miehenmurrikan kanssa laskeuduttiin kelkkapolkua pitkin katsomaan järven selkää.
     Pojilla oli laskettelusukset jalassa (??) ja sanoivat, että oli vähän inhottava mennä jäällä kun siellä oli 40 cm vettä. Varoitteli, että jos aiotaan mennä niin kannattaa varautua vedenpitävillä kengillä (toisin kuin he ilmeisesti...). Sanottiin, että aiotaan pysyä rannassa, että hullut ne jäälle menee... Eivät oikein ymmärtäneet huumoria... olivat sitä sorttia!
      Ei minulla tulisi mieleenkään tämmöisenä talvena tehdä mitään maratoonia jäällä, kun tasan tarkkaan tiedän, että jää on hyvin huonokuntoista tänä vuonna. Sitä sanoivat alkutalvesta kalastajat ja Norppamieskin, joten mitään suurta hinkua ei ole hukkumaan huonoihin jäihin.
       Joillakin se hinku näköjään on.

Tänään piti pelastaa meidän timanttituija lumikuorman alta. Toivottavasti se siitä toipuu kesäksi, vaikka aika pahasti lumi ehti painaa sen oksia ja repiä vähän latvoja erilleen... pitänee kesällä sitoa se, jos se ei paranna itseään. Se on vaan niin kauniisti kasvanut tuohon kulmaan, että olisi sääli jos se talven painossa tuhoituisi.
       Toiset pelastettavat tänään olivat minun vuoristokauriit/lampaat, Haiku ja Kaiku ♥ Olivat ehtineet tuiskujen tuiverruksessa kadotan lumeen melkein kokonaan. Nivusiin asti minäkin vajosin, kun menin niitä harjaamaan lumesta. Nyt loistavat taas paremmin ♥

Illalla kävin lenkillä, mutta vähän sellaista alottelijamaisuutta on nyt miun juoksemiset. Loppuviikosta meni jo paremmin ja tuntui, että jaloissa oli oma puhtinsa, mutta nyt taas alkuviikko kangertelee. Kintuissa on kai jotain jumitiloja, kun tuntuu etten saa niistä nyt tarpeeksi irti.
     Olen kuitenkin ajatellut, että tärkeintä tässä vaiheessa vuotta on kuitenkin se, että liikkuu ja kehittää kuntoaan edes peruskunnon tasolle. Keväällä ja kesällä sitten voi taas juosta (toivottavasti) sitten enemmän määrätietoisemmin matkaa ja kestävyyttä... Jos ei tule tukalan kuuma kesä, eh...

Vasemmalla meidän kellari... hih...

Muuten junnaan nyt vähän paikallani.
     Minulla on juupas-eipäs tauti. En oikein nyt osaa nähdä itseäni yrittäjänä ja sitten taas en oikein osaa luovuttaa ajatuksesta, että olisin oman elantoni ässä. Pitäisi olla vaan rohkea ja yrittää yrittämistä. Tuskin minä pankrottiin heti menisin... jos ei tulisi tuloja niin ei kai olisi menojakaan. Siis jos en mitään tekisi...blaah.
     Olen perinyt näköjään meidän äidin "nopean" päätöksen teon. Äiti yleensä vaihtaa tuhat kertaa mieltään jonkun homman suhteen. Viime sekunneille asti. Minäkin pompin viikonloppuna koko ajan ei-juu-ei-juu kun oltiin puhuttu kattojen tyhjennyksestä ja siitä, että kokeiltaisiin narulla pudotusta. Miehenmurrikalla oli jo naru ja tikkaat olalla kun minä vielä mietin, että "mitä jos ei kuitenkaan..."
      Enkä oikein edes tiedä mitä minä tässä hommassa nyt oikein pelkään??!!
      Itseäni kai...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
keskiviikko 30.1.2019
548. juoksupäivä (201. vko)
- 3337.1 km
- 7.2 km kylälenkki (44 min)
- JUOKSIN KOKO LENKIN ekaa kertaa varmaan kuuteen viikkoon
- oli kyllä semmoinen voittaja olo, että pystyn vielä tähän!!
- jalat olivat puhki jo puolivälissä matkaa, mutta menin kun olin päättänyt
- askel oli ok, lantiokin oli suht kohdillaan
- tiet olivat pöperöisiä, joten askeleelle ei tullut niin paljon tukea maasta kuin olisi voinut, vei vähän askeleeesta energiaa
- maitohappoja ylämäessä niin että olisi voinut tehdä kiisseliä!
- -3, kiva keli juosta, pieni lumisade

perjantai1.2.2019
549. juoksupäivä (201.vko)
- 3342.1 km
- 5km lossitielle (35 min)
- lähdin työreissultaan palavaa miestä vastaan
- kylmä tuuli teki niskan kipeäksi pitkällä peltosuoralla
- eikä jalatkaan olleet mitenkään hyvässä jamassa
- en ehtinyt lämmitellä yhtään, sen huomasi
- huomaan, että käperryn edelleen sisäänpäin, kun rintakehä pitäisi pitää avoinna ja auki
- lantion tuki olematon
- ryhti samoiten
- askel hyvä, mutta ei se kaikkea pelastanut!
- väsy olo
- -11, kylmä keli, kintut paleltui

maanantai 4.2.2019
550. juoksupäivä (202. vko)
- 3349.3 km
- 7.2 km kylälenkki (49 min)
- ei mitenkään hyvä lenkki, välillä piti tasata hengitystään ja venytellä pohjetta
- aikakin kertoo, ettei mikään lennokas juoksu
- pitänee tutkia jalat huomenna hyvin. Niissä on nyt jotain jumia kun juoksu ei kulje
- lihakset väsyivätkin yllättävästi kun tulin kotiin. Oli ihan hyytelöä!
- -4, kiva keli muuten, mutta vähän kylmä tuuli