Painajaisista

lainattu: www.thecut.com

Olen nähnyt säännöllisin väliajoin painajaisia niin kauan kuin muistan. Lapsena ne olivat tietysti erilaisia kuin nyt vanhempana, mutta samaa niissä on edelleen se ahdistava tunne ja pelkotila, joka niistä syntyy.
      Luin että lapsilla painajaisten näkeminen on yleisempää kuin vanhemmalla iällä, mutta kyllä minä aika säännöllisesti näen karmivia unia. Tietysti sekin, minkä itse painajaiseksi kokee. Onko tunne pelko, ahdistus, suru tai jokin muu, minkä kanssa painajaisesta herää.
      Minulla se on ahdistus ja pelko.
      Tämä aihe tuli mieleen viime viikolla kun näin niin todentuntuisen ja kamalan unen, että se ahdistus ei jättänyt rauhaan päivälläkään. Ensimmäistä kertaa elämäni aikana pelkäsin jotain, mitä en oikein osannut itse selittää...
      Unessani raolleen jäänyt makuuhuoneen ovi aukeni pikku hiljaa enemmän ja enemmän ja huoneeseen astui hiiren hiljaa hahmo, joka sitten yksinkertaisesti tappoi meidät molemmat sänkyihimme. Niin mukava olotila herätä, varsinkin kun se ovi oli ihan oikeasti jäänyt vähän raolleen...
       Ehdottomasti pahin asia, jonka voin kuvitella on juuri tuollainen tilanne mitä unessani näin: joku pääsee täysin hiljaa tulemaan sisälle taloon silloin kun nukutaan ja herään vasta sitten kun olento on jo niin lähellä, että on myöhäistä tehdä mitään.
       Karmivaa.
       Uniterveyskirjassa (Markku Partinen ja Anne Huutoniemi) painajaisista kärsivät ihmiset, joilla on esimerkiksi ahdistava elämäntilanne, kuten läheisen kuolema, traumaattinen elämänkokemus ja/tai joitakin lääkkeitä (esim. beetasalpaajat, mutta myös melatoniini) käyttävät ihmiset.
       Minuun pätee ainakin traumaattinen elämänkokemus, mutta varmaankin vähän stressaan tämänhetkistä elämäntilannettakin..
      Kirjassa painajaisista käytettiin myös nimeä ahdistuskohtauksiksi, joka ainakin päti viimeviikkoiseen uneeni. Olin levoton, ahdistunut ja itkuinen koko päivän, vaikka miten olisi järjellä selittänyt, että uni oli vain unta.

lainattu: www.goodtimes.sc

Kaikella on tarkoituksensa.
       Samaisen unen jälkeisenä iltana, kun sydän tykytti ja pelotti oikeasti käydä nukkumaan, satuin lukemaan Elizabet Gilbertin kirjasta Omaa tietä etsimässä, kohdan, missä puhuttiin painajaisista. Siinä poppamies selittää Elizabethille, että sängyn vieressä seisova veitsimies ei ole vihollinen, vaan yksi henkiveljistä, jotka saamme kun synnymme. Hän oli puolustamassa nukkujaa.
       Noh, minun uneeni tuo ei kyllä päde, sillä minun unessani tulimme murhatuiksi sen veitsimiehen toimesta, mutta ajatus lohdutti minua paljon. Että kun on paljon pahaa unien maailmassa, niin on siellä sitten hyvääkin. Niitä puolustajia ja unenvartijoita, jotka pitävät demonit loitolla.
        Olen oppinut myös varjelemaan psyykettäni tietyiltä asioilta, kun tiedän että tietynlaiset elokuvat tai kirjat eivät vain sovi minulle. Jos sitten satun sellaisen "ei-niin-miellyttävän" leffan katsomaan kärsin siitä sitten yöllä.
        En tiedä johtuuko se herkkyydestäni vai yksinkertaisesti siitä, että minun hermoni eivät siedä mitään ylimääräistä jännitystä, kauhua tai väkivaltaa - ei leffoissa eikä kirjoissa.
         Joskus painajaiset ovat silkkaa kauhua, jonka jälkeen sydän jyskyttää pitkän aikaa herättyäni niin että kylkiluut kumisevat, toisinaan ne ovat pohjatonta surua. Näin esimerkiksi meidän koiran kuoleman jälkeen ihan kamalasti niitä unia, että meidän koira oli kamalan kipeä tai jätin se yksin ulos sateeseen, pimeään tai unohdin sen johonkin. Niistä unista heräsin usein silkkaan itkuun. Näen niitä vielä joskus nytkin ja niistä unista kun herää niin tuntuu oikeasti siltä kuin jossain kansantarussa, että demoni olisi istunut koko yön rinnan päällä ja estänyt minua hengittämästä. Olo on painava, ahdistunut ja itkuinen.
       Olen joskus oikein miettinyt, että näenkö ikinä hyviä unia. Sellaisia unia, että voisin palata niihin seuraavana yönä. Olen minä sellaisiakin nähnyt, mutta niitä muistaa harvemmin kun niihin ei herää pulssi lyöden 300 ja itku silmässä...
        Ja olen yrittänyt rauhoittua, syödä hyvää iltapalaa, katsoa tai lukea pehmeitä tarinoita, rakkautta ja romantiikkaa, mutta siitä huolimatta painajaiset jahtaavat minua säännöllisesti. En tiedä kenen kanssa pitäisi elämänsä purkaa yksiin lautoihin, että saisi kaikki menneisyyden traumat aukaistua ja sielun vapaaksi... Tuskin se on edes mahdollista?
         Noh, ainakin purin niitä nyt tänne.
         Vaivaako sinua painajaiset? Oletko päässyt niistä jollain keinolla eroon?