Vesipesu ja linkous.

Tänään halusin tehdä kolme asiaa:
        #1) Pakata t-paidan ja shortsit mukaan ja lähteä johonkin semmoiseen paikkaan, missä on vuoden jokaisena päivänä +28 astetta eikä siellä koskaan sada! Sellaista paikkaa en vielä kartasta löytynyt, mutta pakkohan sellainen paikka on jossain olla!!
         #2) Rakentaa johonkin metsän uumeniin oma piilopirtti, jossa olisi kaksi ikkunaa ja ovi, ja ovessa lukko, johon vain minulla olisi avain. Tuvassa olisi takka, uunissa paistuisi makaroonilaatikko, nurkassa olisi lukulamppu ja nojatuoli, nojatuolin käsinojalla paksu ja lukematon kirja. Ei sotkua eikä sekamelskaa.
          #3) Lyödä työkaveri tajuttomaksi - ainakin muutamaksi tunniksi! Ärsytyskynnykseni on näinä päivinä kovin matala ja työkaverini on tästä varsin tietoinen, mutta silti hän jaksaa ärsyttää ja naureskella minun murheilleni ja stressaavalle kotitilanteelleni. Olen rauhallinen ihminen, mutta pohja se on minunkin pärekorillani! 

Satoi koko päivän. Lammikoita muodostui lammikoiden päälle ja teilläkin olisi pitänyt olla pikemminkin vene kuin auto, kun vettä lillui ajourissa niin, että taisin kastella 10 kilometrin säteellä kaikki jalankulkijat! Pahoittelut ja pesulalaskun saa taas laittaa tähän osoitteeseen! Tattis!
            Ostin tänään jäätelökoneen, kun sain sen puoleen hintaan. Jo viime kesänä puhuin suupielet puuduksiin, että haluaisin semmoisen, mutta nyt vasta sen sitten kotiin kannoin - kun halvalla sain! Kirjoittelen koneesta enemmän sitten, kun ehdin sillä ensimmäiset kotijäätelöt pyöräyttelemään.
             Ja ihan vain tasapainon vuoksi ostin myös nilkka/rannepainot treenini tueksi. Hii-op! Niitäkään en ehtinyt tänään kokeilemaan, kun töiden jälkeen kaaduin umpiväsyneenä ja täysin sateen uuvuttamana viltin alle enkä olisi nostanut päätäni, vaikka torppa olisi kellahtanut kyljelleen.
             Iltalenkillä mietin sitä, että mistä on tullut sanonta: rakkaus voittaa?
             Typerä sanonta. Täysi prötti.
             Sitäkin mietin samaisella iltalenkillä, että voiko itikat imeä ihmisen kuiviin? Ja montako pistoa siihen tarvittaisiin? Minulla se tyhjiin korahtaminen oli nimittäin aika lähellä... Minussa on hyvää ja herkullista verta.
               Voi kunpa se, joka sydämeni vei eikä takaisin tuonut, tietäisi sen myös...

Sinivalas sisälläni - tai melkein.

Vuotuinen sademäärä. Onko sellaista? Ja voiko se sataa yhden kesän aikana?
           Ääh.
           Tänään on tullut vettä taas koko päivän ja iltapäivästä ukkostikin niin, että sähköt olivat poikki kokonaisen tunnin. Nyt ei tarvita näköjään enää edes helteitä, että saadaan ukkosia ja ukkosen mukana rankkoja sateita. Hip hei! Yhä paranee!
           Kävin tänä iltana uimassa, vaikka taivas pudotteli vettä ylhäältäkin ihan kiitettävästi. Seisoin rannalla ja ajoin rannalla kyyhöttäneen tukkasotka perheen pois, tosin en tahallani. Ajattelin, että kun seison rantahiekassa tarpeeksi kauan ei edes tarvitse mennä hyisen kylmään veteen... Noh, menin kuitenkin ja kylmäähän se oli.
            Tänä iltana tuli taas taloon isosisko perheineen pitämään majaa. Sisko ehti olla kaksikymmentä minuuttia talossa, kun jo saatiin nahina aikaiseksi. Uskomatonta! Tämän kyvyn kun saisi valjastettua energiaksi tai rahaksi! Sisko perheineen oleilevat tämän torpan katon alla sen aikaa, että säät suosivat laivailua niiden paatissa (eli toisin sanoen kun sateet loppuvat ja tulee vähän lämpöisempää eli ei koskaan!!)
              Onneksi minulla on töitä, mihin paeta.

Tiedättekö sen tunteen, kun toivoo, että joku kysyy asiasta, jota ei halua muistaa, mutta josta kuitenkin haluaisi puhua? Ja tiedättekö sen tunteen, kun ei voi puhua semmoisen ihmisen kanssa, joka kuuntelee pelkästään velvollisuudesta eikä sen takia, että ihan oikeasti haluaisi kuunnella?
                Minulla on ystävä, joka tekee pilaa minulle tärkeistä asioista - tahallaan tai tietämättään, en tiedä. Samainen ystäväni aloittaa puhumaan päälle, kun minä puhun omia kuulumisiani tai vähättelee elämääni muuten. Pelkäänpä, etten minäkään enää suhtaudu häneen samalla tavalla kuin ennen. Olen ollut aina se, joka on pitänyt yhteyksiä silloin, kun ei nähdä, ja jos minä en jaksa sitä "ajojahtia" enää pitää yllä, niin suhde väljähtyy väkisinkin. On vain surullista huomata, että tämmöisinä hetkinä, kun tekisi hyvää omistaa sellainen ystävä, jonka kanssa voisi mieltä keventää ja puhua sielunsa puhtaaksi, niin sellaista ystävää ei enää olekaan. Sen sijaan itken saunassa tai uimarannalla sateessa yksin ja pyörittelen näitä ajatuksia yhä uudelleen ympäri ja ympäri saamatta sen enempää selkoa tuosta tai tästä.
                  Tämä tosin auttaa.
                   Vaikka tiedänkin, että kirjoitan näitä juttujani internetin mustaan tyhjyyteen, jonne nämä sanat ja lauseet katoavat kuin pisarat järvenpinnalle, niin tämä helpottaa. Saan purettua tätä oloa edes vähän pienemmäksi ja se möykky rinnan päällä ei tunnu enää kahden tonnin painoiselta kimpaleelta.
                   Kiitos, tyhjyys.

P.S. Tiesittekö, että sinivalas voi painaa jopa 200 tonnia! Minun möykkyni on siihen verrattuna aika pieni möhkäle... Kaikki on niin suhteellista!

Yksinkertaista

Minun haaveeni ovat yksinkertaisia.
            Saisi aamulla herätä sellaisen ihmisen selän takaa, jonka kanssa on rohkea ja peloton. Saisi kattaa aamupalapöytään ainakin kaksi kuppia - mieluummin kolme tai neljä. Saisi siirrellä pieniä ja isoja kenkiä eteisessä kenkätelineihin ja nostaa penkille tai lattialle heitettyjä takkeja naulakoihin.
             Saisi odottaa iltaruuan kanssa töistä tulijaa ja sydän rauhoittuisi vasta kun ovi kolahtaisi ja tutut askeleet kertoisivat rakkaan olevan turvallisesti kotioven paremmalla puolella. Saisi istua sohvalla tutussa kainalossa, katsoa uutisia ja säätiedotuksia ja olla onnellinen.
              Saisi kirjoittaa joulukorttiin kaksi nimeä - mieluummin kolme tai neljä. Saisi löytää pienen rakkausviestin teekupin vierestä kömpelösti tikkukirjaimin kirjoitettuna ja allekirjoituksena pelkkä sydän. Saisi syksyllä tuijottaa pihalla liikkuvaa otsalamppua ja ajatella, että pää, jossa lamppu on kiinni, on niin rakas ja ihana, että koskee!
               Saisi sanoa me.
               Saisi pitää kädestä pakastealtaiden välissä ja suudella nopeasti ennen töihin lähtöä. Saisi paistaa pipareita pienten käsien kanssa ja löytää taikinapalleroita vielä joulupäivänäkin penkin reunasta ja pöydän alta mattoon lihvaantuneina. Saisi tuoda buranaa, kuumaa mehua ja kylmän kääreen, kun toinen sairastaisi. Neuloa aina uudet villasukat joka syksy, aina yhtä raitaa pidemmät.

 Saisi rakastaa koko sydämestään ja molemmin käsin, ja toinen rutistaisi yhtä kovaa.

P.S. Ukot pitivät kinkkupiirakasta.

Mitä kuuluu, kasvimaa?

Pian on kuukausi mennyt kasvimaan teosta ja mullan seasta alkaa pienet alut nostelemaan hentoisia päitään.
              Alkuviikon sadekelit pitivät minut töiden jälkeen viltin alla nukkumassa enkä saanut ensimmäisinä päivinä mitään aikaiseksi. Taisi juhannuskin olla osallisena siihen väsymykseen. Tänään oli kuitenkin jo parempi ilma, vaikka vähän koleaa on edelleen kesäkeleiksi.
              Minulla on roikkunut narukerät laatikon pohjalla jo monta päivää, mutta vasta tänään sain itseni kasvimaalle asti. Herneille piti laittaa kiipeilynaruja ennen kuin taas ehtivät venähtää niin pitkiksi, että taimia pitää pujotella narujen väliin. Sitäkin on joinakin vuosina tehty ja nyt olen yrittänyt saada narut kiinni heti kun pienet alut maanpinnalle nousevat.

Sen verran kyyninen taidan olla, että en kieputellut naruja kuin neljään kerrokseen eli noin metrin korkeudelle. Jos herneet näin kylmässä sinne saakka kipuavat niin saan olla tyytyväinen. Onneksi narua jäi kuitenkin jemmaan sen verran, että saan kerroksia lisättyä, jos tämä kesäksi vielä muuttuu ja herneet innostuvat kasvamaan! Samaan syssyyn meni langat sitten pavuillekin. Ne ovatkin uusi tuttavuus, joten on mielenkiintoista nähdä saanko tänä vuonna omia papuja vai tapanko ne kuoliaiksi!

Sateinen kesäkuu on tintannut kasvimaan multapinnan niin tiukkaan, että piti tänään jo aloitella vähän haraamista ja maan pehmittelyä rivien välistä. Samalla sai napattua pienet rikkaruohonalutkin pois ennen kuin kasvimaa täyttyy saviheinästä ja juolavehnästä... Kunpa tänä kesänä jaksaisi harailla useasti niin ei tarvitsisi niin paljoa kuluttaa energiaa ja hermoja kitkemiseen!
           Retiisit harvensin ja olisi pitänyt harventaa lanttu ja punajuurikin, mutta työpäivä verottaa sen verran jaksamista, että jossakin vaiheessa pitää luovuttaa ja jättää jotain huomisillekin. Mukavaa puuhaa maassa möyrintä on, varsinkin kun aurinko paistoi iltasella niin kuin kesällä kuuluu paistaa. Ei tosin kamalasti lämmittänyt, mutta paistoi kuitenkin!
             Salaattiakin taidan saada. Tänä aamuna tosin pihasta lähti vasikankokoinen rusakko-jänis, että voi olla hyvinkin, että lihotan vain pupujussukan kylkiä salaateillani.. 

Porkkana kylvettiin osin vanhoista siemenistä ja elettiin jännittäviä aikoja, että nouseeko maasta ainuttakaan huituvaa, mutta kyllä porkkanarivissäkin jotain näkyi kun oikein tarkkaa katsoi - ainakin yhdessä rivissä! Ei se vielä kuitenkaan harvennuskelpoista ollut.
          Ja minun auringonkukatkin ovat päättäneet, että vielä me tänä kesänä aurinkoa saadaan! Hurraa! Minulla on yksi rivi jättiauringonkukkia, jotka hyvässä hoidossa voivat kasvaa jopa 5 metrisiksi! Toissavuonna niistä mitoista jäätiin vain vähän, mutta nyt aion onnistua! Tällä hetkellä taimi on sentin korkuinen, joten matkaa on huimat 499 senttiä!

Tämmöisen kesäkuun jäljiltä voisi luulla, että jokaisella taimi-pololla olisi pelastusrengas tai vähintään kellukkeet, etteivät olisi hukkuneet sateisiin, mutta rankoista sateista ja paljosta vesimäärästä huolimatta kasvimaa näyttää hyvältä! Nyt vain tämä emäntä tarvitsisi sitä maavoimaa siihen, että saisi asian pysymään sillä tolalla tämän kesän!
            Kasvakaa ja vahvistukaa, kasvimaan aarteeni!

P.S. Tähän loppuun sopii kaksi repliikkiä eräästä Suomi-Filmistä:

ARVO: Kyllä maatyö on sitä hienointa työtä!
IDA: Niin on! Varsinkin kun sitä ei tarvitse tehdä!

(elokuvasta Tositarkoituksella, Suomi-Filmi 1943, ohjaaja: Valentin Vaala)

Kinkkupiirakka

Meille on huomenna tulossa työmaalle mies- ja konevoimaa avuksi ja ajattelin iltasella vääntää seuralaista päiväkahville.
             En ole mikään jauhopeukalo ja kinkkupiirakka taitaa olla kahdesta piirakasta se toinen, jonka osaan tehdä niin, että sitä voi syödä. Pidän ruuanlaitosta ja leivonnastakin, mutta en ole saanut syntymälahjaksi mitään sisäsyntyistä leipoja-geeniä, joten olen ohjeiden orja. Siihen kun sitten lisää hyppysellisen hullun tuuria, niin minun resepti leivontaan ja ruuanlaittoon on valmis!
              Olen sen verran jörökkä ilmaisemaan iloa ja riemua sen suhteen, että meitä tullaan auttamaan ihan useamman mieskäsiparin kera, että yleensä minun kiitollisuuteni löytyy pöydästä piirakan muotoisena tai pullan tuoksuisena. Syöjät ovat kuitenkin sen verran ihania, että mielellään niille jotain tekeekin, vaikka iltasella leipominen meneekin vähän sotkemisen puolelle, kun on niin väsynyt eikä ajattele enää kovin selkeästi...
               Pohjan tein gluteenittomista jauhoista, jotka nypin leivinjauheen ja suolan kera 100 grammaan voita. Lopuksi lisäsin veden ja kaadoin koko komeuden piirakkavuokaan ja tasoittelin tasaisesti niin, että reunoillekin jäi vähän.
               Täytteenä oli savustettuja kinkkusuikaleita ja aurinkokuivattuja tomaatinkappaleita. Päälle kaadoin kerma-muna-seoksen ja työnsin puoleksi tunniksi uuniin. Makutesti on luvassa huomenna!
                Saa nähdä pääseekö tällä piirakalla miesten sydämiin vai saanko rukkaset!

Pyjamatyttö

Ostin tänään flanellipyjaman.
             Minun piti ostaa ainoastaan housut, mutta pelkkiä housuja ei löytynyt. Ei ainakaan semmoisia, jotka olisivat olleet pehmeät ja mukavat. Edelliset housut repesivät, mutta henkilökohtaisista syistä tarkempi selonteko jääköön tekemättä...

Olen aina ollut pyjamatyttö. Läpikuultavat silkkiset pitsiyöpaidat eivät oikein koskaan ole löytäneet tietään minun päälleni. Siinä ehkä kenties yksi syy siihen, että nukun tällä hetkellä yksin. Tosin, ei minulta tule jyrkkää kieltoakaan hehkeiden pitsiunelmien pitoon (vinkkinä niille, jotka ovat matkalla unten maille), mutta on vain tullut vedetyksi nämä mukavat pyjaman pöksyt päälle muita useammin.
               Lisäksi nukun sukat jalassa. Tällä hetkellä kahdet sukat jalassa - siis kahdet molemmissa jaloissa! Tämä omituisuus on puolestaan jäänne kivikaudelta, kun nuorempana kärsin kivuliaista kasvukivuista ja varsinkin nukkumaan mennessä jalkoja pakotti häiriten unen saantia. Sukat lämmittivät ja paransivat verenkiertoa ja helpottivat jomottelua. Nyt sukkien pito on pikemminkin psykologista, sillä tuskin enää kasvan... Parhaimpia 'unisukkia' ovat villasukat, mutta kyllä nämä tällaiset pörrösukatkin sujahtavat jalkoihin, jos ei satu villasukkia löytymään. Kunhan ovat löysät ja pitkävartiset!
                 Kun tunnustusten polulle lähdin niin paljastan samoin tein sitten kaiken:
                 Nukun mielelläni oikealla kyljellä, mutta vasenkin käy. Mahallaan en nuku oikein ikinä.
                 Nyttään peittoa niin, että nukun painavan täkin alla, joka pysyy edes jotenkin menossa mukana.
                 Minulla on kaksi tyynyä.
                 Ja rakastan puhtaita lakanoita, niiden tuoksua ja sitä rahisevaa puhtautta, joka niissä tuntuu kun käy ensimmäistä kertaa vällyjen väliin nukkumaan. Se on onnea parhaimmillaan.
                  Ja nyt minun pitäisi olla jo nukkumassa!
                  Hyvää yötä!

Kesälaitumelle!

Sain tänään naapuriksi lehmämullikoita kokonaisen lauman!
                Naapurit ajoivat tulevat satatonnarit kesälaitumelle niittämään pitkäksi venähtänyttä laidunta ja mullinjullikat ottivat riemun irti näennäisestä vapaudestaan. Laitumen ympärillä kulkee nimittäin paimenlanka ja rautalanka kahdessa kerroksessa vahvistamaan lehmänalkujen kunnioitusta sähkölankaa kohtaan...
                 Muina vuosina se kunnioitus on ollut melko hauras. Viime vuonna, loppukesästä, heräsin siihen, että naapurin isäntä kirosi ikkunani alla. Ei kuitenkaan minulle, vaikka unenpöhnässä niin luulinkin ja ehdin miettimään, että millähän minä olin ehtinyt isännän suututtaa pelkällä nukkumisella... Kiroaminen johtui kuitenkin valloillaan juoksevista mullikoista, jotka askelsivat vauhkona laumana yli maiden ja mantujen, ja aamulla koko pihamaa oli täplitetty syvillä sorkanjäljillä ja liukumiinoilla. Huh hei! Toivottavasti nämä tämän vuoden vesselit eivät ota samanlaista kesälomaa aidan vihreämmälle puolelle, kun alkaa oma laidun käydä tylsäksi!

Mukavaa oli kuitenkin katsoa eläinten iloa tilasta ja vihreydestä. Juoksivat rivissä ja pomppivat kuin pienet vasikat! Ajelin nurmea tänään ja seurailin samalla laidunriemua aidan toiselta puolelta. On mukavaa, että maaseudun eläviä väriläiskiä saa nähdä vielä näin läheltä, naapurilaitumella, kun muuten alkaa olla melko harvassa sellaiset ahot ja niityt, joissa eläimiä tepastelee.
                      Voitte kysyä mielipidettäni ihanista mullikoista sitten, kun ne ovat talloneet minun kukkapenkkini ja kasvimaani jalkoihinsa, sontineet pihan ruskeaksi ja repineet aitasta nurkkalaudat irti!

Sain juhannusvieraat ulos talosta jo iltapäivästä ja sitten pyöri tuvan puolella vähän toisenlainen tornado! Sellainen, joka tiskasi, imuroi ja pesi lattiat alta aikayksikön ja tuli siitä urakasta varsin onnelliseksi. Hassua, miten pienestä se sitten on kiinni - mielenrauha.
                     Illalla kävin pesemässä juhannuspölyt pois järven viileydessä. Vesi oli taas kylmennyt ja minun uimiseni oli jälleen kerran semmoista epätoivoista pärskimistä. En enää tiedä johtuuko se kylmyys minun kylmyydensietokyvyn laskusta vai onko vesi todella kylmää?! Mukavaa se silti oli - sydänpysähdyksestä huolimatta!
                      Mutta rusketusta minun olisi saatava!
                      Valkoinen lokki kirkui minulle kuin vertaiselleen, luuli kai kaverikseen... Olin kai yhtä valkea niin erehdyskin oli ymmärrettävä. Huokaus. Miten tässä ruskettuu, kun koko ajan saa olla silmiä myöten vaatekertojen peitossa ja lämpömittari näyttää alhaisempia lukemia kuin joulukuussa!
                       Viikko olisi kesäkuuta jäljellä ja sitten olisi paras alkaa ne heinäkuun helteet.
                        Eipä muuta.

"Ei itketä lauantaina ... "

Tänä aamuna tupa oli kuin maanjäristyksen tai tornadon (tai kenties molempien!) jäljiltä - ja mikä parasta koko urosväki nukkui kuka missäkin! Torppa oli kuin hollintupa ja olisi tehnyt mieli kääntyä kantapäillä ja painua takaisin sänkyyn.
                 Käytiin kuitenkin koiran kanssa rantalenkillä ja sielläkin näkyi muutama teltta ja pari matkailuautoa juhannuksen vietossa, vaikka ilmat eivät kamalasti houkutelleet retkielämää viettämää. Meidänkin lenkki päättyi vesisateeseen ja kylmään ja kosteaan oloon. Sain tekstiviestin ystävältäni, jossa hän toivotteli myöhästyneesti hyviä juhannuksia. Hassua, että jokaisen viestin kanssa sydän hypähtää heränneestä ilosta ja ehtii nostaa toivon korkeuksiin vain siinä pienessä hetkessä, mikä kuluu kun saa puhelin pois rintataskun syövereistä ja aukaisee tulleen viestin.
                  Tuli taas tutuksi se kuuluisa 'turha toivo'.

Sen verran kylmä ehti rannalla tulla, että kotona laitoin takkaan tulet. Olisi tehnyt mieli hakea kirja, kääriytyä takan ääreen viltin sisään ja uppoutua kirjaan niin ettei muuta maailmaa olisikaan. Muu maailma ei vain antanut tähän mahdollisuutta... pesin sen sijaan koneellisen pyykkiä.
                  Iltaan asti se minun hällä väliä-olo kesti. Kun muut söivät grillillä jälkiruokaa, minä karkasin sisätiloihin ja siivosin tuvan kaikesta ylimääräisesta romppeesta ja sulloin vierasväen roippeet niiden pöksän puolelle, kun otti sen verran ohimoon, että kaikki piti jättää niille sijoilleen!
                  Huomiseen iltapäivään kun jaksaisi, ettei sitä ennen räjähtäisi...
                  Sytytyslanka alkaa olla aika lyhyt.

P.S. Pieni katsaus edellisiin postauksiini ja tuntuu ihan siltä, että en taida voida oikein hyvin... Kirjoitettuna sen huomaa jotenkin paremmin kuin ihan omaa oloa tutkiskelemalla... Voi kun tähän oloon auttaisi muukin kuin aika!

Juhannusta ...

Näin aamulla ihanaa unta lämpöisestä halauksesta ja parransänkisestä poskesta. Olin niin onnellinen.
              Ja sitten heräsin.
              Lakanat tuoksuivat puhtailta, verhojen raosta tuikki juhannusaattoaamun aurinko ja talo nukkui vielä hiljaisena ja tyynenä. Makasin peiton alla silmät kiinni ja yritin pitää kiinni unen tuomasta onnesta, yritin muistella miltä se karhean posken kosketus omaani vasten oli unessa tuntunut. Se mikä vielä hetki sitten oli tehnyt minut huimaavan onnelliseksi, teki hereillä olon sietämättömän surulliseksi.

 Ulkona paistoi kyllä aurinko, mutta lämmin siellä ei ollut. Vaatetus muistutti taas enemmän alkukevättä pitkine lahkeineen ja villapoolopaitoineen. Ajattelin tehdä itselleni sellaisen mukavan 'aamulämpimän' ja harjasin koiran juhlakuntoon. Meidän hauveli ei ole ikinä pitänyt harjaamisesta, en tiedä miksi. En usko, että se olisi siitä hommasta mitään traumojakaan pentuna saanut, mutta sellaista painia se harjan käyttö sen kanssa on, että välillä ihan ihmettelee, miten karvaturriainen jaksaa tapella vastaan, kun selvästi harjaus tuntuu hyvältä!
              Samaan aikaan taloon tuli juhannusvieraita ja ajattelin, kun pöllytin koiraa pihamaalla, että olisin niin mielelläni viettänyt juhannukseni erakkona, ilman sosiaalista pakkoa olla sosiaalinen. Torppa, jonka olin eilen uupuneena ja väsyneenä siivonnut ihanan siistiksi ja tuoksuvaksi, täyttyi kahdessa ja puolessa sekunissa kaikenmoisesta kamasta. Oli reppua, kassia, pussia, läppäreitä, johtoja, kenkiä, takkeja, lisää pusseja, kamalasti kasseja ja wc:n tasot täynnä pulloja ja purnukoita, syöttötuoleja, vaunuja, rattaita, nuttua, vaippaa,  tuttipulloja tiskipöydällä, hellan vieressä ja ruokapöydällä.
               Tässä vaiheessa yleensä sekoan.
                Normaalisti nostelisin reput naulakon alta vieraiden omiin nurkkiin, korjaisin oven eteen jätetyt kengät omille paikoilleen, raivaisin tiskipöydän ylimääräkamasta ja sanoisin jotain siivouksen kunnioituksesta.
                Nyt olin hiljaa. En nostanut, en korjannut enkä sanonut mitään. Annoin kaiken lojua ja roikkua siellä missä mikin pullo ja purnukka sattui olemaan. En sen takia, etteikö siivottomuus ja sekamelska olisi häirinnyt (sillä sitä teki!), vaan koska en välittänyt. Millään ei ollut mitään väliä.
                 Kaatakoot seinät, rutatkoon matot. Ei väliä.

Illalla lämmitin saunaa ja istua kökkäsin alalauteilla muka varmistamassa, että kiukaan ja vesipadan alle sytytetyt tulet todella syttyivät. Oikea syy oli se, että halusin olla yksin. Halusin omaa rauhaa ja tilaa omille ajatuksille, vaikka ajatukset nyt ovat pyörineet samaa ympyrää jo parisen viikkoa niin että jos päälaki irrotettaisiin niin aivomassassa olisi ajatusten tekemä ura yhdessä ja samassa kohtaa!
                Istuin juhannussaunan kuumuudessa ja itkin silmäni niin punaisiksi, että piti huljutella niitä kylmällä vedellä ennen kuin kehtasi taas mennä ihmisten ilmoille. Toisaalta olen iloinen, että itku tulee eikä jää pureksimaan sieluun reikiä, mutta en minä aina jaksaisi saunahetkeä itkuun kuluttaa. Mikähän saunan tunnelmassa on semmoista, joka antaa itkulle luvan? Lämpö, rauha vai se turvallisuuden tunne, minkä pienen saunan ympäröimänä sisuksissaan tuntee?

Hämäräksi vetää yöttömän yön illan. Olisi ollut mukava tuijottaa kokkoa näin hämärässä illassa, mutta ei täällä päin ollut missään semmoista "yleistä kokkoa" jota olisi voinut mennä katsomaan. Ei kehdannut kenenkään mökkirantaankaan mennä kokolle... Lipun laittokin oli vähän myöhässä, joten kokon puute ei ollut ainut rike perinteisen juhannuksen kaavassa.
               Toisaalta.
               En hukkunut, en maannut sopimattoman ihmisen kanssa, en tapellut sukulaisten kanssa, en eksynyt alusvaatteisillani naapureiden kuistille, en sammunut saunaan, en tippunut veneestä enkä polttanut kokon lisäksi ulkovarastoa ja saunaa eli voisi sanoa minun juhannuksen sujuneen hyvin. Ja siltä se kai ulkopuolelle näyttääkin.
                Sydämen paikalla on vain mustanpuhuva möykky, joka painaa tonnin.
                Hyvää Juhannusta iloiset sielut ja riemukkaat rintapielet!              

Tervetuloa Juhannus!

Nyt on torppa imuroitu ja lattiat pesty, sängyssä puhtaat lakanat ja juhannuskukkia maljakossa.

Kukat nappasin työmaalta, varaston reunasta, vähän kuin juhannusbonukseksi!

Juhannus, meille saa nyt tulla!

HURRAA!

Jos hengittäminen ei olisi automaattinen tapahtuma, niin tuskin olisin iltaan asti jaksanut hengittää.
               Juhannusviikko taitaa viedä minulta hengen - hitaasti, mutta varmasti. Työmaalla ei päälle päin näytä olevan mikään hätä tai kiirus, mutta silti tuntuu, että semmoinen musta pilvi leijuu koko ajan pään päällä ja muistuttaa niistä hommista, jotka ovat vielä tekemättä. Puhhuijaa!
                Tänä aamuna, kun kännykän kello herätti, nojasin vieressäni olevaan isoon tyynyyn ja ajattelin, että en taida saada jalkoja lattiaan tänä aamuna. Peitto oli lämmin ja unihiekka kutitteli silmiä ja tyyny kuiskutteli painamaan pään ihan vain hetkiseksi pehmeän pielustan päälle... En ole koskaan voinut ymmärtää niitä ihmisiä, jotka pomppaavat kuin vieterit sängystä, kun kello soi! Minä olen vielä lisäksi aamutuimaan sellainen, että kanssaolijan olisi terveellisempi antaa minun olla tunti tai pari ihan rauhassa, että ehdin herätä kunnolla, ennen kuin yrittää minulle puhua tai hakea muuta kontaktia.
                  En siis ole aamuihminen.
                  Kesäaamut tosin ovat ihania, kun hiljaisuus täyttyy lintujen äänillä, aamuauringolla ja lämmöllä. Jos joku keksii tavan nauttia kesäaamujen ihanuudesta ilman heräämistä, viskaa minua viestillä!

Sain kukkapenkit kitkettyä ja möyhittyä!
          Hurraa!
          Joku voi ajatella, että ei juhannus voi olla kukkapenkeistä kiinni ja että olen täysin kajahtanut kun stressaan moisella asialla itseäni, mutta kukkapenkit ovat roikkuneet takaraivossa jyskyttämässä tekemättömyyttään niin kauan, että meinasivat tulla jo uniin! Minulle juhannus tarkoittaa juuri sitä, että ne asiat, jotka päätä puristaa, pitää hoitaa alta pois ennen kuin voi todella nauttia vapaapäivistä niin kuin haluaa.

Aikamoinen homma neljässä kivikkokukkamaassa kuitenkin oli ja voi sitä rikkaruohon määrää, vaikka aluksi ajattelin, että jos nyt ämpärillinen roinaa tulisi... Kaksi kottikärryllistä sain kiikutella kompostiin ja ensimmäinen kuorma kaatui puolimatkassa, kun vähän ote herpaantui. Oih ja voih!
              Parasta näissä hommissa on kuitenkin se tunne, kun on saanut jotain aikaiseksi. Siisti kukkapenkki pihamaan reunassa ja kevyt olo tehdystä työstä. Sadekin pidätteli itseään niin kauan, että pääsin pihalta sisälle ennen kuin taivas vihmoi muutaman pisaran taas ikkunaruutuja täplittämään. Muuten päivä on ollutkin poutainen ja vähäluminen (!!)

Tein iltasella vielä muutaman vastan juhannusviemiseksi huomiseksi. Kyllä tuoksui koivu hyvältä ja kylläpäs oli itikoita metsän laita pullollaan. Imeskelivät minusta taas parhaimmat veret päältä! Ahneet ja häijyt otukset! En ole mikään oikeaoppinen vastantekijä enkä edes solmi vastaa pajunvitsaksella, mutta se tuoksu on aivan ihana, kun pitää sylissä kainaloista koivunoksia! Tänään käänsin kädensijan tervanarusta, kun muuta narua ei torpan kaapeista löytynyt. Voi olla, että vastan saaja kiittää minua, kun saa loppukesän kävellä tervaisten kämmenien kanssa...
                    Antamisen ilo ja ajatushan se on tärkein, eikö?
                    Huomenna olisi tiedossa vähän lyhyempi työpäivä niin päästään viettämään juhannusta ajoissa. Jos ehtisi imuria vähän nurkissa pyöräyttää, kun huomenna tulee töistä, sillä kuljetin koivunlehtiä pitkin torppaa sukissa ja paidanhihoissa.
                    Toisaalta, toisihan ne lehdet vähän juhannuksen tuoksua sisällekin...
                    Nyt minua väsyttää niin kovasti, että jos joku harkitsee estävänsä minua menemästä sänkyyn ja peiton alle, kannattaa harkita toisen kerran... 

Sydämen sirpaleita

Nukuin tänä aamuna pommiin.
            Tai en nyt ihan niin pommiin, että olisi pitänyt tehdä katumusharjoituksia työpaikalla myöhästymisen takia, mutta sen verran kuitenkin, että en ehtinyt ottaa aamupalaa tai napata mukaan muuta kuin eväät. Kello soitti ihan ajoissa 5.oo, mutta torkuttelin muutaman kerran ja painoin kai sitten viimeisen kerran väärästä nappulasta torkun pois. Seuraavan kerran pomppasin ylös 6.03. Mikähän se on, mikä sitten loppujen lopuksi herättää näissä tapauksissa? Työmaalla olin ajoissa, mutta voi olla, että auton nopeusmittari näytti paikka paikoin enemmän kuin mitä keltapunaiset rajoitusmerkit tien reunoissa. Anteeksi...
             Tiedättekö sen tunteen, että vaikka olisi tarkistanut sata kertaa, että kahvinkeitin on pois päältä niin automatkalla miettii koko ajan, että napsautinko keittimen varmasti off-asentoon? Semmoinen olo minulla on aina tämmöisinä aamuina, kun töihin lähtö muistuttaa pieleen mennyttä ohjuskoetta ja lämpöhakuinen ohjus sinkoutuu minne sattuu. Ja vaikka työkaverit eivät olisi huomanneet hätäistä lähtöäni ilman, että sen niille tunnustin, kun nappasin vähän näkkäriä ja juustoa työmaan kahvipöydän ääressä, niin oma olo on ihan töttöröö koko päivän. Ihan kuin olisi kadottanut muutaman tunnin ja etsisi niitä kaiken päivää!

Kannoin trimmeriä taas työmaalla koko päivän ja jossakin kohdin päivää naureskelin itsekseni, että sillä kai ne kivut lähtee millä on tullutkin, kun eilispäivänkin olin raahannut trimmeriä mukanani. Pieni kipu, jomotus ja pakotus tekevät vain hyvää. Se kertoo siitä, että on elossa ja tuntee jotain. Alan huolestua sitten, kun en enää tunne mitään!
                 Sadetta oli lupailtu iltapäivä kolmen jälkeen ja siihen aikaan se sitten alkoikin. Juuri ehdin kotiin ja saada jotain syömistä suoliston kurveihin, kun ikkunalautaan ropisi. Adios kukkapenkin möyhennys ja kitkeminen! Sen sijaan nukahdin jälleen viltin alle, vaikka vannotin itseäni, etten menisi vaakatasoon tänään, kun lopputulos on aina sama.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minulla on ollut lähiviikkoina selvä missio: väsyttää itseni niin totaalisesti työllä, etten jaksaisi ajatella tai tuntea mitään. Joku viisas (tai hullu) on sanonut, että paras apu särkyneelle sydämelle on työ. Sen viisauden polulla olen yrittänyt pysyä. Työmaalla olen yrittänyt mennä työstä toiseen, tehdä ja ahertaa niin, ettei ajatuksiin mahtuisi ikävä tai kaipuu. Ja kotona jatkanut samaa rataa ja ollut vain tyytyväinen jos illalla on kroppa sen makuinen kuin olisi katujyrä ajanut yli ja vielä varmuuden vuoksi peruuttanut!
               Siltikin.
               Joka ilta, kun vauhti on pysähtynyt ja keho haukkoo henkeä rättiväsyneenä ja tyhjiin puristettuna, ajatukset ovat ajelehtineet sinne, minne olen yrittänyt rakentaa patoa ja tuketta. Ja se itku, mitä olen päivän pidätellyt, työntänyt taka-alalle, survonut sielun syvimpiin lokosiin ja pimeimpiin sokkeloihin, puskee kaiken sen väsymyksen yli. Tänään, kun käveltiin koiran kanssa iltalenkkiä, kiitin Luojaa rankasta kesäsateesta. Se kasteli posket eikä kyyneleet erottuneet niin selvästi. Koira vilkaisi minua muutaman kerran ja näytti siltä, että voisi välillä huolia jonkun muun emännänkuvatuksen iltalenkkikaveriksi eikä aina sitä, joka parkuu ja volisee kuin pikkutytöt soraisella kylätiellä.
               Toisinaan minusta tuntuu, että ilon kyyneleet tulevat ihan toisesta kohdasta kuin nämä tuskan kyyneleet. Silmiä pakottaa ihan eri tavalla ja aamulla peilistä näkee kumpaa itkua on illalla itketty. Anatomista perustetta väitteelleeni ei ole. Ja sekin, että hetki sitten ilosta ja onnesta pullistunut sydän voi hajota näin pieniksi paloiksi, että tuskin kaikkia sirpaleita enää sisuskaluista löytyykään. Miten sekin on mahdollista? Ja voiko sydän ehjäksi tullakkaan, jos siinä on enemmän liimattua kuin alkuperäistä saumaa?

Ulkona tuulee ja sataa ja väritys on keskikesästä huolimatta harmahtava ja synkkä. Ajattelin ensin kirjoittaa tästä mukavan ja iloisen postauksen siitä, miten pommiin nukutusta aamusta huolimatta päivästä tuli ihan hyvä ja antoisa...
               Hmm.
               Suunnitelma sukelsi aika pahasti.             

Sunnuntaina onnistut aina

Kun yhden päivän laiskottelee, saa toisena päivänä maksaa sitä velkaa sitten selkänahalla.
             Tänään nukuin taas rikollisen pitkään ja joku voisi jo näistä aamuista vetää pitkän punaisen viivan syntilistani jatkoksi, mutta oli se sen arvoista. Päivä paistoi verhojen lomasta ja olo oli kuin unohdetulla lapasella lämpimän ja unentuoksuisen peiton alla.
              Aamupäivästä trimmasin nurkat ja pensaanaluset siisteiksi ja kone painoi harteita sen verran, että nyt iltasella piti istua lämpötyyny harteilla vähän aikaa. En tiedä, miten minä sitä härveliä tänään niin huonosti pidin, kun kuitenkin valjaat ovat ihan kunnolliset lannevöineen kaikkineen, mutta... Noh, tuli kuitenkin tehtyä. Iltapäivästä ajoin vielä nurmen, joten ei tarvitse heti alkuviikosta rynnätä näihin hommiin kun töistä pääsee, kun muutenkin on tiedossa lyhyt viikko ja juhannuksen valmistelut. Ääks!

Illalla hemmottelin itseäni jälleen uimisella. Ei se ollutkaan niin kylmää kuin olin ajatellut. Hurraa! Pystyin ihan hyvin uiskentelemaan jo, muutenkin kuin räpiköiden, ja kelluskelemaankin. Ne, jotka vähänkin minusta mitään tietävät, tietävät senkin, että en osaa kellua. En vain pysy pinnalla, vaikka teen kaiken niin kuin ohjeissa sanotaan: kädet levälleen, keuhkot täyteen ilmaan, rentoudu.
                Pah.
                Raskaat luut, luulen.
                Ja sitä paitsi, pidän enemmän sukeltelusta (näin sanoo ne ihmiset, jotka eivät kestä pinnalla!)
                Huomenna alkaa juhannusviikko. Neljä päivää töitä.
                Kahden ja puolen metrin mittainen huokaus.

P.S. Tietääkö kukaan, näkyykö kesällä tähdenlentoja?
P.P.S. Luojalle kiitos Pauli Hanhiniemestä ja hänen uudesta singlestään 'Muutkin mokaa' . Halaus ja rutistus, Pauli!

Sataseitsemänkymmentäneljä senttiä ja kuusikymmentäkolme kiloa

Nukuin pitkään. Oikein herkuttelin sillä, että sain kääriytyä peittoon, kääntää kylkeä ja pitää kiinni unen rippeistä molemmin käsin.
           Tänään oli aika tuulinen päivä. Taivaalla ajelehti harmaa pilviverho ja vähän se yritti vettäkin rippasta, mutta ei jaksanut sitten kunnon sateeksi äityä. En minäkään jaksanut mitään tehdä. Nukuin univelkoja pois, kun kerran nukutti ja ajattelin, että kun päiväkin oli harmaa eikä houkutellut pihamaata puunaamaan niin käytin ajan väsymyksen poistoon. Ja kun väkisin ei voi nukkua, niin kai minä unta tarvitsin, kun ei tarvinnut kun painaa pää tyynyyn niin musta uni tarttui kiinni heti.

Kyllä minä aamulla kävin koiran kanssa lenkillä, että ihan sänkymatonen en ollut! Rannassa oli ihanat aallot, oikea kesämyrsky ja jos olisin ollut itsekseni, olisin varmasti käynyt vähän aaltojen keskellä uiskentelemassa, mutta koiran kanssa se olisi ollut vähän hankalaa. Tyydyin katselemaan ja kuvailemaan rannalta käsin. Tuollainen tuuli tarkoittaa vain sitä, että se uintikelpoinen, vähän jo lämpöiseksi kerinnyt uimavesi sekoittui jälleen jääkylmäksi... HRR!

Lämmitin lauantaisaunan ja istuin pitkän aikaa pukuhuoneen puolella ja nautiskelin ulkosaunan ovelta avautuvasta maisemasta. Itikoitakin oli yllättävän vähän - johtuen varmaan kovasta tuulesta. Huomasin ajattelevani, että tällä hetkellä tuntuu mukavalta olla näissä nahoissa ja tässä kropassa, joka minua pystyssä pitää. Ei sillä, että olisin itserakkaasti itseäni ihaillut vaan pikemminkin huomioinut sen, että olen alkanut tykkäämään itsestäni (terveellä tavalla) enemmän kuin ennen.
              Nuorempana olin aika pyöreä, siis kymmeniä kiloja ylipainoinen ja muutenkin tuntui, ettei se oma vartalo ollut ihan semmoinen, jossa olisin tuntenut itseni kotoisaksi. Kai se kuuluu siihen ikäänkin, ettei ihan kestä perässä oman vartalon muutoksissa ja jokainen kohta tuntuu oudolta ja vieraalta.
              Nyt kolmikymppisenä tuntuu, että arvostan itseäni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ihan eri tavalla. Hyväksyn puutteet ja heikkouden osana ihanaa kokonaisuutta! Kyllähän sitä voisi olla kiinteämpi ja lihaksikkaampi yhdestä jos toisestakin kohdasta, mutta silti tuntuu nyt, että haluan olla hyvä itselleni ja pitää annetusta kehosta niin hyvää huolta kuin vain mahdollista.
               Ja se kliseinen totuus, että jos et rakasta itseäsi, miten joku muu voisi sinua rakastaa, pitää mielestäni aika hyvin paikkansa. Pisin ihmissuhde elämässä taitaa olla suhde itsensä kanssa, ja siinä suhteessa pitää oppia hyväksymään puutteet ja virheet ja erheet. Siitä suhteesta kun ei selviä sillä, että pakkaa laukut, jättää avaimen pöydälle ja kirjoittaa lappuun "Vein roskat. Älä muistele pahalla!"

Ei niin huonoa, ettei pahemmaksi voisi mennä.

En heti aamulla muistanut, että tänään oli huonon onnen päivä, mutta sen jälkeen kun muistin, oli helppo laittaa kaikki vastoinkäymiset sen piikkiin. Unohdin eväät ja työmaalla söin vain näkkäriä juustolla. Ja se aamuinen tervehdyskäynti, joka oli tarkoitus olla toista ihmistä piristävä, muuttui minun sydämeni jomotukseksi.
              Milloin sydämen ympärille tulee semmoinen haarniska, ettei jokainen kolhu tai murjaisu silvo sydäntä viipaleiksi? Monta vuotta siihen menee? Noin suurinpiirtein?
               Tänään taas huomasin, mikä onni on, että työkaverit ovat 'omia ihmisiä' - siis sellaisia, joiden tietää seisovan aina miun puolella muuta maailmaa vastaan ja jotka tykkäävät minusta juuri sellaisena kuin satun milloinkin olemaan. On oikeastaan aika harvinaista, että on saanut ympärilleen sellaiset kollegat, joiden kanssa ajatukset ja työt sujuvat näin hyvin. Nauretaan ja itketään yhdessä. Semmoinen suhde tulee yhteisen aherruksen, raskaiden työpäivien ja onnistumisten kautta. Olen niin onnekas.

Minun ei pitäisi töiden jälkeen syödä mitään eikä varsinkaan ruuan päätteeksi "oikaista vähän jalkoja". Tänäänkin uni hulvahti yli melkein heti, kun ruuan syötyäni ajattelin, että hetkeksi oikaisen itseni ja lepuutan jalkojani. Poskessa oli sitten painaumat tyynystä, kun sain itseni alkuillasta ylös ja vilkaisin peiliin. Hohhoo!
                   Edessä on jälleen vapaa viikonloppu ja suunnitelmat ovat melkolailla samat kuin aina ennenkin, kun en saa koskaan tehtyä mitään mitä suunnittelen... Ensi viikko on jo juhannusviikko ja viikon päästä pitäisi oman pihankin olla valmis juhannuksen rauhaan ja hiljaisuuteen. Tekisi mieli lähteä johonkin kauas juhannusta viettämään, kun tämä talo tulee taas täyteen sisaria ja niiden miehiä ja lapsia. Ei vain nyt jaksaisi sitä laumaa potkia jaloissaan. Ei aina voi jaksaa. Tätä kutsutaan kai epäsosiaaliseksi käytökseksi tai yksinkertaisesti itsekkyydeksi.

Pysäytin eilen auton kesken kotimatkan linja-autopysäkille ja puhuin puhelimessa puolisen tuntia sellaisen ihmisen kanssa, joka tekee minut joka kerta kamalan onnelliseksi ja sielun lämpöiseksi ja sydämen tummanpunaiseksi. Ajoin tänään taas sen paikan ohi töistä tullessani ja silmäkulmiin ilmestyivät naururypyt heti. Sellaisen ihmisen rakastaminen on niin helppoa, vaikka sitä ei voi ääneen sanoakaan. Mietin vain, että missä vaiheessa minä olen tehnyt jotain NIIN hyvää ja kaunista, että olen saanut elämääni sellaisen ihmisen..
                   Ei tule itselle ihan heti mieleen mitään.

P.S. Saatiin tänään töissä mukavaa palautetta. Kiitos on aika pieni, mutta voimakas sana ja antaa saajalle paljon eikä vie antajalta mitään.

Onnea on ...

... pitkä kotimatka.

... keskeneräinen kirja.

... vastaleikattu nurmi.

... kirjeitä pursuava postilaatikko.

... rakkaan ihmisen ääni puhelimessa.

... lukematon viesti.

... repivä ikävä.

... sielun osasia olevat työkaverit.

... kesäsade ikkunalaudalla.

... päivä, johon mahtuu kyyneleet ja ilo.

... siivottu koti.

... lauantaisauna.

... kesäaamut.

... kylmä vesi.

... pihalla nukkuva koira.

... treeni, jonka jälkeen ei jaksa ajatella mitään.

... hetki iltapalan ja unen välissä.

... hiljaisuus.

... iltalenkki ilman hyttysiä.

... pihakeinu.

... päiväkirjan sivu, joka on täynnä isoja kirjaimia ja sydämiä.

... kaakaomukillinen.

... syysmyrskyt.

... kuuma suihku.

... ulkosaunan löylyt.

... halaus, josta ei pääse irti.

... mersumiehet!

"Leijonaa mä metsästän..."

Näkeekö joku muukin kivikossa leijonan? 

MURRR!

Kesä katkolla - taas!

Helteet ja lämpö ovat jälleen poistuneet ilmakehästä tämän torpan yläpuolelta. Tilalle tulivat pilvet, murisevat ukkoset ja suoraviivaiset sateet, jotka tukkivat rännit ja syöksytorvien altaat.
            Nykyään taitaa ilmastokin olla joko-tai meiningillä: joko paistaa niin että järvet kuivuvat tai sitten sataa niin, että kerrostalon kuudennessa kerroksessa tulvii! Välimuotoja ei ole! Tänään töiden jälkeen ristin pikkurillit kuitenkin yhteen ja kiittelin salaisesti iltapäivällä alkaneesta sateesta, sillä sain maanantaisen työpäivän jälkeen kömpiä ruuan jälkeen sänkyyn viltin alle ottamaan vähän förskottia yöunista. Nämä maanantait ovat aina vähän tällaisia loivaliikkeisiä päiviä, vaikka ylitsepääsemättömiä vaikeuksia ei olisikaan viikon alkua kohtaan. Minä ainakin olen vähän kuin diesel-moottorit, että kestää vähän aikaa lämmetä, mutta sitten kun vauhtiin pääsee niin rullailee ihan mukavasti.
              Työmaalla kävelin trimmerin kanssa ja siistin maisemaa omien ajatusteni kera. Teki muutes aikas kutaa! Ajatukset olivat jälleen viikonlopun jälkeen sekavana nippuna päänupissa, mutta kun kuuntelee melkein kahdeksan tuntia koneen tasaista hurinaa, saa välillä pikkukiviä naamaan ja ruohosilppua saappaisiin, niin ehtii solmia suurimmat solmut auki ajatuksista. Tänään päätin alkaa olla itsekkäästi onnellinen! Aion antaa itselleni luvan rakastua ja olla onnellinen, nauraa niin että keho kevenee joka kerta kun vetää henkeä ja olla niin iloinen, että tarvitsen ison rantakassin kaiken sen onnen kantamiseen!
(tämä päätös pitää aina seuraavaan mustaan hetkeen asti...)
              Trimmaus tekee ilmiselvästi hyvää!

Sade alkoi kun lähdin töistä. Auton pyyhkijät olivat irrota, kun viuhtoivat vettä lasin pinnasta, että kuski näkisi tien ja tiehen maalatun keskiviivan. Pitkiin aikoihin en ole ajanut niin rankassa vesisateessa kuin tänään töistä kotiin. Taisin ohimennen kastella yhden nuoren tytönkin, kun kiilailin vähän turhan lähelle ajoradalle syntynyttä lammikkoa - toisaalta, eipä ollut tyttösellä kamalasti vaatteita päälle, jotka mahdollisesti kastuivat. Eli jos pesulalasku tulee, selviän kai muutamalla kympillä tai nyrkkipyykillä.
     
Huom! Kuva otettu ilman liikenneturvallisuuden vaarantamista - tiedoksi poliisille ja muille tahoille, jotka aikovat saattaa minut vastuuseen vastuuttomasta ajosta. Olen syytön kunnes toisin todistetaan!               

Kasvimaan kasvatteja

Vilkas viikonloppu alkaa olla takana päin ja taivas kiskaisi alkuillasta jälleen vesitulpan irti ja tummista pilvistä satoi niin että sekaan ei sopinut, vaikka miten olisi ujuttautunut.
           Eilinen meni jälleen nurmen kimpussa, kun heinä tuntuu kasvavan tällä hetkellä sitä tahtia, että saisi olla vuorokauden ympäri ajamassa. Nurmenleikkuu keskeytyi kuitenkin sadekuuroihin, joita pienet ukkospilvet heittivät niskaan tämän tästä. Olin kuin kumipallo, joka tosin oli menettänyt jo osan kimmoisuudestaan, kun pompin koneen ratin takaa sateen suojaan ja sateen suojasta koneen ratin taakse... Lopulta kyllästyin edes takaisin kimpoiluun ja laitoin vesisateen kestävät vaatteet niskaan ja päätin, että satakoot vaikka vanhoja ukkoja niin istun ja leikkaan nurmen kerralla valmiiksi. Noh, eipä se sitten enää satanutkaan, kun olin vuorautunut parhaimpiini.
             Toivottavasti Taivaan Isällä oli hauskaa minun kustannuksellani!

Tänään ahersin kasvimaan kimpussa ja kylvin vihdoin viimein siemenet maahan ja nyt ei tarvitse kuin odottaa satoa - nojoo, ehkä vähän kitkeä... ja kastella... ja taas kitkeä... Maassa on nyt salaatista retiiseihin, herneistä papuihin ja lantuista, punajuurista ja kukista kurkkuihin. Porkkanaakin taisi olla muutama rivi, jotta saa jouluksi tehtyä porkkanalaatikkoa omista porkkanoista!
             Kuka ajattelee joululaatikoita keskellä kesää???
             Phyi.

Kasvimaan teko on minusta aina ollut jotenkin perin alkukantaista hommaa. Vain minä, multa ja siemenet, joiden itäminen ja kasvaminen on kiinni vain ja ainoastaan siitä sattuuko Luonto Äiti olemaan hyvällä päällä. Tänäänkin kyykin istutusrivien vieressä ja upottelin liossa olleita herneitä lämpimään maahan ja ajattelin, että en ole pitkiin aikoihin tuntenut oloani niin 'omaksi' ja hyväksi. Minulla oli sormet mullassa ja aurinko porotti selkään ja ympärillä tuoksui hiekkainen multamaa, oraalle noussut vilja ja kesäkuun tuuli.
              Olen ollut varmastikin entisessä elämässäni jonkinsortin taimi tai itunen, kun olen näin multaisen maan perään! Se mullassa möyriminen on vain minun keinoni tuulettaa päätä ja saada vähän selkeyttä ajatuksiini.

Öhöm.
               Minun kukkapenkkini ovat villiintyneet tämän näköisiksi. Vielä hetki sitten ajattelin siirrellä joidenkin perennojen röyhähtäneitä lisäkkeitä muihin penkkeihin, mutta eihän tuollaisia mammuttiperennoja enää mihinkään siirretä ilman ilmiriitaa! Vesi ja lämpö ovat saaneet penkit ihan mahdottomiksi ja minä onneton en saa aikaiseksi mennä niitä edes kitkemään! Mistä saisi muutaman lisätunnin päiviin ja muutaman lisäpäivän viikonloppuihin?
               Äsken iltalenkillä nautiskelin jälleen ihanasta illasta. Miten kaunista kaikkialla onkaan nyt! Tämmöisinä iltoina tulee ihmeteltyä, että miten sitä ihminen ylipäänsä edes kestää pimeän syksyn ja talven? Miten voi elää ilman tätä valoa ja lämpöä ja rehevyyttä ympärillä? Ihanaa!
              
P.S. Itikoita oli tänä iltana laskujeni mukaan 432 kappaletta minun kimpussani ja koira-paran kimpussa puolet lisää! Tänä vuonna jonkun itikkasukupolven geenit ovat kyllä täysin ja kokonaisuudessaa minulta, sillä sen verran verta ovat minusta jo kupanneet. Jossain päin siis lentelee pian minun näköisiä itikoita...

P.P.S. Anni, muruseni ja ainut lukijani kai tällä hetkellä, kiitos siitä mitä sanoit näistä kirjoituksistani. Lämmitti sydäntä ja sielua niin kovasti.

Saunakaverini Tahvo

Lauantaisaunan iloni!
        Hukan saunakivi Tahvo on keikkunut jo muutaman viikon ulkosaunan kiukaan päällä ja ilostuttanut minun saunareissujani. Sisäsaunan kiukaalla naureskelee samaa sarjaa oleva Elli, jonka sain ystäviltäni lahjaksi, ja olenkin aivan rakastunut näihin kahteen kivenmuhkuraan!
         Ovat nimittäin ainoat tyypit joiden hymy vain leviää, kun naamalle viskataan vettä!

Arasti onnellinen

Olen joka ilta tällä viikolla aloittanut kirjoittelemaan postausta, mutta melkein kirjaimellisesti olen uuvahtanut tämän aparaatin ääreen ja teksti on jäänyt kahden lauseen ja yhden pisteen mittaiseksi.
          Tämä viikko on ollut töissä työntäyteinen, mutta antoisa. Ihana kesäinen lämpö on taas tarrannut kiinni Pohjolan ilmanalaan ja olen yrittänyt napata tätä hellettä pulloihin ja purnukoihin varastoon, että on mistä ottaa, kun syöksytään jälleen siihen kylmään ja koleaan. Semmoista vuoristorataahan tämä alkukesä on ollut, että naulassa riippuu toppatakki ja toppi yhtä aikaa ja siitä sitten kelin mukaan vedetään nuttua niskaan!
          Sain viikolla ostettua kasvimaan siemeniä ja huomenna olisi tarkoitus möyriä mullassa ja laitella siemenet maahan, kun kuulemma itävät siellä paremmin kuin pussissa... Naapurin kasvimaa taisi huuhtoutua rankkasateiden mukana mieron teille, joten kai on ihan hyväkin olla tämän viljelyn kanssa tämmöinen mattimyöhänen.

Pihasyreeni kukkii ja tuoksuu niin että pörriäiset eivät tiedä, että mihin kukkaan lentäisi. Voi kun syreeni kukkisi vähän myöhemmin, juhannukseksi, niin saisin ihanat kimput saunan ikkunalle ja tupaan! Juhannuksen aikoihin pihalta löytyy yllättävän vähän kukassa olevia kukkia.
           Hm.
           Minulla taitaa sittenkin olla huonosti suunniteltu pihamaa kukkien osalta..
           Alkuperäisen suunnitelman mukaan minulla olisi pitänyt olla töitä huomenna, mutta ne peruuntuivat. Nyt sitten sainkin yhden ylimääräisen kotiorja-päivän ja ehkä saan sitten jotain aikaiseksikin. Kenties. Ehkä. Mahdollisesti. Kelien puoleen ei ainakaan pitäisi olla valittamista, kun tämmöistä auringon leikkiä on luvattu koko viikonlopuksi! Ainoastaan koira-parka on vähän tuskainen näissä lämpötiloissa eikä liiku oikeastaan vasta kuin illan viileydessä. Reppana.
            Kävin eilen uimassa ja olen melko varma, että majani on Jäämeren rannalla. Kohta on Luonto Emonen antanut helteen makoilla Suomineidon päällä viikonpäivät ja minun rantani vesi sen kun kylmenee! Eilenkin se oli melkein yhtä kylmää kuin joskus keväällä ensiuintien aikaan! Melkein suututti kun läheisen mökin rannassa joku rantajellona vain käveli veteen, polski siellä hetken ja nousi tyynesti takaisin rantaan ja kietoutui pyyhkeeseen (näin tämän siis ohimennen, en tuijottanut enkä tiiraillut enkä vakoillut sen enempää!) Minä puolestani juoksin veteen, läsähdin rikkoen kimmeltävän järven pinnan ja aiheuttaen rantajellonan rantaan tsunamin, sukelsin ja räpiköin rantaan ja yritin hengittää kylmän kangistamilla keuhkoillani. Ei kovin tyylikästä, sanoisin.

Tuo kuva on eilisillalta, kun istuin kirjoittelemassa päiväkirjaa pöydän ääressä niin nappasin kuvan minun lukutuolistani, joka näytti ihan siltä, että se kaipaisi johonkin kauas. Jotenkin tuoli näytti niin haaveilevalta, samaan aikaan surulliselta ja kuitenkin jotenkin niin vapaalta.
En ole vielä päässyt lukutuolia käyttämään sen virallisessa tarkoituksessa, mutta aion tämän viikonlopun aikana varastaa hetken ainoastaan kirjalle ja omalle ajalle, nostaa jalat kippuraan ja lukea kirjaa niin etten muuta maailmaa näekään.
           Ja äsken kun levittelin koneellisen pyykkiä narulle (ukkossadetta uhmaten, joka kurtistelee kulmia tuolla länsitaivaalla) ajattelin, että olen taas omituisella tavalla onnellinen. Sillä lailla arasti. Tuntuu, että kohta joku maailmankaikkeuden keskellä huomaa minun onnellisuuteni ja kääntää keulan jälleen kohti myrskyä ja viimaa ja vaikeuksia. Tuntuu, että kohta joku tulee ja ottaa tämän kevyen ja hyvän tunteen pois, kun en ole tehnyt mitään sitä ansaitakseni... Hullua, tiedän, mutta sanoppa se tuolle pelokkaalle päälle ja säikylle sydämelle. Pitäisi vain laskea onnen leija ilmaan ja jos se sieltä tulisi alas niin eiköhän se tuuli tule uudelleenkin, joka sen sinne taivaankannelle saa leijumaan, eikö?

Varhaista perunaa

Kesäkuu kukkuluuruu!
            Tänään(kin) aurinko helli paisteellaan, vaikka lämpötila ei hikilukemiin noussutkaan. Käytin vähemmän hikisen päivän trimmerin kanssa kävelemiseen. Ei mitenkään miellyttävä kävelykumppani, vaikka minulla siihen kaksipiste-valjaat onkin. Ei keskustele, ei kehu, ei pidä kädestä. Roikkuu, nitisee, natisee ja painaa.
             Mutta kyllä jokainen askel oli ottamisen arvoinen, kun äsken käytiin koiran kanssa minipituisella iltalenkillä. Kukkapenkin reunat olivat siistit, talonvierustoilla ei kasvanut kaulankorkuista juolavehnää, kaikki kannot, kivet ja muut mukulat olivat paljastettu heinien keskeltä ja ilta-aurinko piirusti omaa ihanuuttaan maisemaan. Rakastuin jälleen tähän maahan, tähän hiekkamultaiseen maahan, joka tappaa minut työllä, mutta jättää sen verran henkeä pihisemään, että näen ja nautin siitä, mitä omin käsin saan aikaiseksi.

Koira kahlaili tänään kahteen kertaan rantavedessä, kun käytiin aamuisella lenkillä ihastelemassa aurinkoa ja laineiden liplatusta. Meidän hauva ei ole mikään kamala vesipeto, mutta kyllä siitä selvästi oli nautinto seisoa viileässä vedessä niin, että mahan alus kastui. Ja tietysti ne vedet piti tulla ravistelemaan siihen minun viereeni, että minäkin sain osani ihanasta viileydestä!

              Tänään saatiin vihdoin peruna maahan. Idut olivat saaneet kasvaa jo monta viikkoa vintin lämmössä ja hyvät alut perunoissa olikin. Katsotaan nyt milloin ne mönkivät maan pinnalle. Tuskin kuitenkaan saadaan juhannukseksi varhaisperunoita omasta maasta. Tänä vuonna yritettiin tehdä vähän vähemmän perunaa, kun kellariin jäi niin paljon viimevuotista satoa. Kahdeksan riviä taisi olla tämän vuoden saldo. Viime vuonna taisi olla neljätoista, joten onnistuimme vähemmän tekemään. Ongelmana on aina ollut se, että se tekeminen on niin vaivatonta ja helppoa, korjuu on sitten se minkä kanssa saa hikoilla syksyllä.

Kasvimaalle jäi iso tila perunan viereen. Siihen pitäisi sitten jotain siementä viskoa ennen kuin alue kasvaa saviheinää täyteen. Siemenet ovat vielä kaupan hyllyllä, jos sielläkään! Porkkanaa, lanttua, punajuurta, kurkkua, hernettä, tilliä, persiljaa ja kukkia. Jospa niillä pärjättäisiin tänä vuonna.

            Lämmintä viikkoa lupasivat ensi viikoksi. Ei kuumaa, mutta sopivaa. Työmaallakin saadaan hommia tehtyä välillä poutaisessakin kelissä - en edes muista miltä se semmoinen työnteko tuntuu! 

            Tällä hetkellä olo on kuin rusinalla. Mehut puristettu viimeistä pisaraa myöten tästä lyylistä. Taidan lämmittää kauratyynyn mikrossa, lätkäistä sen vasemman hartian päälle ja kaivautua pehmoiseen petiin. Unta tuskin tarvitsee kamalasti odotella.

              Kesäkuu, tervetuloa!

Jotain lainattua...

Tähän viikonloppuun sopii mainiosti Heli Laaksosen runo  

Piirrän karta omast pihast 

(Peippo vei, Otava 2011)

"Jaakonmaa

sin kylvin tuliaiseks tuarut

1000 lantusiäment ja toivosin etei olis itäny

itivä joka ikine.

NYY SAIS HALVAL LANTUI!

Pesukallio

misä juurharjasin matoi

ja vintinpuruist löytynei peiliovei

ja ilohymyse miehe

mist löytysitkä?

Iso Lairun

piänt ei olekka.

Arin Huane

vaja mikä orotta et Ari kerkkeis käymä.

Päättämättömyyren Pelto

sitä ei koska viljeltty

käänetti ain vaa uurestas

joka päiv tul korkkiamp ajatus

ruususemp suunnitelm

suuruurehullutte nääntyny maa."