Sataseitsemänkymmentäneljä senttiä ja kuusikymmentäkolme kiloa

Nukuin pitkään. Oikein herkuttelin sillä, että sain kääriytyä peittoon, kääntää kylkeä ja pitää kiinni unen rippeistä molemmin käsin.
           Tänään oli aika tuulinen päivä. Taivaalla ajelehti harmaa pilviverho ja vähän se yritti vettäkin rippasta, mutta ei jaksanut sitten kunnon sateeksi äityä. En minäkään jaksanut mitään tehdä. Nukuin univelkoja pois, kun kerran nukutti ja ajattelin, että kun päiväkin oli harmaa eikä houkutellut pihamaata puunaamaan niin käytin ajan väsymyksen poistoon. Ja kun väkisin ei voi nukkua, niin kai minä unta tarvitsin, kun ei tarvinnut kun painaa pää tyynyyn niin musta uni tarttui kiinni heti.

Kyllä minä aamulla kävin koiran kanssa lenkillä, että ihan sänkymatonen en ollut! Rannassa oli ihanat aallot, oikea kesämyrsky ja jos olisin ollut itsekseni, olisin varmasti käynyt vähän aaltojen keskellä uiskentelemassa, mutta koiran kanssa se olisi ollut vähän hankalaa. Tyydyin katselemaan ja kuvailemaan rannalta käsin. Tuollainen tuuli tarkoittaa vain sitä, että se uintikelpoinen, vähän jo lämpöiseksi kerinnyt uimavesi sekoittui jälleen jääkylmäksi... HRR!

Lämmitin lauantaisaunan ja istuin pitkän aikaa pukuhuoneen puolella ja nautiskelin ulkosaunan ovelta avautuvasta maisemasta. Itikoitakin oli yllättävän vähän - johtuen varmaan kovasta tuulesta. Huomasin ajattelevani, että tällä hetkellä tuntuu mukavalta olla näissä nahoissa ja tässä kropassa, joka minua pystyssä pitää. Ei sillä, että olisin itserakkaasti itseäni ihaillut vaan pikemminkin huomioinut sen, että olen alkanut tykkäämään itsestäni (terveellä tavalla) enemmän kuin ennen.
              Nuorempana olin aika pyöreä, siis kymmeniä kiloja ylipainoinen ja muutenkin tuntui, ettei se oma vartalo ollut ihan semmoinen, jossa olisin tuntenut itseni kotoisaksi. Kai se kuuluu siihen ikäänkin, ettei ihan kestä perässä oman vartalon muutoksissa ja jokainen kohta tuntuu oudolta ja vieraalta.
              Nyt kolmikymppisenä tuntuu, että arvostan itseäni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ihan eri tavalla. Hyväksyn puutteet ja heikkouden osana ihanaa kokonaisuutta! Kyllähän sitä voisi olla kiinteämpi ja lihaksikkaampi yhdestä jos toisestakin kohdasta, mutta silti tuntuu nyt, että haluan olla hyvä itselleni ja pitää annetusta kehosta niin hyvää huolta kuin vain mahdollista.
               Ja se kliseinen totuus, että jos et rakasta itseäsi, miten joku muu voisi sinua rakastaa, pitää mielestäni aika hyvin paikkansa. Pisin ihmissuhde elämässä taitaa olla suhde itsensä kanssa, ja siinä suhteessa pitää oppia hyväksymään puutteet ja virheet ja erheet. Siitä suhteesta kun ei selviä sillä, että pakkaa laukut, jättää avaimen pöydälle ja kirjoittaa lappuun "Vein roskat. Älä muistele pahalla!"