Ei niin huonoa, ettei pahemmaksi voisi mennä.

En heti aamulla muistanut, että tänään oli huonon onnen päivä, mutta sen jälkeen kun muistin, oli helppo laittaa kaikki vastoinkäymiset sen piikkiin. Unohdin eväät ja työmaalla söin vain näkkäriä juustolla. Ja se aamuinen tervehdyskäynti, joka oli tarkoitus olla toista ihmistä piristävä, muuttui minun sydämeni jomotukseksi.
              Milloin sydämen ympärille tulee semmoinen haarniska, ettei jokainen kolhu tai murjaisu silvo sydäntä viipaleiksi? Monta vuotta siihen menee? Noin suurinpiirtein?
               Tänään taas huomasin, mikä onni on, että työkaverit ovat 'omia ihmisiä' - siis sellaisia, joiden tietää seisovan aina miun puolella muuta maailmaa vastaan ja jotka tykkäävät minusta juuri sellaisena kuin satun milloinkin olemaan. On oikeastaan aika harvinaista, että on saanut ympärilleen sellaiset kollegat, joiden kanssa ajatukset ja työt sujuvat näin hyvin. Nauretaan ja itketään yhdessä. Semmoinen suhde tulee yhteisen aherruksen, raskaiden työpäivien ja onnistumisten kautta. Olen niin onnekas.

Minun ei pitäisi töiden jälkeen syödä mitään eikä varsinkaan ruuan päätteeksi "oikaista vähän jalkoja". Tänäänkin uni hulvahti yli melkein heti, kun ruuan syötyäni ajattelin, että hetkeksi oikaisen itseni ja lepuutan jalkojani. Poskessa oli sitten painaumat tyynystä, kun sain itseni alkuillasta ylös ja vilkaisin peiliin. Hohhoo!
                   Edessä on jälleen vapaa viikonloppu ja suunnitelmat ovat melkolailla samat kuin aina ennenkin, kun en saa koskaan tehtyä mitään mitä suunnittelen... Ensi viikko on jo juhannusviikko ja viikon päästä pitäisi oman pihankin olla valmis juhannuksen rauhaan ja hiljaisuuteen. Tekisi mieli lähteä johonkin kauas juhannusta viettämään, kun tämä talo tulee taas täyteen sisaria ja niiden miehiä ja lapsia. Ei vain nyt jaksaisi sitä laumaa potkia jaloissaan. Ei aina voi jaksaa. Tätä kutsutaan kai epäsosiaaliseksi käytökseksi tai yksinkertaisesti itsekkyydeksi.

Pysäytin eilen auton kesken kotimatkan linja-autopysäkille ja puhuin puhelimessa puolisen tuntia sellaisen ihmisen kanssa, joka tekee minut joka kerta kamalan onnelliseksi ja sielun lämpöiseksi ja sydämen tummanpunaiseksi. Ajoin tänään taas sen paikan ohi töistä tullessani ja silmäkulmiin ilmestyivät naururypyt heti. Sellaisen ihmisen rakastaminen on niin helppoa, vaikka sitä ei voi ääneen sanoakaan. Mietin vain, että missä vaiheessa minä olen tehnyt jotain NIIN hyvää ja kaunista, että olen saanut elämääni sellaisen ihmisen..
                   Ei tule itselle ihan heti mieleen mitään.

P.S. Saatiin tänään töissä mukavaa palautetta. Kiitos on aika pieni, mutta voimakas sana ja antaa saajalle paljon eikä vie antajalta mitään.