Sydämen sirpaleita

Nukuin tänä aamuna pommiin.
            Tai en nyt ihan niin pommiin, että olisi pitänyt tehdä katumusharjoituksia työpaikalla myöhästymisen takia, mutta sen verran kuitenkin, että en ehtinyt ottaa aamupalaa tai napata mukaan muuta kuin eväät. Kello soitti ihan ajoissa 5.oo, mutta torkuttelin muutaman kerran ja painoin kai sitten viimeisen kerran väärästä nappulasta torkun pois. Seuraavan kerran pomppasin ylös 6.03. Mikähän se on, mikä sitten loppujen lopuksi herättää näissä tapauksissa? Työmaalla olin ajoissa, mutta voi olla, että auton nopeusmittari näytti paikka paikoin enemmän kuin mitä keltapunaiset rajoitusmerkit tien reunoissa. Anteeksi...
             Tiedättekö sen tunteen, että vaikka olisi tarkistanut sata kertaa, että kahvinkeitin on pois päältä niin automatkalla miettii koko ajan, että napsautinko keittimen varmasti off-asentoon? Semmoinen olo minulla on aina tämmöisinä aamuina, kun töihin lähtö muistuttaa pieleen mennyttä ohjuskoetta ja lämpöhakuinen ohjus sinkoutuu minne sattuu. Ja vaikka työkaverit eivät olisi huomanneet hätäistä lähtöäni ilman, että sen niille tunnustin, kun nappasin vähän näkkäriä ja juustoa työmaan kahvipöydän ääressä, niin oma olo on ihan töttöröö koko päivän. Ihan kuin olisi kadottanut muutaman tunnin ja etsisi niitä kaiken päivää!

Kannoin trimmeriä taas työmaalla koko päivän ja jossakin kohdin päivää naureskelin itsekseni, että sillä kai ne kivut lähtee millä on tullutkin, kun eilispäivänkin olin raahannut trimmeriä mukanani. Pieni kipu, jomotus ja pakotus tekevät vain hyvää. Se kertoo siitä, että on elossa ja tuntee jotain. Alan huolestua sitten, kun en enää tunne mitään!
                 Sadetta oli lupailtu iltapäivä kolmen jälkeen ja siihen aikaan se sitten alkoikin. Juuri ehdin kotiin ja saada jotain syömistä suoliston kurveihin, kun ikkunalautaan ropisi. Adios kukkapenkin möyhennys ja kitkeminen! Sen sijaan nukahdin jälleen viltin alle, vaikka vannotin itseäni, etten menisi vaakatasoon tänään, kun lopputulos on aina sama.

 Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minulla on ollut lähiviikkoina selvä missio: väsyttää itseni niin totaalisesti työllä, etten jaksaisi ajatella tai tuntea mitään. Joku viisas (tai hullu) on sanonut, että paras apu särkyneelle sydämelle on työ. Sen viisauden polulla olen yrittänyt pysyä. Työmaalla olen yrittänyt mennä työstä toiseen, tehdä ja ahertaa niin, ettei ajatuksiin mahtuisi ikävä tai kaipuu. Ja kotona jatkanut samaa rataa ja ollut vain tyytyväinen jos illalla on kroppa sen makuinen kuin olisi katujyrä ajanut yli ja vielä varmuuden vuoksi peruuttanut!
               Siltikin.
               Joka ilta, kun vauhti on pysähtynyt ja keho haukkoo henkeä rättiväsyneenä ja tyhjiin puristettuna, ajatukset ovat ajelehtineet sinne, minne olen yrittänyt rakentaa patoa ja tuketta. Ja se itku, mitä olen päivän pidätellyt, työntänyt taka-alalle, survonut sielun syvimpiin lokosiin ja pimeimpiin sokkeloihin, puskee kaiken sen väsymyksen yli. Tänään, kun käveltiin koiran kanssa iltalenkkiä, kiitin Luojaa rankasta kesäsateesta. Se kasteli posket eikä kyyneleet erottuneet niin selvästi. Koira vilkaisi minua muutaman kerran ja näytti siltä, että voisi välillä huolia jonkun muun emännänkuvatuksen iltalenkkikaveriksi eikä aina sitä, joka parkuu ja volisee kuin pikkutytöt soraisella kylätiellä.
               Toisinaan minusta tuntuu, että ilon kyyneleet tulevat ihan toisesta kohdasta kuin nämä tuskan kyyneleet. Silmiä pakottaa ihan eri tavalla ja aamulla peilistä näkee kumpaa itkua on illalla itketty. Anatomista perustetta väitteelleeni ei ole. Ja sekin, että hetki sitten ilosta ja onnesta pullistunut sydän voi hajota näin pieniksi paloiksi, että tuskin kaikkia sirpaleita enää sisuskaluista löytyykään. Miten sekin on mahdollista? Ja voiko sydän ehjäksi tullakkaan, jos siinä on enemmän liimattua kuin alkuperäistä saumaa?

Ulkona tuulee ja sataa ja väritys on keskikesästä huolimatta harmahtava ja synkkä. Ajattelin ensin kirjoittaa tästä mukavan ja iloisen postauksen siitä, miten pommiin nukutusta aamusta huolimatta päivästä tuli ihan hyvä ja antoisa...
               Hmm.
               Suunnitelma sukelsi aika pahasti.