Arasti onnellinen

Olen joka ilta tällä viikolla aloittanut kirjoittelemaan postausta, mutta melkein kirjaimellisesti olen uuvahtanut tämän aparaatin ääreen ja teksti on jäänyt kahden lauseen ja yhden pisteen mittaiseksi.
          Tämä viikko on ollut töissä työntäyteinen, mutta antoisa. Ihana kesäinen lämpö on taas tarrannut kiinni Pohjolan ilmanalaan ja olen yrittänyt napata tätä hellettä pulloihin ja purnukoihin varastoon, että on mistä ottaa, kun syöksytään jälleen siihen kylmään ja koleaan. Semmoista vuoristorataahan tämä alkukesä on ollut, että naulassa riippuu toppatakki ja toppi yhtä aikaa ja siitä sitten kelin mukaan vedetään nuttua niskaan!
          Sain viikolla ostettua kasvimaan siemeniä ja huomenna olisi tarkoitus möyriä mullassa ja laitella siemenet maahan, kun kuulemma itävät siellä paremmin kuin pussissa... Naapurin kasvimaa taisi huuhtoutua rankkasateiden mukana mieron teille, joten kai on ihan hyväkin olla tämän viljelyn kanssa tämmöinen mattimyöhänen.

Pihasyreeni kukkii ja tuoksuu niin että pörriäiset eivät tiedä, että mihin kukkaan lentäisi. Voi kun syreeni kukkisi vähän myöhemmin, juhannukseksi, niin saisin ihanat kimput saunan ikkunalle ja tupaan! Juhannuksen aikoihin pihalta löytyy yllättävän vähän kukassa olevia kukkia.
           Hm.
           Minulla taitaa sittenkin olla huonosti suunniteltu pihamaa kukkien osalta..
           Alkuperäisen suunnitelman mukaan minulla olisi pitänyt olla töitä huomenna, mutta ne peruuntuivat. Nyt sitten sainkin yhden ylimääräisen kotiorja-päivän ja ehkä saan sitten jotain aikaiseksikin. Kenties. Ehkä. Mahdollisesti. Kelien puoleen ei ainakaan pitäisi olla valittamista, kun tämmöistä auringon leikkiä on luvattu koko viikonlopuksi! Ainoastaan koira-parka on vähän tuskainen näissä lämpötiloissa eikä liiku oikeastaan vasta kuin illan viileydessä. Reppana.
            Kävin eilen uimassa ja olen melko varma, että majani on Jäämeren rannalla. Kohta on Luonto Emonen antanut helteen makoilla Suomineidon päällä viikonpäivät ja minun rantani vesi sen kun kylmenee! Eilenkin se oli melkein yhtä kylmää kuin joskus keväällä ensiuintien aikaan! Melkein suututti kun läheisen mökin rannassa joku rantajellona vain käveli veteen, polski siellä hetken ja nousi tyynesti takaisin rantaan ja kietoutui pyyhkeeseen (näin tämän siis ohimennen, en tuijottanut enkä tiiraillut enkä vakoillut sen enempää!) Minä puolestani juoksin veteen, läsähdin rikkoen kimmeltävän järven pinnan ja aiheuttaen rantajellonan rantaan tsunamin, sukelsin ja räpiköin rantaan ja yritin hengittää kylmän kangistamilla keuhkoillani. Ei kovin tyylikästä, sanoisin.

Tuo kuva on eilisillalta, kun istuin kirjoittelemassa päiväkirjaa pöydän ääressä niin nappasin kuvan minun lukutuolistani, joka näytti ihan siltä, että se kaipaisi johonkin kauas. Jotenkin tuoli näytti niin haaveilevalta, samaan aikaan surulliselta ja kuitenkin jotenkin niin vapaalta.
En ole vielä päässyt lukutuolia käyttämään sen virallisessa tarkoituksessa, mutta aion tämän viikonlopun aikana varastaa hetken ainoastaan kirjalle ja omalle ajalle, nostaa jalat kippuraan ja lukea kirjaa niin etten muuta maailmaa näekään.
           Ja äsken kun levittelin koneellisen pyykkiä narulle (ukkossadetta uhmaten, joka kurtistelee kulmia tuolla länsitaivaalla) ajattelin, että olen taas omituisella tavalla onnellinen. Sillä lailla arasti. Tuntuu, että kohta joku maailmankaikkeuden keskellä huomaa minun onnellisuuteni ja kääntää keulan jälleen kohti myrskyä ja viimaa ja vaikeuksia. Tuntuu, että kohta joku tulee ja ottaa tämän kevyen ja hyvän tunteen pois, kun en ole tehnyt mitään sitä ansaitakseni... Hullua, tiedän, mutta sanoppa se tuolle pelokkaalle päälle ja säikylle sydämelle. Pitäisi vain laskea onnen leija ilmaan ja jos se sieltä tulisi alas niin eiköhän se tuuli tule uudelleenkin, joka sen sinne taivaankannelle saa leijumaan, eikö?