"Ei itketä lauantaina ... "

Tänä aamuna tupa oli kuin maanjäristyksen tai tornadon (tai kenties molempien!) jäljiltä - ja mikä parasta koko urosväki nukkui kuka missäkin! Torppa oli kuin hollintupa ja olisi tehnyt mieli kääntyä kantapäillä ja painua takaisin sänkyyn.
                 Käytiin kuitenkin koiran kanssa rantalenkillä ja sielläkin näkyi muutama teltta ja pari matkailuautoa juhannuksen vietossa, vaikka ilmat eivät kamalasti houkutelleet retkielämää viettämää. Meidänkin lenkki päättyi vesisateeseen ja kylmään ja kosteaan oloon. Sain tekstiviestin ystävältäni, jossa hän toivotteli myöhästyneesti hyviä juhannuksia. Hassua, että jokaisen viestin kanssa sydän hypähtää heränneestä ilosta ja ehtii nostaa toivon korkeuksiin vain siinä pienessä hetkessä, mikä kuluu kun saa puhelin pois rintataskun syövereistä ja aukaisee tulleen viestin.
                  Tuli taas tutuksi se kuuluisa 'turha toivo'.

Sen verran kylmä ehti rannalla tulla, että kotona laitoin takkaan tulet. Olisi tehnyt mieli hakea kirja, kääriytyä takan ääreen viltin sisään ja uppoutua kirjaan niin ettei muuta maailmaa olisikaan. Muu maailma ei vain antanut tähän mahdollisuutta... pesin sen sijaan koneellisen pyykkiä.
                  Iltaan asti se minun hällä väliä-olo kesti. Kun muut söivät grillillä jälkiruokaa, minä karkasin sisätiloihin ja siivosin tuvan kaikesta ylimääräisesta romppeesta ja sulloin vierasväen roippeet niiden pöksän puolelle, kun otti sen verran ohimoon, että kaikki piti jättää niille sijoilleen!
                  Huomiseen iltapäivään kun jaksaisi, ettei sitä ennen räjähtäisi...
                  Sytytyslanka alkaa olla aika lyhyt.

P.S. Pieni katsaus edellisiin postauksiini ja tuntuu ihan siltä, että en taida voida oikein hyvin... Kirjoitettuna sen huomaa jotenkin paremmin kuin ihan omaa oloa tutkiskelemalla... Voi kun tähän oloon auttaisi muukin kuin aika!