Syyskuun viimeinen

Eilisen myrskyn jälkeen joka paikka oli keltaisenaan lehdistä. Aamuiset asfaltitkin olivat lehtien peitossa. Heräsin viimeiseen viralliseen työaamuun vaikeasti. Kello soitti ja soitti eikä mytty peiton alla edes antanut merkkiä heräämisestä tai ylösnousemuksesta. Maailma oli pimeä, märkä ja tuulinen. Mytystä se ei tuntunut kovin houkuttelevalta syyltä nousta ylös.
       Myönnän, että pieni haikeus hiipi sisuksiin kun astelin työmaalle ja toivottelin hyvät huomenet kahvituvan kansalle. Pomo toi työtodistuksen oikoluettavaksi ja kun tiedot olivat oikein, hän vetäisi nimen alle, antoi työtodistuksen ja rutisti lämpöisesti kesästä kiittäen. Nieleksin kurkkuun noussutta palasta alemmas ja keskityin siihen, että liikutus menisi ohi. Jos olisin alkanut kollottaa jo seitsemältä aamusta, ei päivästä olisi tullut mitään...
        Asiaa ei kuitenkaan auttanut, että Mervi otti asian koko ajan esiin. Vaikersi, ettei halua päästää minua lähtemään ja että ehti tykästyä minuun kovasti. Yhä suurempi möykky kuristi kurkkua kun sanoin, että minäkin tykästyin Merviin. Vielä aika tavalla, vaikka en olisi ikinä uskonut, että meillä olisi niin hauskaa ja lämpöistä kahdestaan. Vähän huvittuneena ajattelin, että kyllä ne nyt osaavat herkkää luonnetta heilutella.
        Onneksi loppujen lopuksi lähteminen sujui melko huomaamattomasti. Pomo karkasi toiseen laitaan maakuntaa hommiin ja Mervin kanssa halattiin ennen kuin Mervi lähti suntiohommiin kappelille. Ikävä minua kuulemma tulisi viimeistään maanantaina kun ei näkisi edessään minun niskakiharoita... Tuntui hyvältä, vaikka haikealta. Sanoin, että kyllä minä tulen niitä katsomaan ja meidänkin torpan ovi on auki aina silloin kun kotosalla olen, en kiellä tulemasta ja kahvitkin lupasin keittää jos pihalle ajaisivat.
         Kävin paiskaamassa kättä Kaivurimestarin kanssa ja mies taisi vähän yllättyä moisesta eleestä. Olen varautunut uusien ihmisten suhteen, joten kai minun käytökseni miestä kohtaan on ollut vähän etäistä ja kylmää. Toivottavasti kömpelö yritykseni kertoa, että se on ihan okei tyyppi, auttoi asiassa edes vähän...

Hemmottelin itseäni.
      Kirjoilla.
      Yllätys yllätys.
      Tässä vaiheessa voin sanoa, että kai minun hemmotteluni meni vähän överiksi, mutta yhdet överit vuodessa sallittakoot! Kävin kirjakaupan kanta-asiakaspäivillä (hyvä tekosyy mennä haistelemaan uusia kirjoja.. ja seota hyllyjen välissä ALE-päivistä...) ja mukaan tarttui muutama opus - tälläkin kertaa. Sitten kävin vielä antikvariaatissa nautiskelemassa vanhempien kirjojen tuoksuista. Antikvariaatit ovat toisaalta ihania, mutta toisaalta ihan kamalia paikkoja. Hyllyt ovat täynnä hylättyjä kirjoja. Mikään ei ole niin surullista kuin koditon kirja... Adoptoin muutaman kirjan omaan, lämpöiseen kirjahyllyyni ♥
       Ihania ♥

Ei tarvitse kahdesti miettiä, miten minä pimeät syysiltani vietän ♥ Muru toisessa kainalossa ja kirja toisessa.

Kirjahulluuden jälkeen ajattelin käydä yllätys-käynnillä Miehenmurusen luona. Oikein nauratti, kun rimpautin ovikelloa niin oven tuli avaamaan mies, joka oli noussut vasta sängystä, laittanut housut hätäpäissään väärin päin ja selvästi yllätysvieraasta yllättynyt ♥ Voi ihana! Kun sain Miehenmörrikän syliin, ajattelin jälleen, että voi miten rakas toinen voikaan olla! Joka kohta niin tuttu, rakas ja turvallinen. Pulssi laskee, olo rauhoittuu ja sydän pullistelee tummanpunaisena rakkaudesta ♥
       Köllöteltiin ja puhuttiin taas pehmoisia ja vakaviakin. Kerroin vähän samoja asioita ääneen, mitä kirjoittelin eilisen postaukseenkin. Tuntui hyvältä puhua asiat jälleen suoraan ja kiertelemättä pois meidän väliltä, rakastan sitä piirrettä meidän suhteessa eniten: että ei pelätä puhua niistä asioista, jotka ovat joskus kipeitäkin tai vaikeita.
        Rakastuin taas Mieheen yhä enemmän tänään, hymyyn, siniharmaisiin silmiin, lämpöisiin käsiin ja koko rakkaaseen pakkaukseen ♥ Enkä malta odottaa meidän yhteistä syksyä ja yhdessä tekemistä. Miehenmokoma saisi tulla traktorikuskiksi pihatöihin. Meidän traktoria voi ajaa yhdelläkin kädellä ♥

Alkuillasta kävin lenkillä.
        Jos persuslihakset olisivat saaneet äänestää, olisin jäänyt punkan pohjalle huilimaan. On nimittäin pakara-osasto eilisen lihaskuntotreenin jälkeen aika mojovasti kipiät. Persuslihakset vollottivat jo pelkästä ajatuksesta, että pitisi lähteä juoksemaan kauniin ruskan ja auringonlaskun keskelle, mutta tällä kertaa en antanut niiden hädälle periksi, vaikka istuminen vähän vaikeuksia teettääkin. Ainakin eilinen treeni puri oikeisiin lihaksiin!
         Tuntuu kummalliselta, ettei tarvitse viikonlopun jälkeen lähteä mihinkään - ei ainakaan kello kuusi! Ehkei tämä nyt ihan vastaa kesälomaa, kun lämpömittarissakin on melkein 20 astetta vähemmän lukemia, mutta mukavalta tämä tuntuu joka tapauksessa.
          Kaivannut olen lomaa, ajatusten tuuletusta ja oman ajan terapiaa omalla pihalla ja omissa puuhissa.
          Toivottavasti huomenna olisi poutaa...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
257. juoksupäivä (93vko)
- 1618,7 km
- 7.2 km kylälenkki (44 min)
- normi juoksu, ei mikään erikoisen hyvä, mutta mukava
- jaloissa tuntui vähän eilinen lihastreeni eikä powerit sen suhteen ollut ihan kohdillaan, mutta melkein koko matkan sain pidettyä suht reipasta vauhtia yllä
- vähän ryhti lösähti loppuvaiheessa, joka söi energiaa enemmän - keskivartaloa pitäisi saada tuetuksi hyvillä lihaksilla, siinä tavoitetta talveksi
- askellus ja hengitys sujuivat ihan ok ja Tappava Ylämäkikin meni ihan hyvin ylös asti, ei ehkä ihan tyylipuhdas suoritus, mutta kuitenkin.
- mukava olo iltasella, väsynyt ja semmoinen vähän hönttä, kun elimistö palautui adrenaliinista ja rupesi kääntymään endorfiinin puolelle...
- +12, syyskolea kaunis aurinkoinen ilta

Muutama sana rakkaudesta...

Huomenna on viimeinen työpäivä.
       On ollut ristiriitainen viimeinen viikko. Toisaalta olen niin loman tarpeessa, etten jaksaisi millään odottaa sitä, että pääsen huomenna poistumaan työmaan portista pois, toisaalta sitten taas olen vähän haikea. Jälleen kerran. En pidä loppumisista, lähtemisistä tai ylipäänsä hyvästeistä, vaikka tietäisinkin, etteivät ne ole lopullisia. Tiedän myös senkin, että tällä viikolla minulla on ollut jonkinmoinen energia-boosteri päällä, sillä olen jaksanut yllättävän hyvin ahertaa, vaikka pomoportaalla onkin ollut missiona kiskaista viimeisetkin mehut irti. Kun huomenna pääsen kotiovien sisäpuolelle, se boosti loppuu siihen.
        Muutaman kerran syyskuun aikana on ehtinyt hiipiä mieleen ajatus, että minä en ole enää niin tärkeä työmaan tiimissä kuin ennen. En tiedä mistä se tunne on tullut. Tänään kuitenkin huomasin, että taitavat ne silti minua ja minun osaamistani arvostaa, vaikka eivät aina sitä niin näytä tai osoita. Tai ehkä se on vähän sitäkin, ettei semmoista arvoista, joka koko ajan pyörii jaloissa, mutta sitten kun sen menettää niin huomaa, että ihan kivahan se oli olla olemassa. Mervi ainakin uhkasi, ettei päästä minua huomenna mihinkään... Eli karattava kai on, jos aion lomille päästä.
          Mukavaltahan se tuntui.
          Että tykkäävät.

Oma tontti on jäänyt paitsioon täysin. Jos aion saada ensi viikoksi pihan komeaksi, tulee minulle aika työteliäs viikonvaihde! Nurmikon ajoin tiistaina ja silloinkin piti käyttää jo ajovaloja - ruohonleikkurissa! Tämä pimeys tulee NIIN äkkiä nykyään. Pitäisi saada nurkat, nurmikot ja kukkapenkit kuntoon ennen kuin lumi, pakkaset ja muu talvinen hössönhössö saapuu. Onneksi huomisen jälkeen on aikaa aamusta lähtien. Ei tarvitse yöhön asti vääntää.
       Tänäänkin kun ajelin töihin, niin ajattelin, että miten pimeäksi Suomen syksy oikein tuleekaan! Ajovalot hävisivät johonkin aamupimeän keskelle ja sateen kostuttamaan asvalttiin. Ei näyttänyt senkään vertaa mitä normaalisti. Pimeistä aamuista huomaa myös sen, ettei koneetkaan ihan niin sujuvasti käynnisty työhön kuin kesäaamuisin, kun aurinko paistoi ja oikein tuntui kun energiapylväät latautuivat!
        Nyt ne palkit vilkuttaa jo latauksen vähyyttä...
        Tänä iltana olen saanut olla ihan yksin tuulen ja sateisen illan kanssa.
        Lämmitin uunia ja iltasella tein pitkästä aikaa lihaskuntotreeniäkin. Olen rapakunnossa sen suhteen! Vatsalihakset ihmettelivät, että mitäs tämä nyt on, että jotain pitäisi ihan tehdäkin! Syksy on motivaatiolle niin haasteellista aikaa, että pitää oikeasti pitää itsensä kunnossa ja kasassa, että jaksaa jälleen painaa läpi tämän sysipimeän treenikauden. Lumen tullessa homma muuttuu helpommaksi.
        Tämmöinen ilta tekee hyvää, että saa haahuilla ihan itekseen pitkin torppaa. Lojoksin iltapalan jälkeen sohvan nurkassa, suunnittelin uuden löhötuolin hankintaa, kuuntelin puuskaisen tuulen ulinoita hormeissa ja sateen ropinoita ikkunalautaan vasten. Nämä tällaiset päivät/illat pitäisi olla ihan reseptivapaita lääkkeitä jokaiselle ihmiselle! Että on vaan itsensä seurassa ♥

Olen minä joutunut tällä viikolla pohtimaan vähän muunlaisiakin asioita, kuten sitä mitä rakkaus on ja millaista on hyvä rakkaus ja millä tavalla rakastetaan oikein?
        Minulla on rakkaudesta maailman paras esimerkki.
        Äiti ja isä.
        Meillä on ollut kotona mallina sellainen parisuhde, missä toisesta pidetään huolta (välillä ehkä liiankin hyvää huolta..). Rakkaudenosoituksia ei kamalasti ole enää ollut suukkojen tai halausten muodossa, ainakaan meidän nähden samalla tavalla kuin pienempänä, mutta läheisyyttä ja yhdessä oloa sitäkin enemmän. 40 vuotta yhteistä elämää, johon on mahtunut maailman ihanimpia asioita ja maailman kamalimpia asioita ja silti ovat vielä yhdessä. Meidän äiti ja isä viihtyvät yhdessä, tekevät asioita aika paljon kahdestaan ja ovat varmasti toistensa parhaat ystävät. Ja he ovat näyttäneet myös sen, että yhden ihmisen kanssa voi oikeasti olla onnellinen ja löytää jotain sellaista, mikä liimaa yhteen loppuelämän ajaksi. Ei hassumpi malli parisuhteesta ja rakkaudesta, sanoisinko.
          Sitten minulta kysytään, että olenko vilpitön omassa rakkaudessani?
          Olenko kenties rakastunut johonkuhun muuhun, kun kirjoitan blogiini, että olen 'jumalattoman rakastunut'?
          Näitä asioita Mies minulta kysyi tiistai-iltana, kun takana oli suhteellisen hyvä työpäivä, hyvät fiilikset viimeisen viikon takia ja siitä, että kohta on aikaa myös hoitaa vähän omaa parisuhdettakin syyshämäryyden keskellä. Suurin epäilyksen aihe oli se, kun kirjoitin sunnuntaina olevani hurjan onnellinen, iloinen ja jumalattoman rakastunut, että keneen minä nyt olen rakastunut, mikäs nyt on muuttunut.
          Jos asia olisi pompannut esiin ensimmäistä kertaa, olisin ohittanut moisen älyttömyyden nopeasti, mutta kun tämä on ollut vähän sellainen "kestoaihe" meidän suhteessa tämän kesän, niin sietoraja ylittyi jälleen asian kanssa. Minun sitoutumiseni meidän suhteeseen, minun tunteeni Miestä kohtaan, minun vilpittömyyteni ja rehellisyyteni rakkauteni kanssa ja se haluanko tätä suhdetta ihan oikeasti. Epäilyksiä, vihjailuja ja epävarmuutta.
           En nukkunut seuraavana yönä juuri ollenkaan kun mietin, että haluanko todella olla suhteessa, joka saa minut itkemään näin usein? Haluanko todistella rakkauttani ja itseäni jatkuvasti ihmiselle, jonka pitäisi olla minun puolellani koko ajan, minun tiimissäni?
          Seuraavana päivänä sain onneksi ajella nurmea vaihteeksi omalla hautausmaalla ihan yksin. Sain ajatella koko päivän ihan rauhassa.
           Silloin kun ryhdyttiin Miehen kanssa olemaan yhdessä, ajattelin, että meidän suhde olisi varmasti oikeudenmukainen, lämmin, tasavertainen ja täynnä rakkautta. Oltaisiin toistemme parhaita ystäviä, tuettaisiin toisiamme kaikessa ja olisimme samalla puolella muuta kamalaa maailmaa vastaan. Tänä kesänä kuitenkin huomasin, että olin aika paljon yksin ilman sitä toista. Se toinen puolisko seisoi viivan toisella puolella ja epäili ja kyseenalaisti minua ja tunteitani jatkuvasti. Aloin miettiä, että teenkö minä ihan oikeasti jotain NIIN väärin, että niihin epäilyksiin oli aihetta. Aloin käyttäytyä eri tavalla, varoa tilanteita, joista asia pomppaisi taas pintaan, ja aloin tehdä asioita toisin vastoin omaa persoonallisuuttani ja omaa itseäni.
           Eilen kun ajelin pitkin hiljaista hautausmaata ruohonleikkurilla, tajusin, että minusta oli kesän aikana tullut arka, stressaantunut ja vainoharhainen oman itseni suhteen. Olin tehnyt paljon töitä vuosien ajan, että olin huomannut itsessäni hyviä juttuja, alkanut tykätä siitä mitä olen, tullut rohkeaksi, avoimemmaksi kuin ennen, iloiseksi ja vahvaksi naiseksi. Olin aikoinaan päättänyt, että yksikään ihminen ei musertaisi minua enää alleen minkään syyn takia.
           Ja nyt.
           Muutamassa kuukaudessa kyyristelin taas ja yritin kääntää itseäni luonnottomaan suuntaan. Mietin, että haluanko sellaisen parisuhteen, missä minun pitää kadottaa itsestäni jotain etten joudu tulilinjalle, vastaamaan syytöksiin ja epäilyihin, joihin ei ole minkäänmoista syytä tai perustetta? Ja haluanko sellaisen miehen rinnalleni, joka tuskallisen usein kyseenalaistaa minun rakkauttani ja minun tunteitani?
           Erityisen pahalta tuntui, kun Mies epäili, että olisin rakastunut johonkuhun toiseen tai olisin luvattomilla teillä hänen selkänsä takana. Kuten tuohon alkuun kirjoitin, minulla on rakkaudesta hyvä malli ja eritoten sellaisesta rakkaudesta, jossa se yksi ihminen on tarpeeksi. Kun minä rakastan, siihen ei mahdu ketään eikä mitään väliin. Minä olen rakastanut yhtä miestä 11 vuotta, kestänyt kaiken niihin vuosiin mahtuneen hyvän ja huonon ja luottanut rakkauteen välillä tyhmänkin rohkeasti. Ja nyt se samainen mies epäili minun rakkauttani, minun tunteitani ja kiintymystäni loukaten minua sieluni syvimpiä juuristoja myöten.
           Kotimatkalla soitin Miehelle, kun häneltä oli tullut viesti ja onnentoivotukset katsastukseen (meni muuten läpi!). Itkuksi se taas meni, kuten hyvin voi kuvitella, jos minun luonteinen tapaus ajattelee koko päivän tuollaisia asioita. Ymmärrän, että Miehen käsi on kipeä, kämpän nurkat alkavat välillä käydä ahtaiksi ja mieli ei ole kovin korkealla, ja nämä tunteet purkautuvat lähimpään ihmiseen, mutta tapa on väärä. Kun Mies vuodatukseni jälkeen kysyi, haluanko minä hänen kanssaan enää olla, ei minun tarvinnut miettiä vastausta.
          Haluan ♥ 
          Rakastan sitä toopea, silloinkin kun se ei ole ihan maailman helpointa.
          Äidin ja isän 40 vuoden rakkaus on opettanut nimittäin myös sen, että joskus pitää tahtoa toisenkin puolesta, jaksaa viedä rakkautta vaikeiden asioiden yli, ymmärtää mahdottomia, antaa anteeksi ja pyytää anteeksi, itkeä toisen kanssa ja nauraa yhdessä, uskoa rakkauteen kuin höpsähtänyt ja juoda päiväkahvilla aina kolme kuppia kahvia ♥♥
          Eilisiltana Mies tuli minun luokseni, kun olin niin puhki huonosti nukutusta yöstä ja työpäivästä, etten jaksanut raajoja liikuttaa juuri muualle kuin peiton alle. Katsottiin romanttista komediaa ja istuttiin sylityksin, käsi kädessä ja kylki kyljessä. Ja kun myöhemmin sammutettiin kammarista valot ja Mies nappasi pimeässä kädestäni kiinni juuri ennen unta, tajusin, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla, juuri sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olen onnellinen vielä sadan vuoden päästäkin!
           Juuri tämän miehen kanssa haluan oppia rakastamaan oikein ♥♥♥
           

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
tiistai 27.9.2016
256. juoksupäivä (93 vko)
- 1611, 5 km
- 7.2 km kylälenkki (40min)
- alkuun pidin vauhdin aika reippaana ja juoksu tuntuikin vähän haastavammalta, sopivasti ei liikaa
- hiekkatielle tultaessa pimeys teki juoksun sen verran vaikeaksi, että melkein pyörrytti ja heikotti kun ei nähnytkään eteensä niin selvästi, tuli huono olo
- pimeys teki juoksun muutenkin todella ärsyttäväksi ja vaikeaksi, ei näkynyt oikein mitään otsalampullakaan
- kintut olivat ihan poikki juoksun jälkeen, vaikka sen erikoisemmin en juossut enkä edes kiritellyt. Reipasta vauhia yritin pitää, mutta en mitään pikamatkaa... väsähdin täysin.
- ryhtikin vähän kärsi kun pimeässä askellus ei ole niin varmaa ja hyvää
- kyllä on taas tottuminen pimeisiin juoksuihin...

"Riemuitse, riemuitse, tyttö nuori..."

Vapaapäivä!
         Heräsin 12 tunnin yöunien jälkeen vähän yli puolen päivän. Ihan fantastinen olo heti aamusta, vaikka pomppasinkin suoraan päiväkahville porukoiden seuraan. Ei haitannut tippaakaan! Ulkona oli vähän sateentuhnuinen päivä ja muutamia tippoja ilmestyi ikkunaan heti herättyäni, mutta eipä haitannut sekään minun fiilistä ♥
          Olo oli heti energinen, iloinen ja niin upea, että tämä nainen pursui boostia joka solusta! Oli jotenkin tosi hyvä olo koko tulevasta syksystä, tulevista treeneistä ja siitä, että olen jumalattoman rakastunut ♥♥ Sehän se suurin syy naaman levyiseen hymyyn on ja tähän älyttömään iloisuuteen, joka pursuaa heti pintaan kun väsymyksestä pääsee edes päiväksi eroon!
         Aivan mahtavaa!
         Käytiin isän kanssa ajamassa koeajo niiden uudella autolla. Toyota laatua, vaikka isä oli jotenkin hirveen hellyyttävä, kun sanoi, ettei uusi auto kyllä yhtään parempi ollut kuin meidän vanha Camrykään. Selvästi miehellä on ikävä omaa tuttua autoaan ja tämä uusi tuntuu olevan vain joku välivaihe siihen, että saadaan vanha auto kuntoon... Ei sitä hassumpi ollut ajaa, tukeva ja pehmeä ajettava, mutta ehkä minä tarvitsen enemmän sellaisen räväkän auton. Semmoisen joka kääntyy kuin pyöriäinen ja kulkee kuin gepardi! Käytiin Postista hakemassa kirjani ja kannoin isoa pakettia kainalossa kuin olisi ollut suurempikin aarre mukana. Ihana saada postia ♥

Paketista paljastui ajanvietettä syksyisen keltaisiin, lämpöisiin iltoihin sohvan nurkkaan: Michael Crichton- Dinosauruspuisto (eli Jurassic Parkin eka osa), Nicholas Evans - Hevoskuiskaaja ja Sophie Kinsella - Muistatko minut?. Tuo Kinsellan kirja oli ihan hakkeriostos. Olin vaan lukenut muiden blogeista, että jos haluaa romanttisen ja hauskan kirjan lukea, niin tuo olisi sellainen. Katsotaan mitä tykkään.
        Kohta pitää varmaan ostaa lisäosia kirjahyllyyn.
        Ihania kirjoja! ♥
        Käytiin samalla reissulla hautausmaalla mummon haudalla ja siistittiin vähän vanhoja kukkia pois kanervien tieltä - kunhan nyt saadaan kanervat ostettua. Pitäisi ostaa kanervia vähän tänne kotiinkin asetelmiin ja muutenkin syystunnelmaa tuomaa.
         Energiaa olisi tänään riittänyt vaikka millä mitalla, mutta päätin ottaa tänään iisisti kun kuitenkin vain yksi vapaapäivä siunaantui tälle viikolle. Tein meidän hautausmaasta vuosikertomusta, vaikka enemmän se kai on minulle tiedoksi kuin hyödyksi muille. Väliäkö tällä. Itse vaan tykkään pitää vähän kirjaa töistä ja hommista ja siitä miten kesä on mennyt, ja jo muutama vuonna olen tehnyt kesän päätteeksi pienen yhteenvedon jo ihan itsenikin takia. Esimiehelle siitä tuskin on mitään iloa, jos jaksaa edes lukea, mutta vähänkös minä siitä nyt välitän!
         Olen katsonut jälleen tämän vuoden Vain Elämää- ohjelmaa ja tänään katselin nauhalta Chisun päivää. Huomaan taas kerran, että musiikilla on tajuttoman paljon voimaa tehdä hyvää! Mitä tunnelmia ja minkämoista energiaa - liikuttavasta hitaasta aina tosi makeeseen svengailuun!
          Jes!

P.S. Viisi päivää töitä ja meikäläisellä on niin iloinen olo, että tätä tunnelmaa ei niin vain poljeta littanaksi enää!

Syksyn säveliä...

On luonnotonta herätä pimeyteen. Sitä nämä aamut kuitenkin ovat olleet. Pimeän harmaita, sateisen kosteita ja syksyisen koleita. Jos en olisi ulkotöissä, missä likaantuu ja sottaantuu, pukeutuisin pitkiin villatakkeihin, kirjaviin, pitkiin villasukkiin ja säärystimiin, muhkeisiin lapasiin ja lämpöisiin pipoihin. Olisin kuin kävelevä villalankamainos! Nyt kuitenkin pitää pukeutua järkevästi lämpimiin työpusakoihin, välihousuihin ja paitoihin, jotka peittävät selän ja niskan. Entisessä elämässäni olen varmasti ollut joku vuoristolammas, jonka kerrospukeutuminen on ollut omaa tasoa!
        Heräsin tänään vähän ennen kuutta. Olin voimieni tunnossa sanonut ensin viikon puolessa välissä, että voin lauantaina tulla töihin vähän aikaisemmin katsomaan, että kaikki on kohdillaan, mutta sitten kun tämä lauantaiaamu tuli niin väsymys oli sen verran suuri, että päätin kuitenkin mennä töihin ns. normaaliin aikaan enkä yhtään aikaisemmin. Hyvä niin. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja päivä saatiin käyntiin, vaikka loppujen lopuksi se tuntui kestävän ikuisuuden!
        Loppupäivästä eräs pappi tuli oikein kädestä pitäen kiittelemään minua. Sanoi, että olen selväsanainen ja napakka suntio, jonka ohjeet eivät jää epäselväksi. Vitsit, että tuntui hyvältä, vaikka kissa kiitoksilla elääkin. Olen huomannut itsekin, että olen paljon paljon itsevarmempi suntio nykyään kuin esimerkiksi vuosi sitten, tiedän osaavani hommani. Jotenkin vain tuntui toisen kiitos entistä paremmalta, kun muuten on työminuus maannut vähän maan tasalla. Osaltaan kai väsymyksen takia, mutta kyllä siinä on vähän semmoista riittämättömyyttäkin, kun tuntuu, että vaikka osaisin mitä niin aina vaan ohitetaan ja ajetaan yli eikä huomata miten paljon potentiaalia minussa oikeasti on! Semmoinen nujertaa vähän sitä varmuutta, jota minä olen ennen työstäni kokenut.
         Kotona söin ja kömmin vähän huilaamaan. Eipä tarvinnut kuin pää tavoittaa tyynyn niin uni tuli ja vei mennessään. Iltalenkillä kävin, kun piti saada työviikko pois päästä ja hyvin toimikin juoksu siinä tarkoituksessa. Vähän yli puolen tunnin lenkki niin viikko oli nollattu ja mieli valmiina tynkä-viikonlopun viettoon. Juoksin melkein sysipimeässä ja olipas ärsyttävää! Pimeäjuoksu vaatii taas totuttelua. Otsalamppu näyttää suht hyvin missä tie menee (Luojalle kiitos asvalttiteiden valkoisista reunaviivoista!), mutta semmoinen täysvarmuus puuttuu juoksusta kun jokaista askelta ei näe. Kuopat tulee vähän yllättäen. Syyskuu- marraskuu tai aika ennen lunta on ehkä haastavinta treeniaikaa. Silloin pitää oikeasti olla motivaatiota tarpeeksi, että saa persuksen liikkeelle. Tänäänkin olisi hyvin sujuvasti ruho jäänyt peiton alle ja käpristynyt kerälle, mutta juoksun jälkeen taas itseäni onnittelin, että sain itseni liikkeelle. Olo oli hyvä ja rauhallinen. Juoksu vei sen suurimman rauhattomuuden, jonka tämmöinen työviikko teki ja jätti jälkeensä.

Pitäisi kai ryhtyä polttelemaan kynttilöitä iltaisin. Alkaa taas olemaan semmoinen fiilis, että olisi kiva tuijotella kynttilän tulia pöydillä. Pitäisi saada aikaiseksi tehdä pieni syysasetelma ulkokuistillekin. Saisi vähän syksyistä tunnelmaa nurkkiin. Vaikka pimeys aamuisin vähän väsyttää ja masentaakin, tykkään iltasella tästä hämärästä ja pimeästä. Silloin pienikin valo tekee ihmeitä!
         Erjan kanssa puhuttiin tänään töissä siitäkin, että pitäisi ryhtyä neulomaan taas sukkia. Pitäisi saada käsille tekemistä ja minulta jäi viime talvi vähän väliin käsitöiden puoleen. En tiedä miksi. Ei tullut tehdyksi oikein mitään. Kaapissa on niin paljon ihania lankoja, että nyt tänä syksynä pitäisi saada vähän jotain aikaiseksikin. Miehenmurulle haluaisin neuloa kunnon sukat, vaikka kuulemma minun neulomia sukkia onkin monta paria jo ♥ Villasukkia ei voi koskaan olla liikaa!
          Sain tänään postista ilmoituksen saapuneesta paketista. Pitäisi hakea Postista. Monen sadan gramman edestä kirjoja - jälleen! Tiedän, olen vähän toivoton tapaus, mitä tulee kirjoihin, mutta kai palkkarahan voisi pahempaankin tuhlata. Mummon kirjahyllystäkin sain muutaman kirjan, vaikka vähän tuntui pahalta kun etusivulle oli mummo kirjoitellut oman nimensä ja päivämäärän milloin oli kirjan saanut tai ostanut. Jotenkin päähän ei vielä ole täysin iskostunut se ajatus, ettei mummo enää kirjojaan lue eikä tarvitse, ja että jos mummo saisi päättää niin varmasti haluaisi kirjansa sellaiseen hyllyyn, missä osattaisiin niitä arvostaa ja rakastaa kirjoja niin kuin mummokin.

Sanoin tänään Erjalle, kun aamulla tarkasteltiin hautoja ja laiteltiin sitten myöhemmin siistiä nuttua niskaan, että olipas mukava tehdä töitä hänen kanssaan. Olen ollut vähän yksinäinen työmaalla, vaikka meillä Mervin kanssa onkin mukava ja leppoisa työstoveruussuhde. Ei kuitenkaan jatkuvasti tehdä töitä kahdestaan ja muiden kanssa tunnen oloni vähän syrjityksi ja ulkopuoliseksi. Ei mikään hyvä tunne ja vaikka olenkin saanut kovempaa pintaa verrattuna ensimmäisiin vuosiini, niin viime viikolla kun tuli vähän riitaa miesten kanssa kivihommien kanssa, niin piti purra hammasta, etten olisi itkenyt. Pala nousi jo kurkkuun ja kyyneleet polttelivat silmäluomien alla, vaikka miten olisi yrittänyt pitää mielen tasaisena. Ei minusta taida kovanaamaa tullakaan, vaikka toisinaan tuntuu, että tässä työssä semmoinen pitäisi olla. Minuun sattuu selän takana puhutut puheet, ilkeydet ja riidat, vaikka oikeassa maailmassa niistä ei pitäisi välittää eivätkä ne saisi mennä ihon alle. Ei tässä työssä pärjää sillä, että pahoittaa mielensä joka asiasta. Minun luonteeni on vain sen verran pehmoinen ja herkkä, että se puskee läpi, vaikka miten pukisi haarniskaa ylle. Rakastan sitä puolta itsessäni, vaikka se tekeekin minut haavoittuvaiseksi.
        Puhuttiin asiasta toissailtana Murunkin kanssa, kun minulta meni taas puhelu itkuksi. En vain edelleenkään osaa suhtautua ns. pahoihin puheisiin omasta itsestäni tai meidän suhteesta. Ne satuttavat ja viiltelevät avohaavoja sieluun ja sydämeen enkä mahda sille mitään, vaikka se tekisi minusta heikomman.
        Pehmo mikä pehmo.
        En pidä oikein ajatuksesta ensi perjantain viimeisestä työpäivästäkään.
        En ole hyvä lähtemään. Itken kuitenkin. Olen ollut tässä firmassa 11 vuotta enkä ole päässyt lähtemään syksyllä kertaakaan niin ettenkö olisi itkenyt. Tämä vuosi tuskin tekee poikkeusta. Itken jo varmaan jo pelkästään uupumuksesta. Toivon, että pääsisin lähtemään sillä lailla vaivihkaa, ilman suurempia seremonioita, joissa on vaarana herkistyä...

Ja itkusta puheen ollen.
        On taas tänään ollut koiraa kamala ikävä. Kaipaan kamalasti sitä, että saisi töistä tullessa kapsahtaa ensimmäisenä koiran pehmeän lämpöiseen kaulaan ja nyhjätä siinä hetken aikaa. Kaipaan niitä hetkiä, kun lähdettiin tämmöisenä syysiltana iltalenkille ja koira haisteli tienvarren hajuja ja tuli välillä istumaan niin lähelle minua, että kengät jäivät alle. Lämpöinen koirankylki omassa kyljessä kiinni. Tai niitä iltoja, kun koira rojahti nukkumaan omaan nurkkaan tai minun sänkyyni, näki unia ja ulisi hiljaa. Katselin eilen kännykästä videoita, joita olin koirasta ottanut yhtenä talvena. Huomasin, että oma puhekin oli täysin erilaista kuin esimerkiksi nyt. Siinä oli semmoista iloa, pehmeyttä ja onnea. Tiedän, että olen unohtanut sen jatkuvan huolen, mikä koiran kanssa oli heti kun vähänkin näytti siltä, että vatsa oireili tai koira oli vaisu ja selvästi kipeä... Joskus vaan tuntuu, että voisin ottaa sen huolenkin, jos vain saisi hetken aikaa vielä koiran kanssa olla. ♥
         Tiesin, että koiran kuolema olisi minulle täystyrmäys, menettäisin kaikkea muutakin kuin vain pitkäaikaisen lemmikin. Menetin parhaan ystävän ja sen mukana sen osan itseäni, josta pidin kovasti. Lämpöisen pehmeyden, joka tuli pelkästään siitä, että eräs olento tässä maailmassa tykkäsi minusta ehdoitta, kuunteli ja ymmärsi sanoitta ja oli minun huolenpidosta riippuvainen.
          Eilen katselin työmaan vieressä olevassa koirapuistossa, kun iso alaskanmalamuutti leikki pienten mopsien tai sen näköisten koirien kanssa. Kokoeroa oli valtavasti ja välillä tuntui, kuin iso koira ei oikein tiennyt pitikö pienten nassikoiden kanssa leikkiä vai pitäisikö ne syödä. Minussa syttyi se sama ilo, kuin silloin kun katsoin meidän koiran päätöntä puuhastelua jonkun pallon tai narun kanssa, kun koira sekosi ihan höppänäksi tai yritti saada naapurin tyttökoiraa leikkimään ja käyttäytyi ihan kuin höpsähtänyt ♥ Katselin koirapuiston meininkiä vähän aikaa ja hymyilytti pitkästä aikaa koirien ilo ja melske ja samalla itketti oman koiran ikävä...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
255. juoksupäivä (92 vko)
- 1604, 3 km
- 7.2 km kylälenkki (39min)
- juoksu kulki normaalisti, ei mikään lennokas juoksu, muttei mikään raskas tai vaikeakaan
- jalat jaksoivat hyvin, vasemmalle puolelle alavatsaan pisti, varmaan vielä ruuan jälkeistä kylkipistosta...
- askel ja hengitys toimi hyvin ja ryhtikin pysyi suht hyvin kasassa, vähän huomaan kyllä, että selkä ja vatsa seutu kaipaa oikeasti treeniä. Se alkaa kyllä ihan kohta
- pimeää! Vaikea taas kesän jälkeen tottua suppeampaan näkökenttään
- muuten ihana juoksu, rentouttava, rasittava ja mukava
- +10, kostean syksyinen ilta

Huokaus...

8 päivää töitä.
       Ei taida riittää voimat loppuun asti. Tänään jo ajattelin, että aikamoisen rutistuksen vaatii viimeinen viikko ja nämä viimeiset päivät tällä viikolla - lauantaihomma bonuksena! Oli sekava, omituinen ja henkisesti vähän rankka päivä.
       En oikein päässyt töihin sisälle, kun mennä suihkittiin ns. juoksevia asioita Mervin kanssa. Iltapäivästä oikein pyysin, että pääsisin vähän ahertamaan ja purkamaan energioita johonkin järkevään. Eikä päivä päättynytkään mitenkään hyvin. Olin kai aamulla sammuttanut pienemmän traktorin vähän huolimattomasti ja vaikka valot olivat pois päältä niin joku kohta koneesta oli kai jäänyt päälle, sillä härveli ei inahtanutkaan, kun ajattelin ajaa sen takaisin talliin. Akku finito. Ei muuta kuin laturiin ja toivotaan, että käynnistyy huomenna kuin palmun alta... Minun moka ja sain kyllä kuullakin siitä taas meidän uudelta kaivurimestarilta. Fiilikset eivät olleet kovin korkealla kun kotiin päin kurvailin.
      Olisin tarvinnut halauksen, suukon ja sylin ♥
      Kotimatkalla koukkasin nimipäiväsankarin kautta ja vein vihdoin polttarikuvat muistitikulla. Vähän on taas sekin homma virahtanut. Kuvaa tätä kesää oikein hyvin. Katsottiin hääkuvat ja istuin vähän aikaa kuulumisia vaihtaen ennen kuin niiden kämppä pöllähti ihmisiä ja nimipäiväonnittelijoita täyteen. Lähdin vähin äänin, en ollut kutsuvieras ja oli syömättäkin ja kaiken lisäksi työvaatteet vielä päällä... Lupasin tulla myöhemmin uudelleen, paremmalla ajalla.
      Väsytti.
       Ruuan jälkeen kiepsahdin hetkeksi kerälle viltin alle ja odottelin, että uuni lämpenee. Taisin vähän torkahdellakin ja nukutti armottomasti. Ajatukset ja mietteet olivat kuitenkin sen verran sekaisin, että iltasella piti potkia itsensä juoksemaan. Teki ihan hyvää. Juokseminen tekee minulle nykyään sen, että itku tulee kun on siihen tarvetta. Niin tälläkin kertaa. Itketti puolessa välissä matkaa niin, että kylkeen pisti... Mutta teki kyllä hyvää. Puhdisti. Joku vaan voi käsittää sen itkeskelyn vähän väärällä tavalla, sillä se ei juuri koskaan johdu juoksemisesta itsestään vaan juokseminen auttaa tunteiden pintaan pääsyssä.
       Iltasella puhuttiin Miehenmurun kanssa. Halipula ja syli-ikävä on valtava. Vähän huonohko fiilis lisää sitä, että kaipaa toista lähelle ja liki, ei välttämättä edes puhumaan mitään, mutta ihan vaan olemaan lähellä.
       Voi kun pääsisi jo vapaalle...
        Saisi olla yhdessä vaikka joka päivä...
        Iltasella katsoin Hevoskuiskaajan loppuun ja omat tunnelmat olivat jo tarpeeksi herkkikset niin itkuksi meni taas elokuvankin lopun katsomiset. Tyypillistä. Olin tyynymeren keskellä ja rutistin yhden tyynyn pieneksi palleroksi kun elokuvan musiikki, kohtaukset ja loppu sivelivät taas sielun pintaan silitellen.
         Voih...

 Kohtaus, missä on minusta sanoitta paljon sellaista, mitä rakkaudessa tunnetaan... 

JUOKSUPÄIVÄKIRJA

254. juoksupäivä (92vko)

- 1597.1 km

- 5km mini kylälenkki (38min)

- itkulenkki, ei mikään kamalan onnistunut juoksu

- jaloista loppui puhti loppumetreillä ja eikä nyt muutenkaan mitenkään kamalan helppo juoksu

- ilta pimeni ja oli oikeastaan ensimmäinen pimeä juoksu, ei kiva

- ryhti valahti ja samalla vähän sitten energiaa meni hukkaan...

- itkettikin, joten hengitys ei sujunut oikein..

- puhdistuslenkkinä toimi, välillä näitäkin..

- +10, viileän kylmä ilta... syksy tulee

Talveen varautumista...

Jos olisin karhu keräisin vilttejä, vällyjä, täkkejä, tyynyjä ja pieluksia pesäkolon täytteeksi, söisin vatsan täyteen, sujauttaisin villasukat jalkoihin ja valmistuisin talviunille. En ole karhu, mutta aion pian tehdä samoin. Villasukat minulla jo onkin - useat kappaleet varmuuden vuoksi. Ja tyynyt ja viltit ja täkitkin löytyy. Talviunille en vielä ehdi, kun pihalla on paikat rempallaan ja syysilmat antavat parastaan auringon puoleen, mutta eiköhän sekin aika vielä tule, että talviuni vie mukanaan...
        En ole aamuihminen.
        Lainkaan.
        Voisin skipata kaikki muuta aamut paitsi loma-aamut ja sunnuntait. Jotenkin ajattelen jo psykologisesti aamusta, että se on hankala ja sitähän se sitten onkin! Kello soittaa puoli tuntia aikaisemmin kuin pitäisi, ihan vaan siitä syystä, että minulla menee puoli tuntia että kerään itseni yhdeksi paketiksi ja saan itseni ylös. Luin joskus jostain, että työelämää pitäisi muuttaa aamuihmisille ja iltaihmisille sopivammaksi. Aamuihmiset aloittaisivat aikaisemmin ja iltaihmiset sitten myöhemmin kuin virkeystaso on saavutettu. Toisaalta, siinä menisi sitten mukava ilta-aika, jos töistä pääsisi vasta iltasella pois...
        Ehkä minun pitää vaan nousta aamulla kun kello soi.
        Ehkä iisimpää.

Ensimmäiset pihansiistimiset ja talveen valmistautumiset.

 Työmaalla sanouduin irti koko haudankaivuuhommasta ja ajattelin, että kun ovat kaivurimestarin tuuraajaksi ottaneet, niin hoitakoon homman sitten ihan kokonaisuudessaan. Annoin poikien hoitaa kaivuut ja pidän huolen vain siitä, että lauantaina kun olen suntiovuorossa, minulla on haudat siinä kunnossa, että sinne arkut sopivat.
        Kerättiin lehtikasoja, joita ihmiset olivat jo kiitettävästi haravoineet pitkin nurkkia. Mukavaa puuhaa vaihteeksi ja mikä parasta, siinä sai ajatella omiaan. Minun ajatukseni humpsahtivat heti Mieheen. Ensin siihen, että miten se pärjäilee? Saako paidan päälle? Ruokaa? Saako hoidettua haavat? Käytyä pesulla? Sitten tuli ikävä halauksia (tällä hetkellä vähän toispuoleisia halauksia), syliä ja muuta lämpöistä ja mukavaa ♥ Tuli ikävä koko pakkausta ♥
         Kun pääsin kotiin ja laitoin vähän uuniin tulia niin mietin, että miten hyvältä se tuntuukaan, että minulla on elämässäni ihminen, jonka kanssa voin jakaa kaiken. Murheet, surut, ilot ja riemut. Ja vielä semmoinen ihminen, joka on niin minuntyyppinen tapaus. Saa nauramaan ja hyvälle tuulelle ja saa minut tuntemaan itseni hattaraksi ♥ Ihana! En oikein osaisi ajatella elämääni ilman Miehenmörrikkää. Ei vain toimisi enää oikein mikään ilman toista. Puuttuisi iso pala ja tulisi semmoinen aukko johonkin sielun syövereihin, että mikään kitti tai paikka-aines ei sitä peittäisi.
        Tänään piti aloittaa syyshommat omassakin pihassa. Ei olisi kyllä millään jaksanut enää lehtiä katsella, mutta vähän haravoin syreeniaidan alta ja siistin etupihan kulmausta. Pitäisi saada semmoinen boost-vaihe päälle, että saisi pihan kerralla kuntoon, mutta kun näin lämpöisiä pitelee niin ruohokin on jälleen kasvanut nilkkapituuteen. Ei sekään annan rauhaa sitten millään!
         Hommaa on, katsoo sitten mihin päin tahansa.

Pienestä on hyvä aloittaa. Ensimmäinen kukkapenkki perattu...

 Tykkään kyllä syksystä. Olen kesäfani henkeen ja vereen ja nautin todella helteisistä päivistä kun saa lojua riippumatossa ja lukea kirjaa ja olla möllöttää pää ajatuksista vapaana, mutta tässä syksyssä on oma kiehtova puolensa. Pimeys, kylmyys, värit. Voi kun tänä syksynä tulisi kaunis ruska! Voitaisiin käydä Miehenmurrikan kanssa ruskaretkellä ajelemassa - jos käsi tervehtyy sen verran, että päästään ratin taakse! Ja kunhan minä pääsen "kesälomille"... Tulisipa värikylläinen syksy!
         Iltasella lämmitin taas ulkosaunan ja nautiskelin ensin saunan lämmöstä ja sitten syysillan viileydestä. Olo oli kyllä aika mahtava ja olin onnellinen nainen kaikissa mahdollisissa merkityksissä! ♥ Ennen saunaa kokeilin vähän taas lihaskuntotreeniä ja huomasin, että onpas lihakset surkastuneet. Heh. Vatsalihasparat vollottivat jo parin liikkeen jälkeen ja kun keskivartalo olisi niitä tärkeimpiä lihaksia juoksussa jalkalihasten jälkeen. Ne pitävät koko juoksupaketin kasassa! Pitänee jostain vähän raivata tilaa lihaskuntotreenille taas kun illat pimenevät. Ei tämmöisestä Barbabasta tule juoksijaa vaikka miten tietä tarpoisi!
         Saunan jälkeen köllähdin sohvalle nauttimaan Hevoskuiskaajaa. Olisin varmaan ehtinyt katsomaan sen jo tänään loppuun, mutta säästelin sitä huomiselle kuin hyvää kirjaa, jonka ei haluaisi loppuvan. Siinä on oma tunnelmansa ja olo oli tänä iltana sen verran hyvä, että leffan fiilis sopi hyvin minun hämärään iltaani.
         Juteltiin iltasella Miehen kanssa. Ihan vaan kuunneltiin toistemme ääntä, vaikka mitään tähdellisempää asiaa ei ollutkaan.
          Ikävä.
          Molemmilla.
          Tekisi mieli napata toinen ihan viereen, peitellä hyvin ja tiukasti, napata kädestä kiinni ja nukahtaa toisen tuhinaa kuunnellen (mies sanoi, että minä kuorsasin - vähän - uskon kyllä ja myönnän kaiken). Kaipaan nyhjäystä, haleja ja suukkoja.
           Taidan tehdä talviunipesään tilaa parille tyypille lisää...

Avautumista ja haaveiluja Montanan maaseudusta

(Varoitus! Sisältää "pienimuotoista avautumista jälleen...)

Tänään oli pakkasaamu. 
      Ensimmäinen todistettava sellainen. Mittari näytti asteen pakkasen puolta ja nurmi oli valkea ja ilmassa tuoksui kylmyys ja syksy.  Kello soitti jälleen vähän yli viisi. Miehenrotjaketta oli pitänyt kai ylhäällä jo vähän aikaisemmin kipu olkapäässä, mutta minä heräsin täydestä unesta peiton alta ja napsautin kellon hiljaiseksi. Olisi tehnyt mieli jäädä siihen, peiton alle, Miehen viereen ja kääntää vain kylkeä pakkasaamulle, pimeydelle ja työaamulle.
        Olen loman tarpeessa.
        Olenkohan sanonut sen jo?
        Onneksi tiet eivät vielä olleet jäisiä vaan kesärenkuleilla pääsi hyvin töihin. Työmatkalla mietin, että olikohan Murunen saanut ajettua autonsa turvallisesti kotipihansa parkkiin, kun käden liikkuvuus ei ihan vielä ollut niin ulottuvainen kuin vaihteiden vaihtoon olisi tarvittu.
         Ajoin työmaanpihaan, toivotin huomenet ja rojahdin istumaan kahvituvan pöydän ääreen. Motivaatio maanantain töille oli kadoksissa ja ajatukset olivat edelleen viikonlopussa, meidän toipilas-viikonlopussa ja Miehen olossa ja kivuissa. Tunsin oloni orvoksi, yksinäiseksi ja jotenkin irralliseksi...
         Töihin tuli tuuraaja Miehenmörrikän sairasloman ajaksi. Konekuski, joka paikkaa aukkoa, jota on mahdoton paikata. Kun mies meinasi istua Murun paikalle kahvituvassa, vilkaisin sitä niin kuin katsotaan sellaista, jonka meinaa pilkkoa kilon palasiksi. Mies tajusi siirtyä vähän kauemmas. Muutenkin tuntui, etten taida oikein tulla tämän konemiehen kanssa oikein juttuun. Joskus ihmisestä vain aistii sen. Toisten kanssa tulee juttuun heti, toisten kanssa ei sitten millään vaikka miten yrittäisi. Tämä miekkonen oli jälkimmäistä laatua. Jotenkin miehestä puski pintaan sellainen omahyväisyys ja röyhkeä itsevarmuus. Tuli mestaroimaan ja silti minä olin se, joka tänään peitti ja kaivoi haudat! Mies ei edes pyrkinyt koneeseen, mutta neuvoi ja opasti minua kyllä sujuvasti. Jos en olisi näin lauhkea luonne, olisin tumpannut moisen konemiehen jo maantäytteeksi! Neuvoa saa, kunhan sitä ei tee ylimielisellä tyylillä, varsinkin kun ei ole sekuntiakaan istunut meidän koneen ratin takana.
         Hetkiseksi minun itsetuntoni meinasi valahtaa nilkkoihin, kun mies pääsi niskan päälle neuvomisensa kanssa. Sitten istahdin ruuan jälkeen koneeseen, silittelin vähän aikaa rattia ja vilkuilin kopin nappuloita ja vempaimia ja ajattelin, että tämän minä osaan. Peruuttelin ison koneen pieneen väliin, kantojen ja tiukan hautakivirivin väliin ja olisi tehnyt mieli tönäistä kauhalla konemiestä, joka seisoi vieressä eikä saanut sanottua neuvojaan mistään! Kaivoin haudan, jonka pohja oli tasainen kuin Kassilan talon permanto!
         Jos olisin kehdannut, olisin tuulettanut komeasti.

Ison koneen pieni väli.

Muutenkin minua... hmmm... raivostutti tänään se, että minun pitää opettaa uutta konemiestä hommaan, jonka se mahdollisesti nappaa minulta nenän alta. Olen halunnut tähän hommaan pian kymmenen vuotta, tapellut ja taistellut itseni ratin taakse, opetellut mahdottomia ja yrittänyt harjoituttaa heikkouksia ja nyt - ja nyt minun pitäisi ojentaa työpaikka tälle miehelle kultalautaselta, että ota, tässä, minä autan!
       Ei hemmetissä!
       Sillä on jo yksi ässä, jota minä en saa, vaikka tekisin mitä: se on mies. Se on näissä hommissa sellainen kymppi, mistä on vaikeampi pitää paremmaksi. Minun pitäisi vain keksiä keino kääntää oma naissukupuoleni vahvuudeksi, mutta miten?
        Ja nyt minun pitäisi ojentaa toinen ässäpari miehelle kuin luovutusvoittona. Ei onnistu. Ne pitävät minua typeränä ja tyhmänä, mutta luulevat väärin. Jokainen tapelkoon omat taistelunsa! Minä olen oppinut pitämään puoliani enkä todellakaan aio lopettaa tappelua kesken kaiken!
        Päivä oli kaunis, kylmästä aamusta huolimatta. Päivälämpötila nousi melkein +20 iltapäivästä ja vaatetta piti vähentää reilusti. Eletään välikautta.

Talo tuntui vähän tyhjältä ja olo jotenkin ontolta, kun tulin kotiin eikä siellä ollutkaan potilasta ja kipuilevaa olkapäätä. Olisin tarvinnut ison ja lämpimän halauksen. Tein äkkiä ruokaa ja lepäilin kirjoitellen päiväkirjan ajantasalle viikonlopun jäljiltä. Oli jäänyt vähän roikkumaan, kun iltasella ei ollut powereita kirjoitella...
       Lenkilläkin kävin. Purin vähän ajatuksia ja ihmeellisesti pieni työ-ärtymys antoi vauhtia askeleisiin. Tuntui kevyeltä ja vauhdikkaalta juosta! Ilma oli jo vähän viilentynyt, mutta kerrankin oli tarpeeksi paljon/vähän päällä niin olo oli juuri sopiva. Kyllä teki hyvää. Pää oli tyhjä ja kevyt ja olo samoin, kun istuin lenkin jälkeen saunassa ja vähän venyttelin.
        Kun tein iltapalaa ajattelin, että minun pitäisi nyt vain keskittyä mukaviin juttuihin. Syksyyn, syysasetelmiin pihassa ja kuistilla, kukkapenkkien perkuuseen ja eritoten siihen, että saan olla tukena Miehenmörrikän toipumisessa. Pitää keskittyä sen nätteihin silmiin ja ihanaan hymyyn eikä ottaa enää pulttia töistä. Minulla on muutenkin vain kaksi viikkoa töitä jäljellä. Ei pitäisi hermostua enää moisesta...

Iltapalan jälkeen oikaisin jalkani sohvalle ja pitkät villasukat lämmittivät jalkoja. Ikkunan takana oli sysipimeä syysilta ja sisällä lämmitetyn tuvan lempeä lämpö. Sujautin dvd-koneeseen Hevoskuiskaaja-leffan ja nautiskelin. Teki mieli lähteä Montanaan, cowboyksi, ratsastelemaan komeisiin peltomaisemiin. Jotkut leffat vain tekevät tavattoman hyvän olon. Tämä leffa on yksi niistä ♥

P.S. Hyvä keino muuten saada ulkomaalainen kirjekaveri on käskeä kaveri muuttamaan muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille (kuten Englantiin) ja kirjoitella kirjeitä hänen postilaatikkoonsa. Minä saan nimittäin tänä syksynä kirjoitella Englantiin pitkiä kirjeitä ja sysätä niihin riveihin kaiken Suomen syksystä. Best regards, Anni ♥

P.P.S. Isä on hankkinut uuden auton. En ole nähnyt sitä vielä, sillä siinä oli jotain vikaa... jarruissa... Lupaavaa, erittäin lupaavaa... Sadankolmenkymmenen metrin mittainen huokaus.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
253. juoksupäivä (92 vko alkaa)
- 1592.1 km
- 7.2 km kylälenkki (38min!!!!!!)
- juoksu sujui kuin lento!
- jalat toimivat ja jaksoivat todella hyvin ja alusta asti oli vauhtikin hyvä ja lennokas
- ryhti pysyi ja auttoi juoksua pysymään rentona
- askeleet tasaisen lyhyet ja hengitys riittävä hapen kuljetukseen
- ihana juoksu pitkästä aikaa, teki hyvää sielulle ja ruumiille ja puhisti vähän päivän mittaan jumiutuneita ajatuksia
- ilma oli sopivan viilea +12 ja vaatetus oli sopiva
- taisi tulla UUSI ENNÄTYSKIN ajan kanssa ainakin!!!! 

2.-4. lomapäivät: Toipumisia...

16. - 18.9.2016

Leikkauspäivänä tuntui kuin aika ei olisi kulkenut mitenkään ja minulta loppuivat hermot yhden maissa ja ajattelin, että menen sairaalaan ja vien omani pois jos eivät hyvällä anna, niin otan pahalla. Mies soitti juuri kun käteni oli auton ovenkahvassa, että elossa oli, mutta murjottuna.
      Ajoin sairaalaan ja istuksin Miehen kanssa sairaalahuoneessa ja odotin lupaa poistua ja viedä omani mennessäni. Vihaan sairaaloita, minun neuvolakortissakin lukee yhdessä kohdassa, että tarkastamatta jäi, kun olin karannut. Nyt oli kieltämättä sama fiilis. Fyssari kävi antamassa ylimalkaisia ohjeita ja sairaanhoitaja sanomassa, etteivät ihan heti laske kotiin. Onneksi kirurgi päästi pois viiden maissa. Apteekin kautta kotiin.
       Ensimmäinen ilta kotona oli vähän omituinen. Puhdistin tikattuja haavoja, jotka olivat kyllä todella siistit ja aika pienet, vaikka olivat tehneet olkapäälle vaikka mitä! Pesin märällä pyyhkeellä suurimpia jälkiä, kun ei kehdattu heti suihkuun ampaista. Illaksi rakentelin sänkyyn korkeamman päädyn ja toivoin, että uni tulisi...

Toinen lomapäivä alkoi vähän univajauksella. Ensimmäinen yö oli ollut vähän levoton ja kivuliaskin, vaikka loppujen lopuksi hyvä asento oli löytynytkin. Aamupalan jälkeen puhdistin haavat ja käytiin läpi fysioterapeutin ohjeistukset olkapään jumppaan.
       Kipulääkettä naamaan ja pienelle kävelylenkille.
       Oli tuulinen syyspäivä ja vein Oman Muruni satamaan, tuuliselle puolelle. Teki hyvää mielelle päästä vähän ulos, mutta olkapää oli vähän erimieltä sitten kotiintulomatkalla. Vähän ärhenteli tärinästä ja kävelyvauhdista.
         Raivostutti ja säälitti yhtä aikaa.
         Raivostutti se, että homman piti mennä niin pitkälle, että käsi on nyt sitten noin kipeä ja säälitti se, etten oikein osannut auttaa enempää. Olin avuton leikkauspäivänä juuri samasta syystä: en pystynyt olemaan avuksi. Nyt oli vähän sama juttu, vaikka miten olisin antanut Miehelle ruokaa, pitänyt haavat puhtaana ja hoitanut ja hoivannut, kipu oli ja pysyi olkapäässä.
          Avuttomuus on maailman toiseksi pahin tunne.
          Iltasella katsottiin elokuvia ja kömmittiin peiton alle. Pimeässä hapuiltiin käsi käteen, kuulemma helpotti kipua ♥ Kivusta en tiedä, mutta oloa se ainakin helpotti ja teki hyvää ♥

Lauantaina oltiin vähän molemmat potilaina. Minulla jomotteli alavatsaa siihen malliin, että kävelylenkillä piti välillä ottaa lukua, etten jäänyt polun varteen. Aina välillä.
      Hemmoteltiin itseämme lauantaina. Vaikka ei lauantaisaunaa saatukaan lämmittää, niin käytiin illankähmeessä ostamassa kaupan herkkuvaraston tyhjilleen. Irtokarkkeja, limsaa... ja se syy miksi sinne oikeastaan lähdettiin, jäätelö, niin se me unohdettiin täysin!
      Iltapalaksi paistoin ranskanperunoita ja katsottiin Independence Day - tosin minä katsoin osan siitä silmät kiinni, kun tämä hoitsu nukahti kesken leffan. Yöt ovat olleet vähän katkonaisia ja heräilin herkästi Miehen jokaisen kääntyilyyn. Onko kaikki hyvin? Särkeekö käsi? Saitko nukuttua?

Sunnuntaiaamuna nukuttiin kuin kreivipariskunta.
        Kättä särki, mutta silti loikoiltiin melkein kellon ympäri ennen kuin noustiin syyspäivää viettämään. Sen verran toipumiset veroittivat viikolla, että sunnuntain kävelyt olivat tosiaan semmoisia sunnuntaikävelyitä. Pikkasen vaan kotinurkista irtaannuttiin.
        Olin huomaavinani vähän sellaista apeutta Miehen olomuodossa. Kai särky ja kipeä käsi teki tehtävänsä, vaikka sanoinkin, ettei nyt saa nujertua tämän alle, kun jokainen päivä vie toipumista eteenpäin. En silti ihmettele, että Miehenmuru oli varsin puhumaton ja vaisu koko sunnuntain, vaikka yritin miten helpottaa toisen oloa ja tehdä vähän syysiloa kipeän keskelle.
        Minulla oli vähän haikeutta siitä, että neljä lomapäivää olivat hurahtaneet niin vauhdilla. Meillä oli, kaikesta kivusta ja särystä huolimatta, neljä kokonaista päivää ihan kahden oloa ja nautin siitä älyttömästi. Pidin paijaamisesta ja hoitamisesta, mutta pidin myös ihan vaan siitä, että saatiin olla yhdessä. Nukkua vierekkäin (Miehenrötjäkkeen vallatessa noin 2/3 sänkyä...), katsoa iltaisin leffoja kylki kyljessä, syödä yhdessä ja lenkkeillä, puhua ja nauraa (Mies nauroi enemmän, sillä oli paremmat lääkkeet...). Varsinkin se, että joka ilta Miehen käsi löysi minun käteni tyynyn kupeelta, puristi sitä napakasti ja nukahdettiin molemmat käsi toisen kädessä, teki sielulle hyvää ♥ Oma rakas. Oma. Oma. Oma.
         Kun vain olisi voinut viedä vaikka osankin sitä kipua pois...
         Mutta ei voinut muuta kuin olla lähellä ja tehdä sen mitä pystyi.

         Ainakin rakastaa ♥

1. lomapäivä: Nips, naps...

Ensimmäinen lomapäivä alkoi kun kello herätti puoli kuusi.
      Mies nappasi ympäriltä kiinni ja suikkasi suukon niskaan. Voiko paremmin aamun aloittaa vaikka kello näyttäisi vielä yötä ♥ Kahmaisin miehen lähelle ja rutistin pimeydessä, pidin omastani kiinni.
       Tänään oli Miehen leikkauspäivä ja niin kuin olemme tätä odottaneet, kohta puoli vuotta, niin yhtä paljon olen tätä päivää pelännytkin. Järjen ääni sanoo koko ajan, että eihän se mihinkään avosydänleikkaukseen ole menossa vaan olkapääleikkaukseen, joka vielä suurimmaksi osaksi tehdään tähystyksellä. Haavat ovat pieniä tai keskisuuria, ja mokaamisen mahdollisuus melko pieni.
        Silti.
         Jotenkin halaukset ja suukot ja ylipäänsä läheisyys tuntui tänä aamuna ihan erilaisilta. Miestä hermostutti ja jännitti, minua pelotti. Tiedän, että kun saadaan käsi kuntoon, Mies pääsee treenailemaan kunnolla ja tekemään olonsa paremmaksi ja elämänlaatukin kohenee, kun kättä ei koske koko ajan, mutta pelolle en mahda mitään.
         Aamuisilla teillä ei kamalasti vielä autoja liikkunut kun ajeltiin vähän jälkeen kuuden kyläteitä kaupunkiin. Sairaalan pihassakin oli tilaa, vaikka olisi laittanut auton poikittain. Minulle iski pakokauhu jo sairaalan ovella, en vain viihdy niiden ovien sisäpuolella. Sanoin, kun nappasin Miehen kädestä kiinni vähän ennen sairaalan ovea, että sovitaanko, että seuraavan kerran kun tullaan tänne, tullaan synnyttämään. Miestä huvitti ja hymyilytti.
         Minä olin tosissani.
         Osasto aukesi vasta seitsemältä, joten piinaavat kaksikymmentä minuuttia odotusaulassa. Ulkoisesti näytin kai siltä kuin olisin joka aamu istunut sairaalan ala-aulassa odottelemassa, mutta sisäisesti olisi tehnyt mieli karata kauas ja napata Miehenmuru mukaan! Miten ihmeessä minä pystyn jättämään toisen tänne, muiden ihmisten huomaan ja vielä sellaisten ihmisten keskelle, jotka käyttävät veistä?!
        Kun osasto aukesi, Mies antoi suukon ja sanoi soittavansa kun saan tulla hakemaan. Meinasin huikata vielä, että katsokin, että se soitto tulee. En sanonut mitään. Annoin Miehen mennä.
        Joskus mietin, että muistaakohan ihmiset ylipäänsä niitä viimeisiä hetkiä tai viimeisiä sanoja, joita läheisilleen tai rakkailleen sanovat kun oikeasti näkevät toisensa viimeisen kerran? Minä ainakin muistaisin. Se ei ollut Minä rakastan sinua vaan Soita sitten. Luotan vain siihen, ettei moinen tokaisu jää viimeiseksi lauseeksi, jonka minä Elämäni Rakkaudelle sanon...

***

Ajoin kotiin ja laitoin tuvan uuniin ja takkaan tulet. Vatsa huusi aamupalaa, mutta ei paljoa maistunut. Yritin kuitenkin syödä, että saisin itsenikin kuntoon tämän pitkän flunssan jälkeen (edelleen nimittäin vähän on flunssan rippeitä jäljellä).
       Uni tarttui hetkeksi kiinni, mutta en oikein osannut nukkuakaan. Liian levoton olo ja ajatuksia pää täynnä. Nappasin juoksuvaatteet narulta, vetäisin lenkkarit jalkaan ja painuin juoksemaan. Tuntui hyvältä. Saada tossun alle jälleen asfalttia. Huonolla aamupalalla lenkki ei kulkenut ihan niin hyvin kuin ennen, mutta teki tehtävänsä: selvitti ajatuksia ja rauhoitti mieltä. Kroppa teki töitä, että sai itsensä liikkeelle ja unohti hetkeksi ajatusten pyörittelyn ja murehtimisen.
          Odottelin puhelimen soimista ja samalla pelkäsin sen soivan.
         Mies sentään sai nukahtaa ja olla täysin tietämätön monen tunnin ajan. Minun on pitänyt elää jokainen minuutti ja tunti näiden ajatusten kanssa... Epäreilua, sanoisinko.
         Aamulla mietin, että jos en olisi menettänyt niin monia tärkeitä ihmisiä elämässäni, osaisinko pelätä näin? Osaisinko suhtautua asiaan jotenkin luottavaisen lapsellisesti ja ajatella asiasta vain positiivisesti ja liikoja murehtimatta? Tekeekö menetykset ihmisestä muka vahvemman, en tiedä, ainakin realistisemman ja ehkä epäilevämmän. Turvallisuuden tunne katoaa ja sieluun iskostuu ajatus siitä, että maailmassa tapahtuu pahojakin asioita. Ja rakastaminen tuo tullessaan muutakin kuin sen vaaleanpunaisen leijuvan tunteen, se tuo mukanaan myös tämän: kuristavan huolen ja pelon siitä, että yhtenä aamuna herää todellisuuteen ettei näe toista enää koskaan. Ettei pysty kuulemaan toisen puhetta, ei halaamaan, ei koskettamaan, ei näkemään sitä rakasta hymyä.
       Kun saan Miehen halaukseen, en takuulla laske irti!
       Ikinä.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
252. juoksupäivä (91 vko)
- 1584,9km
- 5.4 km uimarantalenkki (35min)
- juoksu ei oikein kulkenut ja jossakin vaiheessa piti ihan kävellä, kun tahti ei tuntunut löytyvän
- ainakin sai vähän ajatuksia purettua, mutta muuten... ei mikään treenijuoksu ollenkaan
- enkä ole mikään aamujuoksija myöskään, ihanan raikas ja aurinkoinen aamu, mutta ei kulje niin ei kulje!

1 päivä minilomaan...

Mitenhän tämän olotilan nyt kuvaisi..?
      Lopenuupunut ei kerro puoliakaan ja rättiväsynyt jättää sekin tilaa jollekin pienelle jaksamiselle. Ehkä tätä olotilaa kuvaa parhaiten se, että kun tulin töistä, söin ja kävin hetkeksi lepäämään niin pomppasin seuraavan kerran pystyyn puoli yhdeksän illalla ja säikähdin pirusti, että olen jo pari tuntia myöhässä töistä... Öhöm. Pikkuisen aikaa siinä sängyn laidalla sitten istuin ja kokosin ajatuksen rippeitä ennen kuin tajusin, että elettiin iltaa eikä aamua.
       Se siitä suunnittelemasta iltalenkistäkin. Kai siksi olinkin loppuillan vähän huonolla tuulella ja pahalla päällä, vaikka ei kai uni noin hyvin tarttuisi jos siitä ei pulaa olisi. Ärsytti nyt kuitenkin, kun olo olisi vähän juoksulenkkiä kaivannut...

Tässä on ollut minun bestikseni nämä kaksi päivää, työkaveri, joka ei paljon vastaan sano eikä pilkkaa eikä ivaa ja totteleekin jo suhteellisen mukavasti. Olen kaivanut hautoja, työnnellyt mäntyjä nurin, vedellyt tukkipuita pinoihin, lastannut ja kuormannut. Olen nauttinut tekemisistä kovasti, vaikka töiden jälkeen olenkin ollut kuin nuhjaantunut nauris ja iltasella kaatunut sänkyyn ennen kuin nukkumatti ehtii edes alaa ehottelee (näemmä tämän päivän perusteella kaadun unten maille JO ENNEN iltaakin...).
        Tapsan kanssa ollaan töitä tehty kaksi päivää ja tänään ristin Tapsan Onnen Käpäläkseni. Mies nimittäin sanoi, että tänä kesänä on osunut hänen kohdalleen asioita, joita monikaan ei muista osuneen kohdalle ikinä tai ainakin hyvin harvoin. Tänäänkin jäi toinen hauta kaivamatta, kun ei tullut lupaa virastosta. Onnen Käpälä, tosiaankin.

Enää huominen päivä olisi jaksettava olla työmoodissa, sitten saisi huilia neljä päivää. Mieli ja kroppa odottaa minilomaa todella ja varsinkin, jos kelit pysyisivät loppuviikonkin samanmoisina, mitä nämä kaksi päivää. Tänäänkin oli niin ihana syyspäivä aurinkoineen ja lämpöineen, että meinasivat suupielet revetä siitä hymystä, mitä aurinko ja syysmaisemat aiheuttivat ♥ Ihanaa!
       Ylihuomenna pitäisi viedä Miehenmuru leikkaukseen. Olen harkinnut etten veisikään, ei ainakaan sattuisi mitään jos en veisi. Käsi ei tulisi ikinä kuntoon, mutta parempi olisi sekin kuin ei miestä ollenkaan! Liioittelenko? Kenties hieman ja eikös se niin ole että oikea rakkaus ei ajattele omaa parastaan vaan toisen eli minun pitäisi tehdä kaikkeni, että Miehenrohjake saisi käden kuntoon, kuntosalitreeninsä jälleen kalenteriin ja mielen virkeäksi. Kai minun sitten pitää Muru viedä leikeltäväksi.
         Pitänee sanoa, että jättävät paistipalat ainakin minulle...
         Miestä jännittää, hyvällä tavalla kuulemma, mutta minua pelottaa. Eikä mikään sitä pelkoa poista ennen kuin makaan Miehen vieressä, jonka olen saanut leikkauksesta kotiin ja kuuntelen vierestä tasaista unen ääntä. ♥

Isä ja äiti lähtivät kaupunkiin loppuviikoksi kun muutan torppani toipilaskodiksi. En kuullut niiden lähtöä, olin kai juuri syvimmässä kooman tilassa silloin. Juteltiin vain ruokapöydässä tänään, että isän auto oli toiminut jälleen kuin unelma. Ei ongelmia mennen eikä tullen. Ihme vika, kun ei sitten ilmene koko aikaa vaan silloin tällöin. Jotenkin isäkään ei oikein osaa laskea autosta irti kun vikaa ei näennäisesti löydy, eikä sitten oikein löydä semmoista uuttakaan autoa, joka miellyttäisi. Ei ihme, pieni tunneside näinä vuosina on tuohon autoon tullut eikä ihan samanmoista löydy ihan helpolla. Toivottavasti ihmeparantumisia olisi olemassa...
        Vietettiin eilen Miehen kanssa laatuaikaa ja pidettiin parisuhteestamme huolta animaatioelokuvan voimin. Katsottiin englanninkielinen versio elokuvasta Lemmikkien salainen elämä. Minähän olen piirrettyjen elokuvien ystävä, toisinaan käyn katsomassa leffassakin lasten leffoja ja istun henkisesti samanikäisten parissa ja hekottelen pimeässä teatterissa. Eipä tehnyt tämäkään piirretty poikkeusta. Mainio! Ehkä ainoastaan teki olon vähän haikeaksi, kun mietti sitä aikaa kun itse vielä oli lemmikin omistaja ja sitä miten koira pyöri jaloissa kaiken päivää.. Vähän orpo olo sen suhteen, mutta elokuvana leffa oli todella hyvä. Pitää varmaan ostaa se ihan suomenkielisenä versiona, kunhan se tulee DVD:lle.
           Oli muutenkin mukava pitkästä aikaa kyhnätä ja nyhjätä ihan kahdestaan Miehen kanssa. Olimme olleet vähän sairauskaranteenissa eikä nähty kunnolla yli viikkoon. Oli halipulaa kyllä kaikkien päivien edestä ja sellaista lähellä olon kaipuuta. Pulssi laski heti kun toinen nappasi halaukseen tai silitteli käsivarresta. ♥
            Onneksi hellyys on reseptivapaata ♥

Syyssiivousta torpassa ja sielussa

Äiti täytti tänään vuosia - kuinka paljon, jääköön se mukavaksi salaisuudeksi.
       Olin väsännyt eilisiltana ennen nukkumaanmenoa pakettia oman kammarini lattialla ja odottelin sen aikaa, että tuvan puolella äänet ja askeleet hiljenivät ja vanhempani menivät omalle puolelleen. Hipsin tupaan ja asettelin ensin kirjapakettini äidin teekupin viereen, ristikkokirjan nostin nojaamaan teepannun myssyä vasten ja suklaarasian paketin viereen. Kortin alle olin teipannut siskojen kirjakaupan lahjakortin. Voi, tämmöiset aamuyllätykset ovat ihania! ♥
        Heräsin puolen 9 maissa. Vähän hölmistyneenä katsoin kelloa kun aukaisin silmäni. Noin vähän? Unta riitti ainoastaan 8 ja puoli tuntia. Tosin eilen juuri luin, että liiallisellakin unella päätyy ennenaikaiseen hautaan eli ihan hyvä uni määrä kai tuo 8 tuntia ja risat...
        Tuvasta kuului ääniä vasta yhdeksän jälkeen enkä halunnut mennä aamupalalle ennen kuin äiti olisi nähnyt paketin. Sitten rapisi ja paketti aukeni. Toivotin hyvää synttäriä sitten hetken päästä ja äiti tokaisi selvästi mielissään, että tyhjensinkö kirjakaupan ♥ Sanoin, että kyllä sinne hyllyihin muutama opus jäi... Onnistunut yllätys! Ja ei ollut ehtinyt lukea mitään lahjakirjoistakaan, joten senkin puoleen ihan napakymppi.
         JES!

Aamupalan jälkeen ryhdyin siivoamaan. Piikoja ei ole tässä torpassa näkynyt, joten pienen emännän pitää aina silloin tällöin leikkiä piikaa ja siivota torppansa nurkat ihan itse (tai sitten piika leikkii emäntää - ihan kuinka vain!). Vaihdoin kesäverhot vähän tummempiin, että tuleva olkapääpotilas saa ainakin sitten pimeyden puoleen unta, vaikka kättä koskisikin. Pesin ikkunat ja vaihdoin verhot, imuroin ja pesin lattiat. Kammari jälleen ihmisasumuksen näköinen. Ikkunoita pestessä kuuntelin äänikirjoja, ensin Yle Areenasta ja sitten YouTubesta. Aloitin Taru Sormusten Herrasta- äänikirjaa, mutta en pitkälle pötkinyt vielä siinä... Mukavaa kuunnella välillä muutakin kuin musiikkia, kun sitä kuulee autossa ja nurmenleikkuussa ja ties missä!
        Siivousurakka ulottui takkahuoneen ja pesuhuoneen ja saunan puolelle, tai siis uuden siiven puolelle. Pesin ikkunat ja imuroin ja tomuutin verhot. Tulipas kirkkaat ikkunat ja mukava olo muutenkin, kun sai siistiä aikaiseksi. Siivoan aina kun ajatukset ovat sekaisin, ihan kuin konkreettinen siivoaminen auttaisi ajatusten sekamelskaan. Ainakin se vähän ajatusten hulinaa rauhoitti. En miettinyt niin kovasti Miehenmörrikän leikkausta tai siitä toipumista...

Iltapäivästä hyppäsin hetkeksi ruohonleikkurin selkään ja ajelin pihan siistiksi. Ensi viikolla ei välttämättä ehdi siihen puuhaa ihan niin hyvin kuin normaalisti, joten ajelin nyt pihamaan nurmen lyhyeksi. Onneksi se ei ihan samalla tavalla enää kasva kuin aikaisemmin kesällä, vaikka ihmeen paljon se vielä kasvaa. Johtunee kai näistä suht lämpöisistä päivistä. Tänäänkin oli melkein +20 koko päivän. Takakesä tulossa kai.

Soitin aamupäivästä Empullekin, mutta en tiedä miksi, mutta meidän välit eivät ole enää samanmoiset kuin ennen. Jotenkin tuntui, että Emppu kyseli kuulumisia vain tavan vuoksi, ei tarttunut oikein mihinkään aiheeseen ja lopetti puhelun melko lyhyeen. Harmitti vähän. En ollut ajatellut, että yhteisen työpaikan häviäminen muuttaisi meidän ystävyydenkin tällaiseksi "hyvänpäivän-tuttavuudeksi". Myönnän, että olisin voinut pitää tänä kesänä yhteyttä vähän enemmän, soitella tai käydäkin, mutta toisaalta eipä ole yhteyttä otettu Empun puoleltakaan ja yksipuolinen ystävyyskään ei pitkälle kanna... Sovin kuitenkin pitäväni syysjuhlat lokakuun puolella, kunhan pääsen lomille ja soittelen sitten ajankohtaa tarkemmin. Siitäkin tosin Emppu sanoi, että ilmoittelee sitten pääseekö vain joutuuko Tampereelle lapsenlikaksi tyttären lapsia hoitamaan... Ajattelin, että jos yhtäkään päivää ei viitsi uhrata ystävyyteen uhrata, niin mitä minä yritän.. Syysjuhlat pidän kuitenkin, tuleepa sinne sitten yksi tai ei yhtään!
       Huomenna olisi jälleen työviikko. Onneksi vain kolme päivää, mutta kuitenkin. Yksi lomapäivä viikossa ei kyllä riitä - ei ainakaan näin syksyllä enää! Jotenkin alkukesästä sitä jaksoi jo pelkästään aurinkoenergialla, mutta nyt ei oikein riitä enää pelkkä valopowerit. Eilinen työpäivä painoi kaikin puolin ja selvisin siitä vain miettimällä, että ensi torstaina olen vapaalla...

Iltasella kävin juoksulenkillä ns. limaa irrottelemassa. Vielä en ihan uskaltanut ottaa ihan tosissaan, mutta tällä kertaa juoksin jo koko matkan. Kävin rannassa kokeilemassa miten kylmäksi vesi on muuttunut, mutta eipä se vielä jäistä ollut... ja arvatkaapa kenelle iski uimis-kaipuu päälle oitis? Kaikesta flunssailusta huolimatta aion mennä vielä uimaan, kunhan näistä räkäpalleroista selviän!
       Fiilistelin vähän rantsulla hiekkaa, järven pastillisävyjä ja omaa tyhjentynyttä mieltä. Että juokseminen tekee hyvää ♥ Olen rauhallisempi ja tyynempi taas kun olen päässyt juoksemaan. Tuntui kuin juoksupaussilla ja sairastaessa jokainen kropan kulma täyttyi raskailla ajatuksilla ja epämääräisellä tukkoisella ololla stressaavista ajatuksista. Nyt on taas olo kuin perhosella, ritariperhosella ♥

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
251. juoksupäivä (90 vko täynnä)
- 1579.5 km
- 5.5km uimarantalenkki (38min)
- juoksu kulki hyvin, ehkä vähän nuha ja limainen kurkku häiritsi hengittelyä, mutta toisaalta taas lenkin jälkeen lima irtosikin ihan eri tavalla
- jaloissa tuntui selvästi juoksemisen viikon paussi, lihakset vähän hämmentyneen oloisia jälleen juoksuista, mutta pelasivat hyvin
- hengitys (nuhasta huolimatta) hyvää, askellus lyhyttä ja tehokasta, ryhti pysyi suht hyvin, vaikka selkälihakset ovat onnettomatta kunnossa
- tajusin tänään kun juoksin rantaan, että joskus tämä matka oli minun suuren suuri tavoitteeni ja nyt juoksin sen pelkästään ihan vaan pikku lenkkinä, tavanomaisena fiilislenkkinä... uskomatonta!
- ilta oli lämmin, +18 syyskuinen ilta, hyvä keli juosta!
- jes! tekipä hyvää keholle ja eritoten mielelle!

Fausto Brizzi: 100 ONNEN PÄIVÄÄ

Fausto Brizzi

100 ONNEN PÄIVÄÄ

Gummerrus

Hyvä kirja panee ajattelemaan, saa tuntemaan jotain, sielun hypähtämään ja mielen liikahtamaan. Fausto Brizzin kirja 100 onnen päivää tekee kaiken tämän.
       Kirjavalintana tämä kirja tämän loppukesän lukemistoon oli aika erikoinen. Ei mitenkään mieltäylentävä kirjanjuoni ja kun ottaa huomioon tämän kesän hautajaiset ja muutenkin koko kesän fiiliksen, niin kertomus syöpään kuolevasta miehestä ei ehkä tunnu kovinkaan viisaalta valinnalta. Sitä se kuitenkin oli.

Lucio Battistini saa kuulla 40-syntymäpäivänsä kynnyksellä sairastavansa vaikeaa, parantumattomasti levinnyttä maksasyöpää. Vähän ennen kuin elämä tarjoili diagnoosinsa, Lucio jää kiinni syrjähypystään ja menettää vaimonsa, Paolan, luottamuksen ja arvostuksen täydellisesti.
        Kun lääkäri antaa Luciolle 100 elinpäivää, hän päättää järjestää elämänsä kuntoon - ja ennen kaikkea saada Paolan antamaan anteeksi ja rakastumaan häneen uudelleen. Alkaa lähtölaskenta kohti vääjäämötöntä loppua, joka osoittautuukin Lucion elämän parhaimmaksi ajaksi.
       

 "Nyt teillä on melkein kaikki ainekset, jotta voitte maistella tätä tarinaa, jossa ei ole onnellista loppua, ja seurata miten ystäväni Fritz pian astuu kuvaan."

"Mitä sinä tekisit, jos sinulla olisi sata päivää jäljellä?".
       Kysymys kysytään kirjan takakannessa. Ennen kirjan lukemista en oikein osannut miettiä kysymystä sen tarkemmin, mutta kirjaa lukiessa jäin oikeasti pohtimaan, että mitä MINÄ tekisin sadalla viimeisellä päivälläni ja miksi en aloittaisi sitä nyt, tässä ja heti?
       Tärkeimmäksiasiaksi nousi Oman Miehen kainalossa vietetty aika, perhe, läheiset, ystävät ja niiden kanssa vietetty aika. Hyvien juttujen tekeminen toisille, muistaminen kirjeellä, kortilla, tekstiviestillä, ihan millä vain, kunhan se ystävä siellä jossakin tietäisi, että hän on minulle tärkeä.
         Matkustaminen paikkoihin joihin on aina halunnut mennä ja käydä (okei, sitä on vähän vaikea toteuttaa heti huomenna, kun siihen tarvitaan vähän kahisevaistakin.), mutta unelmien siirtämistä ei pitäisi harrastaa yhtään pidempään.
        Ylipäänsä keskittyminen hyviin ja mukaviin asioihin elämässä. Semmoisiin, jotka tekevät hyvää itselle, joista nauttii, jotka saavat nauramaan ja onnelliseksi ♥
         Kuten sanoin, erinomainen kirja. Herätti ajatuksia ja herätti erityisesti ajattelemaan sitä, että elämä on nyt ja tässä, ei ensi viikolla tai ensi kuussa, vaan nyt. Tässä hetkessä pitää rakastaa kaikella sillä mitä on, sanoa rakastavansa. Pitää kiinni onnen hetkistä, onnellisista asioista, iloista, riemuista, omista ihmisistä.
        Suosittelen kirjaa syyslukemistoon, kun haluatte havahtua elämän ihanuuteen.
       Ainut huono puoli kirjassa oli, että pelkäsi koko ajan sitä viimeistä sivua...

"Mitä te tekisitte, jos kuolemaanne olisi enää sata päivää? Tässä joitakin ehdotuksia. Menisittekö töihin tai kouluun? Rakastelisitteko koko ajan rakastettunne kanssa? Myisittekö omaisuutenne ja muuttaisitte tropiikkiin? Rukoilisitteko Jumalaa johon uskotte? Rukoilisitteko Jumalaa johon ette ole koskaan uskoneet? Huutaisitteko niin kauan kuin henki pihisee? Tuijottaisitteko loputtomasti kattoon siinä toivossa, että se romahtaa ja tappaa teidät?"