Flunssa alkaa pikku hiljaa kai taittamaan selkäänsä, mutta sitkeästi yskä ja nenän tukkoisuus silti sinnittelevät jokahetkisenä "ystävinä". Alan väsymään yskimiseen ja nenäliinojen kulutukseen. Vaikka pakkauksessa lukee extra soft tuntuu, että nenänpielukset irtoavat kohta silkasta niistämisestä. Pikku pyyntö olisi omalle vastustuskyvylle: minä hoidan osuuteni liikkuen ja syöden hyvin, hoida sinä osuutesi ja puolusta minua näiltä pöpöiltä. Sovitaanko vastaisuudessa näin?
Aamu oli jo niin pimeä ja syksyinen, että ensimmäinen asia jonka tein kun pääsin ylös peiton alta, oli kahdenkymmenen metrin mittainen huokaus. Syksyssä ei ole mitään vikaa, oikeastaan on mukavaa, kun kaiken kesäisen valon jälkeen alkaa pimenemään ja saa laittaa kynttilöitä palamaan ja pukeutua villanuttuihin ilman, että saa kahelin maineen, mutta aamuisin pimeys on vähän masentavaa. En ole mikään aamuihminen muutenkaan, joten se ei auta asiaa, että on pilkkopimeää, kun yrittää saada kehonsa virkistäytymään uuteen päivään.. Olenkohan syysmasentuja-laatua?
Mielenkiintoinen, mutta aika väsyttävä päivä.
Olin tänään kaivurin puikoissa koko päivän ja pursusin intoa kuin liian pinkeäksi puhallettu ilmapallo. Kärsivällisesti yritin harjaannuttaa kauhan käyttöäni ja loppupäivästä ilo pirskahteli rinnuksissa, kun jälki oli jo aika tarkkaa ja hienovaraista! Mervi siitä minua kehaisi ja sai rintarangan ojentumaan entisestään, mutta Suuri Päällikkö ei ottanut kantaa työpäivän aherrukseen.
Mukavaa oli vaihteeksi taas olla osa konetta. Siltä se nimittäin tuntui kun huomasi, että koneen sai tekemään sen mitä halusi. Pitkästä aikaan olin innoissani uuden oppimisesta ja omien kykyjeni harjaannuttamisesta. Tietysti jännitti - ehkä vähän pelottikin - aamulla että selviänkö, mutta ajattelin, että jos en nyt ryhdy nappaamaan itsevarmuudestani kunnon otetta ja usko itseeni, se lipsahtaa ennemmin tai myöhemmin kokonaan otteesta. Ja sen olen huomannut, ettei kukaan mukaan usko minuun, jos en itse usko ensin!
Lauantaiksi sain suntiohommia, 8 tunnin päivän, mutta kuittaan sen tehdyksi sitten ensi viikon torstaina ja saan neljän päivän loman. Odotan sitä oikeasti jo. Siinä on sitten hyvää aikaa hoidella Miehenmötkäleen olkapäätäkin, kunhan nyt päästäisiin sinne asti että saisivat leikatuksi. Miehenmuru nimittäin sai (varmaan minulta..) aikamoisen flunssan ja köhii ja tuhisee siihen malliin, että tulee vähän kiire että viikossa olisi terve ja valmis leikkaukseen. Yritin tällä viikolla pysyä mahdollisimman kaukana omine flunssineni eikä edes olla tällä viikolla nähty kuten muina viikkoina, etten olisi vienyt tautia mukanani. Nyt Mies kuitenkin makaa sairaspedissä kuumeessa, yskässä ja nuhassa, ja minua kenkuttaa. Olo on vähän voimaton, kun ei voi flunssaa noin vain imaista pois, vaikka haluaisikin... Toivottavasti tauti kuitenkin talttuisi hyvissä ajoin ennen ensi viikkoa.
Kotona oli perunannostajaisia aloitettu, kun tulin kotiin. Johan siellä oli rivejä ylhäällä melkein puolet ja perunaa laatikko tolkulla. Saa taas ensi vuonna tehdä perunaruokia niin, että on keväällä perunanmuotoinen ja makuinen! Harmittaa oikeastaan, etten ole useampana vuonna ollut perunannostossa mukana. Tietysti se on säästäkin kiinni ja porukat sanoivatkin, että parempihan se on nostaa poutaisella kelillä, kun odottaa minua töistä ja kaivaa vasta sitten. Ja sitten ne kuulemma säälivät minua... Raskaan työn raatajaa. Tänäänkään eivät raaskineet herättää, kun ruuan jälkeen menivät takaisin perunamaalle nostamaan vielä muutaman rivin. Kolme riviä jäi huomiselle...
Kun sitten eilen kaiveltiin vanhoja esille ja puhuttiin noista alkuvuosien keskusteluista ja puheista, niin tajusin, että olin ollut todella typerän naiivi ja hyväuskoinen hölmö tiettyjen tapausten suhteen. Se minkä minä olin tarkoittanut kiltteydeksi tai toisen muistamiseksi, käännettiin joksikin muuksi, pahemmaksi. Herkkyys käännettiin huomionkipeydeksi ja pehmeä luonne epäaitoudeksi. Sitä, että välitin, käytettiin törkeästi hyväksi ja pyöräytettiin asiat minua vastaan.
Illalla kun yritin huuhtoa itkusta punaisia silmiäni kylpyhuoneen lavuaarin äärellä, ajattelin, että miksi pahoitan mieleni sellaisten ihmisten puheista, jotka eivät minua tunne. Pahaltahan se tuntuu, itsestään kerrotut valheet, mutta ne ihmiset eivät ole sen arvoisia, että siitä pitäisi mielensä pahoittaa. Ne ihmiset eivät merkitse minulle mitään, ja ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, tietävät millainen minä olen ja millainen minä en ole. Päätin, että tästä lähtien keskityn pitämään elämässäni vain sellaisia ihmisiä, jotka tekevät minut iloiseksi, saavat hymyilemään, nauramaan ääneen, voimaan paremmin ja olemaan parempi ihminen. Muut ihmiset jätän sen ringin ulkopuolelle enkä uhraa enää ajatustakaan niiden ilkeille puheille tai haavoittaville sanoille. Tästä lähtien olen vahvempi kuin ne!
Samaa ajattelin tänään työmaastakin.
Olen ollut aina tunnollinen työntekijä, ehkä vähän liikaakin joskus. Tänä kesänä varsinkin olen ajanut itseni tähän uupumustilaan pelkästään siksi, että en osannut ajatella työtä työnä ja muuta elämää sitten tärkeämpänä. Työ on työtä, elämä eletään muualla. Näinhän se pitäisi mennä. Minulla se on mennyt niin, että teen työt niin, etten jaksa sitten enää muuta elämää. Tähän syksyyn loppuu sekin touhu. Seuraavaksi kun tartun töihin käsiksi, olipa se milloin hyvänsä, aion suhtautua siihen hieman terveemmin. Hyvin tehty työ ei välttämättä vaadi puolikuolemaa. Aion keskittyä itseeni ja elämääni, rakastaa Miehenmörrikkää, perhettäni, omia nurkkia ja omaa ihanaa elämääni! ♥ Aion odottaa syksyä innolla, nauttia ensilumesta ja tammikuisista paukkupakkasista ja herätä keväänodotukseen ensimmäisten västäräkkien ja leskenlehtien myötä. Nyt loppui tämä elämä, missä ei ehditä elää! Minulla on ihana mies, ihana koti, olen ihanassa iässä, tulevaisuus on pelkkä valopallo, joka voi tuoda kaikkea hyvää mukanaan, kaikki on mahdollista ja avointa. Pitää oppia ottamaan siitä kaikki irti!
Kello juoksee, minä en.
Pitää painua pehkuihin. Pitää jaksaa vielä huominen ja lauantai. Ei jaksaisi, mutta pitää.
Tähtitaivaan alta, hyvää yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti