(Varoitus! Sisältää "pienimuotoista avautumista jälleen...)
Tänään oli pakkasaamu. Ensimmäinen todistettava sellainen. Mittari näytti asteen pakkasen puolta ja nurmi oli valkea ja ilmassa tuoksui kylmyys ja syksy. Kello soitti jälleen vähän yli viisi. Miehenrotjaketta oli pitänyt kai ylhäällä jo vähän aikaisemmin kipu olkapäässä, mutta minä heräsin täydestä unesta peiton alta ja napsautin kellon hiljaiseksi. Olisi tehnyt mieli jäädä siihen, peiton alle, Miehen viereen ja kääntää vain kylkeä pakkasaamulle, pimeydelle ja työaamulle.
Olen loman tarpeessa.
Olenkohan sanonut sen jo?
Onneksi tiet eivät vielä olleet jäisiä vaan kesärenkuleilla pääsi hyvin töihin. Työmatkalla mietin, että olikohan Murunen saanut ajettua autonsa turvallisesti kotipihansa parkkiin, kun käden liikkuvuus ei ihan vielä ollut niin ulottuvainen kuin vaihteiden vaihtoon olisi tarvittu.
Ajoin työmaanpihaan, toivotin huomenet ja rojahdin istumaan kahvituvan pöydän ääreen. Motivaatio maanantain töille oli kadoksissa ja ajatukset olivat edelleen viikonlopussa, meidän toipilas-viikonlopussa ja Miehen olossa ja kivuissa. Tunsin oloni orvoksi, yksinäiseksi ja jotenkin irralliseksi...
Töihin tuli tuuraaja Miehenmörrikän sairasloman ajaksi. Konekuski, joka paikkaa aukkoa, jota on mahdoton paikata. Kun mies meinasi istua Murun paikalle kahvituvassa, vilkaisin sitä niin kuin katsotaan sellaista, jonka meinaa pilkkoa kilon palasiksi. Mies tajusi siirtyä vähän kauemmas. Muutenkin tuntui, etten taida oikein tulla tämän konemiehen kanssa oikein juttuun. Joskus ihmisestä vain aistii sen. Toisten kanssa tulee juttuun heti, toisten kanssa ei sitten millään vaikka miten yrittäisi. Tämä miekkonen oli jälkimmäistä laatua. Jotenkin miehestä puski pintaan sellainen omahyväisyys ja röyhkeä itsevarmuus. Tuli mestaroimaan ja silti minä olin se, joka tänään peitti ja kaivoi haudat! Mies ei edes pyrkinyt koneeseen, mutta neuvoi ja opasti minua kyllä sujuvasti. Jos en olisi näin lauhkea luonne, olisin tumpannut moisen konemiehen jo maantäytteeksi! Neuvoa saa, kunhan sitä ei tee ylimielisellä tyylillä, varsinkin kun ei ole sekuntiakaan istunut meidän koneen ratin takana.
Hetkiseksi minun itsetuntoni meinasi valahtaa nilkkoihin, kun mies pääsi niskan päälle neuvomisensa kanssa. Sitten istahdin ruuan jälkeen koneeseen, silittelin vähän aikaa rattia ja vilkuilin kopin nappuloita ja vempaimia ja ajattelin, että tämän minä osaan. Peruuttelin ison koneen pieneen väliin, kantojen ja tiukan hautakivirivin väliin ja olisi tehnyt mieli tönäistä kauhalla konemiestä, joka seisoi vieressä eikä saanut sanottua neuvojaan mistään! Kaivoin haudan, jonka pohja oli tasainen kuin Kassilan talon permanto!
Jos olisin kehdannut, olisin tuulettanut komeasti.
 |
| Ison koneen pieni väli. |
Ei hemmetissä!
Sillä on jo yksi ässä, jota minä en saa, vaikka tekisin mitä: se on mies. Se on näissä hommissa sellainen kymppi, mistä on vaikeampi pitää paremmaksi. Minun pitäisi vain keksiä keino kääntää oma naissukupuoleni vahvuudeksi, mutta miten?
Ja nyt minun pitäisi ojentaa toinen ässäpari miehelle kuin luovutusvoittona. Ei onnistu. Ne pitävät minua typeränä ja tyhmänä, mutta luulevat väärin. Jokainen tapelkoon omat taistelunsa! Minä olen oppinut pitämään puoliani enkä todellakaan aio lopettaa tappelua kesken kaiken!
Päivä oli kaunis, kylmästä aamusta huolimatta. Päivälämpötila nousi melkein +20 iltapäivästä ja vaatetta piti vähentää reilusti. Eletään välikautta.
Lenkilläkin kävin. Purin vähän ajatuksia ja ihmeellisesti pieni työ-ärtymys antoi vauhtia askeleisiin. Tuntui kevyeltä ja vauhdikkaalta juosta! Ilma oli jo vähän viilentynyt, mutta kerrankin oli tarpeeksi paljon/vähän päällä niin olo oli juuri sopiva. Kyllä teki hyvää. Pää oli tyhjä ja kevyt ja olo samoin, kun istuin lenkin jälkeen saunassa ja vähän venyttelin.
Kun tein iltapalaa ajattelin, että minun pitäisi nyt vain keskittyä mukaviin juttuihin. Syksyyn, syysasetelmiin pihassa ja kuistilla, kukkapenkkien perkuuseen ja eritoten siihen, että saan olla tukena Miehenmörrikän toipumisessa. Pitää keskittyä sen nätteihin silmiin ja ihanaan hymyyn eikä ottaa enää pulttia töistä. Minulla on muutenkin vain kaksi viikkoa töitä jäljellä. Ei pitäisi hermostua enää moisesta...
P.S. Hyvä keino muuten saada ulkomaalainen kirjekaveri on käskeä kaveri muuttamaan muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille (kuten Englantiin) ja kirjoitella kirjeitä hänen postilaatikkoonsa. Minä saan nimittäin tänä syksynä kirjoitella Englantiin pitkiä kirjeitä ja sysätä niihin riveihin kaiken Suomen syksystä. Best regards, Anni ♥
P.P.S. Isä on hankkinut uuden auton. En ole nähnyt sitä vielä, sillä siinä oli jotain vikaa... jarruissa... Lupaavaa, erittäin lupaavaa... Sadankolmenkymmenen metrin mittainen huokaus.
JUOKSUPÄIVÄKIRJA
253. juoksupäivä (92 vko alkaa)
- 1592.1 km
- 7.2 km kylälenkki (38min!!!!!!)
- juoksu sujui kuin lento!
- jalat toimivat ja jaksoivat todella hyvin ja alusta asti oli vauhtikin hyvä ja lennokas
- ryhti pysyi ja auttoi juoksua pysymään rentona
- askeleet tasaisen lyhyet ja hengitys riittävä hapen kuljetukseen
- ihana juoksu pitkästä aikaa, teki hyvää sielulle ja ruumiille ja puhisti vähän päivän mittaan jumiutuneita ajatuksia
- ilma oli sopivan viilea +12 ja vaatetus oli sopiva
- taisi tulla UUSI ENNÄTYSKIN ajan kanssa ainakin!!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti