Syksyn säveliä...

On luonnotonta herätä pimeyteen. Sitä nämä aamut kuitenkin ovat olleet. Pimeän harmaita, sateisen kosteita ja syksyisen koleita. Jos en olisi ulkotöissä, missä likaantuu ja sottaantuu, pukeutuisin pitkiin villatakkeihin, kirjaviin, pitkiin villasukkiin ja säärystimiin, muhkeisiin lapasiin ja lämpöisiin pipoihin. Olisin kuin kävelevä villalankamainos! Nyt kuitenkin pitää pukeutua järkevästi lämpimiin työpusakoihin, välihousuihin ja paitoihin, jotka peittävät selän ja niskan. Entisessä elämässäni olen varmasti ollut joku vuoristolammas, jonka kerrospukeutuminen on ollut omaa tasoa!
        Heräsin tänään vähän ennen kuutta. Olin voimieni tunnossa sanonut ensin viikon puolessa välissä, että voin lauantaina tulla töihin vähän aikaisemmin katsomaan, että kaikki on kohdillaan, mutta sitten kun tämä lauantaiaamu tuli niin väsymys oli sen verran suuri, että päätin kuitenkin mennä töihin ns. normaaliin aikaan enkä yhtään aikaisemmin. Hyvä niin. Kaikki oli kuitenkin hyvin ja päivä saatiin käyntiin, vaikka loppujen lopuksi se tuntui kestävän ikuisuuden!
        Loppupäivästä eräs pappi tuli oikein kädestä pitäen kiittelemään minua. Sanoi, että olen selväsanainen ja napakka suntio, jonka ohjeet eivät jää epäselväksi. Vitsit, että tuntui hyvältä, vaikka kissa kiitoksilla elääkin. Olen huomannut itsekin, että olen paljon paljon itsevarmempi suntio nykyään kuin esimerkiksi vuosi sitten, tiedän osaavani hommani. Jotenkin vain tuntui toisen kiitos entistä paremmalta, kun muuten on työminuus maannut vähän maan tasalla. Osaltaan kai väsymyksen takia, mutta kyllä siinä on vähän semmoista riittämättömyyttäkin, kun tuntuu, että vaikka osaisin mitä niin aina vaan ohitetaan ja ajetaan yli eikä huomata miten paljon potentiaalia minussa oikeasti on! Semmoinen nujertaa vähän sitä varmuutta, jota minä olen ennen työstäni kokenut.
         Kotona söin ja kömmin vähän huilaamaan. Eipä tarvinnut kuin pää tavoittaa tyynyn niin uni tuli ja vei mennessään. Iltalenkillä kävin, kun piti saada työviikko pois päästä ja hyvin toimikin juoksu siinä tarkoituksessa. Vähän yli puolen tunnin lenkki niin viikko oli nollattu ja mieli valmiina tynkä-viikonlopun viettoon. Juoksin melkein sysipimeässä ja olipas ärsyttävää! Pimeäjuoksu vaatii taas totuttelua. Otsalamppu näyttää suht hyvin missä tie menee (Luojalle kiitos asvalttiteiden valkoisista reunaviivoista!), mutta semmoinen täysvarmuus puuttuu juoksusta kun jokaista askelta ei näe. Kuopat tulee vähän yllättäen. Syyskuu- marraskuu tai aika ennen lunta on ehkä haastavinta treeniaikaa. Silloin pitää oikeasti olla motivaatiota tarpeeksi, että saa persuksen liikkeelle. Tänäänkin olisi hyvin sujuvasti ruho jäänyt peiton alle ja käpristynyt kerälle, mutta juoksun jälkeen taas itseäni onnittelin, että sain itseni liikkeelle. Olo oli hyvä ja rauhallinen. Juoksu vei sen suurimman rauhattomuuden, jonka tämmöinen työviikko teki ja jätti jälkeensä.

Pitäisi kai ryhtyä polttelemaan kynttilöitä iltaisin. Alkaa taas olemaan semmoinen fiilis, että olisi kiva tuijotella kynttilän tulia pöydillä. Pitäisi saada aikaiseksi tehdä pieni syysasetelma ulkokuistillekin. Saisi vähän syksyistä tunnelmaa nurkkiin. Vaikka pimeys aamuisin vähän väsyttää ja masentaakin, tykkään iltasella tästä hämärästä ja pimeästä. Silloin pienikin valo tekee ihmeitä!
         Erjan kanssa puhuttiin tänään töissä siitäkin, että pitäisi ryhtyä neulomaan taas sukkia. Pitäisi saada käsille tekemistä ja minulta jäi viime talvi vähän väliin käsitöiden puoleen. En tiedä miksi. Ei tullut tehdyksi oikein mitään. Kaapissa on niin paljon ihania lankoja, että nyt tänä syksynä pitäisi saada vähän jotain aikaiseksikin. Miehenmurulle haluaisin neuloa kunnon sukat, vaikka kuulemma minun neulomia sukkia onkin monta paria jo ♥ Villasukkia ei voi koskaan olla liikaa!
          Sain tänään postista ilmoituksen saapuneesta paketista. Pitäisi hakea Postista. Monen sadan gramman edestä kirjoja - jälleen! Tiedän, olen vähän toivoton tapaus, mitä tulee kirjoihin, mutta kai palkkarahan voisi pahempaankin tuhlata. Mummon kirjahyllystäkin sain muutaman kirjan, vaikka vähän tuntui pahalta kun etusivulle oli mummo kirjoitellut oman nimensä ja päivämäärän milloin oli kirjan saanut tai ostanut. Jotenkin päähän ei vielä ole täysin iskostunut se ajatus, ettei mummo enää kirjojaan lue eikä tarvitse, ja että jos mummo saisi päättää niin varmasti haluaisi kirjansa sellaiseen hyllyyn, missä osattaisiin niitä arvostaa ja rakastaa kirjoja niin kuin mummokin.

Sanoin tänään Erjalle, kun aamulla tarkasteltiin hautoja ja laiteltiin sitten myöhemmin siistiä nuttua niskaan, että olipas mukava tehdä töitä hänen kanssaan. Olen ollut vähän yksinäinen työmaalla, vaikka meillä Mervin kanssa onkin mukava ja leppoisa työstoveruussuhde. Ei kuitenkaan jatkuvasti tehdä töitä kahdestaan ja muiden kanssa tunnen oloni vähän syrjityksi ja ulkopuoliseksi. Ei mikään hyvä tunne ja vaikka olenkin saanut kovempaa pintaa verrattuna ensimmäisiin vuosiini, niin viime viikolla kun tuli vähän riitaa miesten kanssa kivihommien kanssa, niin piti purra hammasta, etten olisi itkenyt. Pala nousi jo kurkkuun ja kyyneleet polttelivat silmäluomien alla, vaikka miten olisi yrittänyt pitää mielen tasaisena. Ei minusta taida kovanaamaa tullakaan, vaikka toisinaan tuntuu, että tässä työssä semmoinen pitäisi olla. Minuun sattuu selän takana puhutut puheet, ilkeydet ja riidat, vaikka oikeassa maailmassa niistä ei pitäisi välittää eivätkä ne saisi mennä ihon alle. Ei tässä työssä pärjää sillä, että pahoittaa mielensä joka asiasta. Minun luonteeni on vain sen verran pehmoinen ja herkkä, että se puskee läpi, vaikka miten pukisi haarniskaa ylle. Rakastan sitä puolta itsessäni, vaikka se tekeekin minut haavoittuvaiseksi.
        Puhuttiin asiasta toissailtana Murunkin kanssa, kun minulta meni taas puhelu itkuksi. En vain edelleenkään osaa suhtautua ns. pahoihin puheisiin omasta itsestäni tai meidän suhteesta. Ne satuttavat ja viiltelevät avohaavoja sieluun ja sydämeen enkä mahda sille mitään, vaikka se tekisi minusta heikomman.
        Pehmo mikä pehmo.
        En pidä oikein ajatuksesta ensi perjantain viimeisestä työpäivästäkään.
        En ole hyvä lähtemään. Itken kuitenkin. Olen ollut tässä firmassa 11 vuotta enkä ole päässyt lähtemään syksyllä kertaakaan niin ettenkö olisi itkenyt. Tämä vuosi tuskin tekee poikkeusta. Itken jo varmaan jo pelkästään uupumuksesta. Toivon, että pääsisin lähtemään sillä lailla vaivihkaa, ilman suurempia seremonioita, joissa on vaarana herkistyä...

Ja itkusta puheen ollen.
        On taas tänään ollut koiraa kamala ikävä. Kaipaan kamalasti sitä, että saisi töistä tullessa kapsahtaa ensimmäisenä koiran pehmeän lämpöiseen kaulaan ja nyhjätä siinä hetken aikaa. Kaipaan niitä hetkiä, kun lähdettiin tämmöisenä syysiltana iltalenkille ja koira haisteli tienvarren hajuja ja tuli välillä istumaan niin lähelle minua, että kengät jäivät alle. Lämpöinen koirankylki omassa kyljessä kiinni. Tai niitä iltoja, kun koira rojahti nukkumaan omaan nurkkaan tai minun sänkyyni, näki unia ja ulisi hiljaa. Katselin eilen kännykästä videoita, joita olin koirasta ottanut yhtenä talvena. Huomasin, että oma puhekin oli täysin erilaista kuin esimerkiksi nyt. Siinä oli semmoista iloa, pehmeyttä ja onnea. Tiedän, että olen unohtanut sen jatkuvan huolen, mikä koiran kanssa oli heti kun vähänkin näytti siltä, että vatsa oireili tai koira oli vaisu ja selvästi kipeä... Joskus vaan tuntuu, että voisin ottaa sen huolenkin, jos vain saisi hetken aikaa vielä koiran kanssa olla. ♥
         Tiesin, että koiran kuolema olisi minulle täystyrmäys, menettäisin kaikkea muutakin kuin vain pitkäaikaisen lemmikin. Menetin parhaan ystävän ja sen mukana sen osan itseäni, josta pidin kovasti. Lämpöisen pehmeyden, joka tuli pelkästään siitä, että eräs olento tässä maailmassa tykkäsi minusta ehdoitta, kuunteli ja ymmärsi sanoitta ja oli minun huolenpidosta riippuvainen.
          Eilen katselin työmaan vieressä olevassa koirapuistossa, kun iso alaskanmalamuutti leikki pienten mopsien tai sen näköisten koirien kanssa. Kokoeroa oli valtavasti ja välillä tuntui, kuin iso koira ei oikein tiennyt pitikö pienten nassikoiden kanssa leikkiä vai pitäisikö ne syödä. Minussa syttyi se sama ilo, kuin silloin kun katsoin meidän koiran päätöntä puuhastelua jonkun pallon tai narun kanssa, kun koira sekosi ihan höppänäksi tai yritti saada naapurin tyttökoiraa leikkimään ja käyttäytyi ihan kuin höpsähtänyt ♥ Katselin koirapuiston meininkiä vähän aikaa ja hymyilytti pitkästä aikaa koirien ilo ja melske ja samalla itketti oman koiran ikävä...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
255. juoksupäivä (92 vko)
- 1604, 3 km
- 7.2 km kylälenkki (39min)
- juoksu kulki normaalisti, ei mikään lennokas juoksu, muttei mikään raskas tai vaikeakaan
- jalat jaksoivat hyvin, vasemmalle puolelle alavatsaan pisti, varmaan vielä ruuan jälkeistä kylkipistosta...
- askel ja hengitys toimi hyvin ja ryhtikin pysyi suht hyvin kasassa, vähän huomaan kyllä, että selkä ja vatsa seutu kaipaa oikeasti treeniä. Se alkaa kyllä ihan kohta
- pimeää! Vaikea taas kesän jälkeen tottua suppeampaan näkökenttään
- muuten ihana juoksu, rentouttava, rasittava ja mukava
- +10, kostean syksyinen ilta