Muutama sana rakkaudesta...

Huomenna on viimeinen työpäivä.
       On ollut ristiriitainen viimeinen viikko. Toisaalta olen niin loman tarpeessa, etten jaksaisi millään odottaa sitä, että pääsen huomenna poistumaan työmaan portista pois, toisaalta sitten taas olen vähän haikea. Jälleen kerran. En pidä loppumisista, lähtemisistä tai ylipäänsä hyvästeistä, vaikka tietäisinkin, etteivät ne ole lopullisia. Tiedän myös senkin, että tällä viikolla minulla on ollut jonkinmoinen energia-boosteri päällä, sillä olen jaksanut yllättävän hyvin ahertaa, vaikka pomoportaalla onkin ollut missiona kiskaista viimeisetkin mehut irti. Kun huomenna pääsen kotiovien sisäpuolelle, se boosti loppuu siihen.
        Muutaman kerran syyskuun aikana on ehtinyt hiipiä mieleen ajatus, että minä en ole enää niin tärkeä työmaan tiimissä kuin ennen. En tiedä mistä se tunne on tullut. Tänään kuitenkin huomasin, että taitavat ne silti minua ja minun osaamistani arvostaa, vaikka eivät aina sitä niin näytä tai osoita. Tai ehkä se on vähän sitäkin, ettei semmoista arvoista, joka koko ajan pyörii jaloissa, mutta sitten kun sen menettää niin huomaa, että ihan kivahan se oli olla olemassa. Mervi ainakin uhkasi, ettei päästä minua huomenna mihinkään... Eli karattava kai on, jos aion lomille päästä.
          Mukavaltahan se tuntui.
          Että tykkäävät.

Oma tontti on jäänyt paitsioon täysin. Jos aion saada ensi viikoksi pihan komeaksi, tulee minulle aika työteliäs viikonvaihde! Nurmikon ajoin tiistaina ja silloinkin piti käyttää jo ajovaloja - ruohonleikkurissa! Tämä pimeys tulee NIIN äkkiä nykyään. Pitäisi saada nurkat, nurmikot ja kukkapenkit kuntoon ennen kuin lumi, pakkaset ja muu talvinen hössönhössö saapuu. Onneksi huomisen jälkeen on aikaa aamusta lähtien. Ei tarvitse yöhön asti vääntää.
       Tänäänkin kun ajelin töihin, niin ajattelin, että miten pimeäksi Suomen syksy oikein tuleekaan! Ajovalot hävisivät johonkin aamupimeän keskelle ja sateen kostuttamaan asvalttiin. Ei näyttänyt senkään vertaa mitä normaalisti. Pimeistä aamuista huomaa myös sen, ettei koneetkaan ihan niin sujuvasti käynnisty työhön kuin kesäaamuisin, kun aurinko paistoi ja oikein tuntui kun energiapylväät latautuivat!
        Nyt ne palkit vilkuttaa jo latauksen vähyyttä...
        Tänä iltana olen saanut olla ihan yksin tuulen ja sateisen illan kanssa.
        Lämmitin uunia ja iltasella tein pitkästä aikaa lihaskuntotreeniäkin. Olen rapakunnossa sen suhteen! Vatsalihakset ihmettelivät, että mitäs tämä nyt on, että jotain pitäisi ihan tehdäkin! Syksy on motivaatiolle niin haasteellista aikaa, että pitää oikeasti pitää itsensä kunnossa ja kasassa, että jaksaa jälleen painaa läpi tämän sysipimeän treenikauden. Lumen tullessa homma muuttuu helpommaksi.
        Tämmöinen ilta tekee hyvää, että saa haahuilla ihan itekseen pitkin torppaa. Lojoksin iltapalan jälkeen sohvan nurkassa, suunnittelin uuden löhötuolin hankintaa, kuuntelin puuskaisen tuulen ulinoita hormeissa ja sateen ropinoita ikkunalautaan vasten. Nämä tällaiset päivät/illat pitäisi olla ihan reseptivapaita lääkkeitä jokaiselle ihmiselle! Että on vaan itsensä seurassa ♥

Olen minä joutunut tällä viikolla pohtimaan vähän muunlaisiakin asioita, kuten sitä mitä rakkaus on ja millaista on hyvä rakkaus ja millä tavalla rakastetaan oikein?
        Minulla on rakkaudesta maailman paras esimerkki.
        Äiti ja isä.
        Meillä on ollut kotona mallina sellainen parisuhde, missä toisesta pidetään huolta (välillä ehkä liiankin hyvää huolta..). Rakkaudenosoituksia ei kamalasti ole enää ollut suukkojen tai halausten muodossa, ainakaan meidän nähden samalla tavalla kuin pienempänä, mutta läheisyyttä ja yhdessä oloa sitäkin enemmän. 40 vuotta yhteistä elämää, johon on mahtunut maailman ihanimpia asioita ja maailman kamalimpia asioita ja silti ovat vielä yhdessä. Meidän äiti ja isä viihtyvät yhdessä, tekevät asioita aika paljon kahdestaan ja ovat varmasti toistensa parhaat ystävät. Ja he ovat näyttäneet myös sen, että yhden ihmisen kanssa voi oikeasti olla onnellinen ja löytää jotain sellaista, mikä liimaa yhteen loppuelämän ajaksi. Ei hassumpi malli parisuhteesta ja rakkaudesta, sanoisinko.
          Sitten minulta kysytään, että olenko vilpitön omassa rakkaudessani?
          Olenko kenties rakastunut johonkuhun muuhun, kun kirjoitan blogiini, että olen 'jumalattoman rakastunut'?
          Näitä asioita Mies minulta kysyi tiistai-iltana, kun takana oli suhteellisen hyvä työpäivä, hyvät fiilikset viimeisen viikon takia ja siitä, että kohta on aikaa myös hoitaa vähän omaa parisuhdettakin syyshämäryyden keskellä. Suurin epäilyksen aihe oli se, kun kirjoitin sunnuntaina olevani hurjan onnellinen, iloinen ja jumalattoman rakastunut, että keneen minä nyt olen rakastunut, mikäs nyt on muuttunut.
          Jos asia olisi pompannut esiin ensimmäistä kertaa, olisin ohittanut moisen älyttömyyden nopeasti, mutta kun tämä on ollut vähän sellainen "kestoaihe" meidän suhteessa tämän kesän, niin sietoraja ylittyi jälleen asian kanssa. Minun sitoutumiseni meidän suhteeseen, minun tunteeni Miestä kohtaan, minun vilpittömyyteni ja rehellisyyteni rakkauteni kanssa ja se haluanko tätä suhdetta ihan oikeasti. Epäilyksiä, vihjailuja ja epävarmuutta.
           En nukkunut seuraavana yönä juuri ollenkaan kun mietin, että haluanko todella olla suhteessa, joka saa minut itkemään näin usein? Haluanko todistella rakkauttani ja itseäni jatkuvasti ihmiselle, jonka pitäisi olla minun puolellani koko ajan, minun tiimissäni?
          Seuraavana päivänä sain onneksi ajella nurmea vaihteeksi omalla hautausmaalla ihan yksin. Sain ajatella koko päivän ihan rauhassa.
           Silloin kun ryhdyttiin Miehen kanssa olemaan yhdessä, ajattelin, että meidän suhde olisi varmasti oikeudenmukainen, lämmin, tasavertainen ja täynnä rakkautta. Oltaisiin toistemme parhaita ystäviä, tuettaisiin toisiamme kaikessa ja olisimme samalla puolella muuta kamalaa maailmaa vastaan. Tänä kesänä kuitenkin huomasin, että olin aika paljon yksin ilman sitä toista. Se toinen puolisko seisoi viivan toisella puolella ja epäili ja kyseenalaisti minua ja tunteitani jatkuvasti. Aloin miettiä, että teenkö minä ihan oikeasti jotain NIIN väärin, että niihin epäilyksiin oli aihetta. Aloin käyttäytyä eri tavalla, varoa tilanteita, joista asia pomppaisi taas pintaan, ja aloin tehdä asioita toisin vastoin omaa persoonallisuuttani ja omaa itseäni.
           Eilen kun ajelin pitkin hiljaista hautausmaata ruohonleikkurilla, tajusin, että minusta oli kesän aikana tullut arka, stressaantunut ja vainoharhainen oman itseni suhteen. Olin tehnyt paljon töitä vuosien ajan, että olin huomannut itsessäni hyviä juttuja, alkanut tykätä siitä mitä olen, tullut rohkeaksi, avoimemmaksi kuin ennen, iloiseksi ja vahvaksi naiseksi. Olin aikoinaan päättänyt, että yksikään ihminen ei musertaisi minua enää alleen minkään syyn takia.
           Ja nyt.
           Muutamassa kuukaudessa kyyristelin taas ja yritin kääntää itseäni luonnottomaan suuntaan. Mietin, että haluanko sellaisen parisuhteen, missä minun pitää kadottaa itsestäni jotain etten joudu tulilinjalle, vastaamaan syytöksiin ja epäilyihin, joihin ei ole minkäänmoista syytä tai perustetta? Ja haluanko sellaisen miehen rinnalleni, joka tuskallisen usein kyseenalaistaa minun rakkauttani ja minun tunteitani?
           Erityisen pahalta tuntui, kun Mies epäili, että olisin rakastunut johonkuhun toiseen tai olisin luvattomilla teillä hänen selkänsä takana. Kuten tuohon alkuun kirjoitin, minulla on rakkaudesta hyvä malli ja eritoten sellaisesta rakkaudesta, jossa se yksi ihminen on tarpeeksi. Kun minä rakastan, siihen ei mahdu ketään eikä mitään väliin. Minä olen rakastanut yhtä miestä 11 vuotta, kestänyt kaiken niihin vuosiin mahtuneen hyvän ja huonon ja luottanut rakkauteen välillä tyhmänkin rohkeasti. Ja nyt se samainen mies epäili minun rakkauttani, minun tunteitani ja kiintymystäni loukaten minua sieluni syvimpiä juuristoja myöten.
           Kotimatkalla soitin Miehelle, kun häneltä oli tullut viesti ja onnentoivotukset katsastukseen (meni muuten läpi!). Itkuksi se taas meni, kuten hyvin voi kuvitella, jos minun luonteinen tapaus ajattelee koko päivän tuollaisia asioita. Ymmärrän, että Miehen käsi on kipeä, kämpän nurkat alkavat välillä käydä ahtaiksi ja mieli ei ole kovin korkealla, ja nämä tunteet purkautuvat lähimpään ihmiseen, mutta tapa on väärä. Kun Mies vuodatukseni jälkeen kysyi, haluanko minä hänen kanssaan enää olla, ei minun tarvinnut miettiä vastausta.
          Haluan ♥ 
          Rakastan sitä toopea, silloinkin kun se ei ole ihan maailman helpointa.
          Äidin ja isän 40 vuoden rakkaus on opettanut nimittäin myös sen, että joskus pitää tahtoa toisenkin puolesta, jaksaa viedä rakkautta vaikeiden asioiden yli, ymmärtää mahdottomia, antaa anteeksi ja pyytää anteeksi, itkeä toisen kanssa ja nauraa yhdessä, uskoa rakkauteen kuin höpsähtänyt ja juoda päiväkahvilla aina kolme kuppia kahvia ♥♥
          Eilisiltana Mies tuli minun luokseni, kun olin niin puhki huonosti nukutusta yöstä ja työpäivästä, etten jaksanut raajoja liikuttaa juuri muualle kuin peiton alle. Katsottiin romanttista komediaa ja istuttiin sylityksin, käsi kädessä ja kylki kyljessä. Ja kun myöhemmin sammutettiin kammarista valot ja Mies nappasi pimeässä kädestäni kiinni juuri ennen unta, tajusin, että olen juuri siinä missä minun pitääkin olla, juuri sen ihmisen kanssa, jonka kanssa olen onnellinen vielä sadan vuoden päästäkin!
           Juuri tämän miehen kanssa haluan oppia rakastamaan oikein ♥♥♥
           

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
tiistai 27.9.2016
256. juoksupäivä (93 vko)
- 1611, 5 km
- 7.2 km kylälenkki (40min)
- alkuun pidin vauhdin aika reippaana ja juoksu tuntuikin vähän haastavammalta, sopivasti ei liikaa
- hiekkatielle tultaessa pimeys teki juoksun sen verran vaikeaksi, että melkein pyörrytti ja heikotti kun ei nähnytkään eteensä niin selvästi, tuli huono olo
- pimeys teki juoksun muutenkin todella ärsyttäväksi ja vaikeaksi, ei näkynyt oikein mitään otsalampullakaan
- kintut olivat ihan poikki juoksun jälkeen, vaikka sen erikoisemmin en juossut enkä edes kiritellyt. Reipasta vauhia yritin pitää, mutta en mitään pikamatkaa... väsähdin täysin.
- ryhtikin vähän kärsi kun pimeässä askellus ei ole niin varmaa ja hyvää
- kyllä on taas tottuminen pimeisiin juoksuihin...