Lumenvalkoinen joulumaa

Joulukuuta eletään. Vihdoinkin!
          Heräsin kännykän murinaan ja aamuinen joulukuu-toivotus sai hymyn huulilleni heti aamusta. Tietyt tapaukset onnistuvat siinä joka kerta! Kieltämättä ikkunasta näkynyt maisemakin sai ilon pintaan, kun maa oli varovaisesti valkoinen ja lisää tuli keveinä nyytteinä kuin harmaasinisen taivaan kappaleita. Tuntui niin hyvältä, kaiken puolin ja tarrauduin siihen tunteeseen tiukasti kiinni. Sen verran harvinainen vieras se on ollut marraskuun aikana.

Toivoisin, että lumisateesta saisi parempia kuvia (tai sitten minä en vain osaa). Tämänkin aamuinen lumisade oli kuin suoraan jostain postikortista: kevyttä, hiljalleen leijailevia hentoisia hiutaleita. Tuntui kuin koko tienoo olisi rauhoittunut sellaisen lumisateen ansiosta.
          Koiran kanssa taas nauratti, kun se haisteli pitkän aikaa pihalle tulleita jälkiä. Olin leikissä mukana ja ihmettelin suuria jalanjälkiä, jotka eivät missään nimessä voineet kuulua naisihmiselle... kuka lienee?! Käytiin rannassakin aamusella ja järvi alkaa olla todella harmaa ja laiskaliikkeinen, vaikka ihan ei vielä luistelu onnistunutkaan ja taisi siellä joku onneton olla vielä veneilemässäkin. Tällaisista päivistä järven rannalla tulee mieleen aina Myrskyluoto Maijoineen.

Laiskotti jälleen ruuan kanssa ja lenkin jälkeen heitin vain kanapalat ja ranskanperunat uuniin ja odottelin lopputulosta nälkäisenä. Pitäisi taas vähän napakoitua ruuankin suhteen, kun juuri aamun lehdessä oli juttu siitä, että varsinkin yksin elävät vanhukset eivät saa ruuasta tarpeeksi ravintoaineita... alan siis olemaan kohta yksinäisen vanhuksen tasolla. Karua.
            Tänään tein joululahjalistaa. Hyvä kun veronpalautuksia on (kai?) tulossa viikon lopulla niin ei tarvitse säästötiliä tyhjentää. Tämä lahja-hommeli on aina jokavuotinen kannon kääntöön verrattavissa oleva ongelma. Muut (kuten sisareni) sanovat aina jyrkän ein lahjojen ostolle ja vannottavat, etten osta mitään. Yleensä siinä vaiheessa olen jo ehtinyt lahjat ostaa, joten se uhkailu on aina ihan turhaan. Ja kun olen tämmöinen joulusielu, niin minusta lahjat kuuluvat jouluun, kuusen alle ja aattoillan riemuksi. Eihän minun pakettini suuria ole, ei uusia puhelimia, tabletteja tai farmariautoja, mutta semmoisia käyttökelpoisia tavaroita - ainakin pyrin siihen, etten mitään turhaa kamaa ostaisi. Rakastan sitä hetkeä joulun alla kun saa napata lahjapaperirullan, teipin ja lahjanarut mukaan ja tehdä vähän tontun töitä illan hämärässä, kirjoitella lahjoihin nimikortteja ja tehdä paketeista kauniita ja ihania! Se on osa minun jouluani enkä todellakaan aio luopua siitä pelkästään sen takia, että ei-jouluiset-sielut niin vaativat.
              Ja kun jouluruuhkassa seikkailu osaa olla aika raskastakin, niin yleensä teen lahjasuunnitelmat valmiiksi niin, että menen ja ostan. Ei tarvitse enää hyllyjen välissä miettiä, että mitä ostaisi. Ensin kuitenkin pitää saada joulukortit matkaan. Niiden ostoon olen suunnitellut keskiviikkoa, kun minulla on hampaiden hoitoa hammashygienistin toimesta heti aamusta niin sitten pääsee taas hymyilemään banaanilakatuilla hampailla kaupan kassalle...

Tämän aamuinen suklaakalenterin suklaa oli kyllä melkein pettymys. Joku maanantaikappale varmaan, kun suklaanappi ei ollut varmaan paria milliä paksumpi... ei ollut ihan sinne asti suklaata riittänyt. Toivottavasti huomenna olisi kunnon suklaa toisessa luukussa.
           Ihanhan tässä on kuin pikku lapsi! Odottaa ja jännittää tulevaa. Ja ennen kaikkea nauttii. Lapsena sitä odotti vain aattoa, nyt sitä osaa nauttia näistä 23 päivästä ennen sitä. Kun vain saisi viettää sellaisen tavallisen onnellisen joulun, kun murhetta ja surua ja mustaa mieltä on ollut tänä vuonna ihan riittämiin. Että hetkeksi maailman tasapaino olisi niin päin, että hyvää olisi enemmän kuin pahaa... Onkohan liian painava toive lahjasäkkiin?
            Eilenkin kun uutisissa oli talvisodan alkamisen muistopäivän 75 vuotispäivä niin tulin vain ajatelleeksi, että eipä mahtanut olla sinä vuonna kovikaan onnellisen tai seesteisen tuntuinen joulukuun aloitus. Että jos minäkin olisin hätäisesti hyvästellyt miehen ja katsonut perään, kun armeijan harmaa palttoon selkä olisi kadonnut pihasyreeneiden taakse niin ehkä olisi tunnelma tänään, joulukuun ensimmäisenä, ollut vähän toinen kun nyt. Sain tänään nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta vapaassa isänmaassa. Aikamoisen hienoa!
            Pitäisi aina muistaa suhteuttaa asioita vähän, vaikka sitten menneeseen jos ei muuhun. Ei aina huomaa tai tule mietityksi, että vaikka ei ihan kaikki osa-alueet elämässä ehkä ole kurssillaan niin elämä yleisesti ottaen on aika hyvää ja ihanaa.
             Tänä aamuna oli taas muuten tilhiparvi puussa. Koivussa tällä kertaa ja luulenpa, että ne ovat saaneet kyllikseen pihlajanmarjoista, kun ei enää pihlajanoksilta ole marjoja kadonnut. Tai sitten ne käyvät naapurissa ihrapalleroita syömässä... kukapa niitä käyneitä marjoja söisi, kun on parempaakin saatavilla. Töyhtöpäät ovat kyllä jo aika pulskassa kunnossa...

Oli ihana tänä iltana käydä iltalenkillä kun näki mihin meni! Otsalampun valo kajastui valkoisesta tiestä ja valkoisesta metsänlaidasta ja koirakin nautti selvästi viileästä ja pakkasen kovettamasta maasta. Ei tarvinnut tassuja pestä, kuivasin vain vähän lumipaakkuisia anturoita ennen kuin koira-kulta löytyisi minun sängystäni ja lumet sulaisivat minun peittooni märiksi läiskiksi (kokemuksen syvä rintaääni puhuu...) ...
            Huomiselle lupasivat vielä pakkaskeliä, mutta sitten taitaa taas pompata vähän plussan puolelle... Eli pitää huomisesta nauttia oikein kunnolla! Tänään oli hyvä päivä, niin fiiliksien kuin arkiaskareidenkin puoleen. Sillä on näköjään merkitystä miten päivä alkaa. Minun päiväni alkoi rakkaan ihmisen pienellä muistutuksella joulukuun alusta ja se hymy ja onni kesti koko päivän. Nytkin kun istun tässä joulutähtivalon hämärässä ja kuuntelen koiran kuorsausta, ajattelen, että se on kyllä niin totta, että ihminen on onnellinen jo siitä, että on joku jota ajatella ja jota rakastaa.
             Minä ainakin olen.