Työpäiväuupumusta ja onnenhehkua illan hämyssä

Tiedättekö tunteen, kun heräätte kellon soittoon jostain REM-unen syvimmistä sopukoista eikä kroppa tottele käskyjä, joita unitunnelissa oleva pää yrittää sille käskyttää?
               Minä heräsin näin tänä aamuna.
               Käsi haki ja haki kännykkää yöpöydältä, että olisin saanut sen painetuksi torkulle, mutta ei oikein ollut koordinaatiot kohdillaan! Viimeeksi taisin nukkua yhtä syvässä unessa joskus heinä-syyskuussa kun töissä oli oikein tiukka jakso. Nauratti kuitenkin melkein ääneen, kun sain itseni puoli-istuvaan asentoon niin meidän koira-herra raahusti huoneeseen juuri samannäköisenä kuin mitä minä olin ollut kellon soidessa. Sekin parka heräsi kai koiranunestaan!
                  Työpäivä oli vilskeinen ja kiireinen ja iltasella piti vähän ottaa magnesiumia kun jalkapohjista veti taas suonta, kun koko päivän käveli ja juoksi korkeammat kengät jalassa. Tasamaantallaaja mikä tasamaantallaaja!
                   Töiden jälkeen tein tonttukierroksen ja vein lahjat ja kukat saajilleen. Väsytti armottomasti ja oli kamala nälkä, joten viimeiset joulutervehdyskäynnit olivat melkoslailla pikaisia. Kotisilla olin kuuden maissa, joten melkein 12 tuntinen päivä siitä lopulta sitten tuli.
                   Söin pureksimatta, kun oli NIIN nälkä.
                   Kävin suihkussa ja unohdin, että olinko pessyt jo hiukset, kun pää oli ihan tööt. Pesin ne kai sitten kahteen kertaan.
                    Ja söin iltapalaa koiran kanssa nyhjäten. Ihan oli sitä ikävä, vaikka vain töissä kävin. Voi että...

Ja Rakkaani Karvajalka, joka on ollut suurin juoksu-inspiraationi ja kannustava tuki ja turva, sai minut rauhoittumaan tuon jalka-probleemani kanssa. Sanoi, että ei pidä säikähtää pientä kipua tai arkuutta siellä ja täällä, kun aloitetaan ihan "tyhjästä". Keho vaatii aikansa tottua liikkeeseen ja liikutteluun, mutta maltti olisi ihan hyväksi alussa (mitä minulla ei näköjään ole...) ja varsinkin, kun pohjalla ei ole juoksua juuri ollenkaan ennen näitä viikkoja.
              Tuntui niin hyvältä!
              Ei pelkästään se, että ehkä juoksuhaaveeni elää sittenkin vaan se, että toinen rohkaisi ja tuki ja lohdutti. Se teki minun peloista ja harmista pikkuriikkisen ja palautti kasvoille sen innostuksen hehkun, mikä siellä on ollut pari viikkoa juoksun takia.
              Miten helppoa on rakastaa semmoista ihmistä.
              Nyt tämä onnellinen sielu kuukahtaa tähän jos en lopeta tätä jorinaa. Jotain tärkeää varmasti unohtui kirjoittaa, mutta palailen niihin huomenna tai milloin nyt seuraavan kerran täällä pyörähdän.
              Joulu on kohta täällä ja minulla on kinkku kuistilla.