Jos sut syliini saisin, en toivoisi mä muuta

Loikoilin peiton alla ja nautin sunnuntaiaamusta. Koiran mahakin alkaa kai rauhoittumaan, sillä viime yö oli ensimmäinen pitkään aikaan, ettei tarvinnut nousta päästämään sitä yölenkille. Helpotus! En oikein pidä antibioottien syöttämisestä, kun omasta kokemuksesta tiedän, ettei ne aina ole nekään hyväksi suolistolle tai mahalle ylipäänsä. Toivottavasti tästä mahapöpöstä selvittäisiin jälleen ihan vain kärsivällisyydellä ja tarkalla ruokavaliolla.
             Ihana päivä.
             Aamupäivästä aurinkokin pilkisteli harmaiden pilvien välistä ja lumiset maisemat saivat auringosta kruunaavan kuorrutteen. Oikein tuli ikävä niitä tammi-helmikuisia paukkupakkaspäiviä kun taivas on jäänsininen ja aurinko kirkas ja kylmä. Iltapäivästä pilvet taas valtasivat taivaankannen ja kun minä lähdin lumitöihin, niin taivas viskasi vähän lunta. Tyypillistä, sanoisinko!

Tänään pidin kyllä laiskan sunnuntain ja makasin koiran kanssa kilpaa, molemmat omilla sohvilla. Meidän toipilas kyllä voitti sen kisan, mutta hyvin maistui torkkuminen minullekin.
           Ajatuksetkin olivat tänään lomilla. Yritän tässä juuri miettiä, että mitä minä olen tänään ajatellut, mutta en muista muuta kuin sen, että ensi viikolla pitäisi tehdä ne loput piparit ja porkkanalaatikko. Tuntuu hyvältä, että pääkin on ollut tiltti-tilassa koko päivän, kun parina viime kuukautena on ollut pää ylikuoritettu kaikenmoisilla ajatuksilla. Ehkä se suurin onnellisten ajatusten tuoja oli juuri se, että koira-mussukka alkaa tervehtyä (koputtaa puuta ja pitää sormia ja varpaita ristissä). Oma sairastaminen on vielä jotenkin siedettävää, mutta kun eläin on kipeä niin huoli on kaksinkertainen, kun toinen ei osaa edes sanoa mihin koskee vai koskeeko ollenkaan!

Aamuisella lenkillä käveltiin koiran kanssa suurten kuusien vierustaa. Oksat roikkuivat kauniin lumikerroksen alla ja maisema oli kuin suoraan jostain talvitarinasta. Hassua, siinä kun kävelin autolla ajettua renkaan uraa pitkin, ajattelin, että olisi mukavaa, että se toinen kävelisi viereisellä uralla, juteltaisiin mukavia ja välillä karattaisiin toistemme kaulaan.
             Joulu tekee pehmeäksi.
             Ja varsinkin kun se haaveiden 'toinen' on kaukana ja mahdoton.
             Mahdoton rakkaus on minusta pahin mahdollinen rakkauden muoto. Yksipuolinenkin rakkaus on parempi, kun siinä on edes toive siitä, että se toinen osapuoli rakastuu. Mahdoton rakkaus on mahdoton alusta lähtien. Ja se tuntuu siltä kuin sydämessä olisi koko ajan vuotava haava eikä se umpeudu millään. Ja tällaiset kauniit, talvipäivät, hiljaiset metsätiet, tilaa omille ajatuksille ja pehmeä mielisyys ovat asioita, jotka tuovat ne järjettömät haaveet pintaan. Kävelyt kaksistaan, hämärät jouluillat sylityksin, jaettu suklaakonvehtirasia ja lämpöiset halaukset ja suklaanmakuiset suukot.
              Kidutusta.
              Nyt todella tarvitsisin sitä joulun taikaa...