Nuttu nurin ja mieli mutkalla...

Olen ollut tänään oikea ihmisyyden irvikuva.
             Minun kanssani ei olisi tänään ollut itse paholainenkaan, saati normaalit kansalaiset. Koiran kanssa piti taas pomppia kello kolme ylös ja päästää sitä ulos. Olin väsynyt ja pahalla tuulella jo silloin, mutta ei aamu auennut sen parempana kun koira vikisi minua hereille. Tiuskin taas väärälle tyypille väsymystä ja huonoa tuultani ja tällä kertaa se oli koira-parka, joka sai sitä kuunnella... Harmitti tietysti jälkikäteen, ihan kuin aina ennenkin kun teen jotain ennen kuin mietin. Tuohonkin huonontuulisuuteen olisi auttanut se, että olisi hetkeksi pysähtynyt, hengittänyt ja ymmärtänyt yhteyden huonosti nukuttuun yöhön ja antanut olla. Mutta ei.
              Fiilistä ei parantanut kurakeli, mikä tuli vastaan aamulenkillä.
              Taisi tarttua huono mieli koiraankin, kun se oli niin happaman näköinen seistessään kuraisella tiellä tassut ruskeina liejusta. Olimme tänään siis aikamoinen parivaljakko!

Tänään kävin juoksulenkillä hyvissä ajoin ja päiväsydännä. Olihan se mukavampi näin. Näki mihin astui eikä tarvinnut koko ajan varoa liikkeitään. Jalat olivat lenkille lähteissä vielä aika pökkelöt, mutta ei sitä juostessa niin huomannut. Nythän nuo taas ilmoittavat olemassa olostaan ja kyykistyminen on vähän vaikeaa. Muuten tämänpäiväinen juoksu oli pelkkä plöräys. Tekniikasta ei tietoakaan ja kävelyä oli enemmän kuin juoksua, joten meni vähän palautustreenistä tämän päivän urakka.
          Hohhoo!
          Pesin tänään vähän pyyhepyykkiä alta pois, kun aion huomenna rojauttaa koneeseen sekä vaatepyykin että lakanat. Huomasin jälleen, miten rauhoittavaa puuhaa se minulle on. Olin levoton ja rauhaton, mutta kun viikkailin pyykkiä niin pulssi laski niin alas, että tuskin tuntui! Terapeuttista.

Iltasella tuli taas todistetuksi sekin, miten toinen ihminen saa minut hytkähtämään onnesta ihan pienellä ja arkisella teolla ja toinen polkee minut kuralammikon pohjalle noin vain...
Joskus tekisi mieli pakata pyjama ja puhelin kassiin, hypätä auton rattiin, ajaa sen ihanan ihmisen pihaan, soittaa ovikelloa ja syöksyä halaukseen ja jäädä siihen. Eläminen on vaikea laji ja vaikka olen sitä harrastanut jo kolmekymmentä vuotta, tuntuu että olen edelleen harjoittelun tasolla...
           Tulisi sitä lunta edes.
            Mieli on musta kuin nokikolarin poski.
            Ei taida vielä juoksulenkkien mielihyvähormoonit vaikuttaa?!



JUOKSUPÄIVÄKIRJA
2. päivä
- 4.2 km
- juoksu-kävely (kävelyä enemmän!)
- jalat edellisestä lenkistä vielä kipeät, nyt vielä kipeämmät
- tekniikka täysin hukassa
- hengitystreeniä, ei sekään ihan onnistunut...