1. lomapäivä: Nips, naps...

Ensimmäinen lomapäivä alkoi kun kello herätti puoli kuusi.
      Mies nappasi ympäriltä kiinni ja suikkasi suukon niskaan. Voiko paremmin aamun aloittaa vaikka kello näyttäisi vielä yötä ♥ Kahmaisin miehen lähelle ja rutistin pimeydessä, pidin omastani kiinni.
       Tänään oli Miehen leikkauspäivä ja niin kuin olemme tätä odottaneet, kohta puoli vuotta, niin yhtä paljon olen tätä päivää pelännytkin. Järjen ääni sanoo koko ajan, että eihän se mihinkään avosydänleikkaukseen ole menossa vaan olkapääleikkaukseen, joka vielä suurimmaksi osaksi tehdään tähystyksellä. Haavat ovat pieniä tai keskisuuria, ja mokaamisen mahdollisuus melko pieni.
        Silti.
         Jotenkin halaukset ja suukot ja ylipäänsä läheisyys tuntui tänä aamuna ihan erilaisilta. Miestä hermostutti ja jännitti, minua pelotti. Tiedän, että kun saadaan käsi kuntoon, Mies pääsee treenailemaan kunnolla ja tekemään olonsa paremmaksi ja elämänlaatukin kohenee, kun kättä ei koske koko ajan, mutta pelolle en mahda mitään.
         Aamuisilla teillä ei kamalasti vielä autoja liikkunut kun ajeltiin vähän jälkeen kuuden kyläteitä kaupunkiin. Sairaalan pihassakin oli tilaa, vaikka olisi laittanut auton poikittain. Minulle iski pakokauhu jo sairaalan ovella, en vain viihdy niiden ovien sisäpuolella. Sanoin, kun nappasin Miehen kädestä kiinni vähän ennen sairaalan ovea, että sovitaanko, että seuraavan kerran kun tullaan tänne, tullaan synnyttämään. Miestä huvitti ja hymyilytti.
         Minä olin tosissani.
         Osasto aukesi vasta seitsemältä, joten piinaavat kaksikymmentä minuuttia odotusaulassa. Ulkoisesti näytin kai siltä kuin olisin joka aamu istunut sairaalan ala-aulassa odottelemassa, mutta sisäisesti olisi tehnyt mieli karata kauas ja napata Miehenmuru mukaan! Miten ihmeessä minä pystyn jättämään toisen tänne, muiden ihmisten huomaan ja vielä sellaisten ihmisten keskelle, jotka käyttävät veistä?!
        Kun osasto aukesi, Mies antoi suukon ja sanoi soittavansa kun saan tulla hakemaan. Meinasin huikata vielä, että katsokin, että se soitto tulee. En sanonut mitään. Annoin Miehen mennä.
        Joskus mietin, että muistaakohan ihmiset ylipäänsä niitä viimeisiä hetkiä tai viimeisiä sanoja, joita läheisilleen tai rakkailleen sanovat kun oikeasti näkevät toisensa viimeisen kerran? Minä ainakin muistaisin. Se ei ollut Minä rakastan sinua vaan Soita sitten. Luotan vain siihen, ettei moinen tokaisu jää viimeiseksi lauseeksi, jonka minä Elämäni Rakkaudelle sanon...

***

Ajoin kotiin ja laitoin tuvan uuniin ja takkaan tulet. Vatsa huusi aamupalaa, mutta ei paljoa maistunut. Yritin kuitenkin syödä, että saisin itsenikin kuntoon tämän pitkän flunssan jälkeen (edelleen nimittäin vähän on flunssan rippeitä jäljellä).
       Uni tarttui hetkeksi kiinni, mutta en oikein osannut nukkuakaan. Liian levoton olo ja ajatuksia pää täynnä. Nappasin juoksuvaatteet narulta, vetäisin lenkkarit jalkaan ja painuin juoksemaan. Tuntui hyvältä. Saada tossun alle jälleen asfalttia. Huonolla aamupalalla lenkki ei kulkenut ihan niin hyvin kuin ennen, mutta teki tehtävänsä: selvitti ajatuksia ja rauhoitti mieltä. Kroppa teki töitä, että sai itsensä liikkeelle ja unohti hetkeksi ajatusten pyörittelyn ja murehtimisen.
          Odottelin puhelimen soimista ja samalla pelkäsin sen soivan.
         Mies sentään sai nukahtaa ja olla täysin tietämätön monen tunnin ajan. Minun on pitänyt elää jokainen minuutti ja tunti näiden ajatusten kanssa... Epäreilua, sanoisinko.
         Aamulla mietin, että jos en olisi menettänyt niin monia tärkeitä ihmisiä elämässäni, osaisinko pelätä näin? Osaisinko suhtautua asiaan jotenkin luottavaisen lapsellisesti ja ajatella asiasta vain positiivisesti ja liikoja murehtimatta? Tekeekö menetykset ihmisestä muka vahvemman, en tiedä, ainakin realistisemman ja ehkä epäilevämmän. Turvallisuuden tunne katoaa ja sieluun iskostuu ajatus siitä, että maailmassa tapahtuu pahojakin asioita. Ja rakastaminen tuo tullessaan muutakin kuin sen vaaleanpunaisen leijuvan tunteen, se tuo mukanaan myös tämän: kuristavan huolen ja pelon siitä, että yhtenä aamuna herää todellisuuteen ettei näe toista enää koskaan. Ettei pysty kuulemaan toisen puhetta, ei halaamaan, ei koskettamaan, ei näkemään sitä rakasta hymyä.
       Kun saan Miehen halaukseen, en takuulla laske irti!
       Ikinä.

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
252. juoksupäivä (91 vko)
- 1584,9km
- 5.4 km uimarantalenkki (35min)
- juoksu ei oikein kulkenut ja jossakin vaiheessa piti ihan kävellä, kun tahti ei tuntunut löytyvän
- ainakin sai vähän ajatuksia purettua, mutta muuten... ei mikään treenijuoksu ollenkaan
- enkä ole mikään aamujuoksija myöskään, ihanan raikas ja aurinkoinen aamu, mutta ei kulje niin ei kulje!