Kipuilua

Viikko edellisestä postauksesta.
      Ei ole ollut fiilistä oikein mihinkään. Sellainen kipuinen viikko takana, mihin on sisältynyt suunnatonta väsymystä, itkuherkkyyttä ihan pienestäkin asiasta ja totaalista välinpitämättömyyttä ihan kaikesta! Ruokahalu on kadonnut ja innostus ihan mihin vaan tiessään.
      On ollut vasen hartian seutu, rintalihas ja lapaluun ympäristö niin jumissa ja kipeä ja lukossa, että en ole oikein saanut mitään tehdyksi ja sen mukana on kadonnut hyvät yöunet ja ne taas tuoneet suunnattoman väsymyksen.
      Eilen jo ajattelin, että minussa on vialla jotain vähän isompaakin, kun romahdin siskon ystävänpäiväkortin takia kun hain postin. Siinä oli mahtavan ihana runo, joka osui kyllä niin pahasti maaliin, että ei tosikaan!
      Ja olen koko ajan huolissani ja peloissani, ei minua, ei siis normaalia minua. Toki huolehdin koko ajan, mutta en ihan tällä tavalla. Pelottaa, ahdistaa ja itkettää. Ja kun tiedän, että ei ihan normaalia käytöstä minulle, niin sitten pelottaa vähän lisää.

Näkymä ikkunasta lumien tultua torpan katolta... talvinen maisema sanoisinko...

Ehkä kaikki alkoi jo ennen joulu, koulustressistä, mutta kulminoitui kyllä viime viikkoon ja lumitöihin ja älyttömään stressiin katolla olevista lumista. Navetan iso katto oli jo sen verran painuksissa, että jos lumi ei olisi tullut alas viime viikonloppuna, katto olisi romahtanut sisään. Isä on menettänyt jo yöunensa sen takia ja minä huolehdin itseni kipeäksi asian puitteissa - näköjään kirjaimellisesti!
       Sitten tuli viikonloppu ja plussa kelit ja vesisade.
       Ensin rytisi tuvan katto iltayöstä moneen kertaan ja aamusta oli kaikki polut täynnä katolta tippunutta jäistä ja kovaa lunta. Omatkin portaat olivat hautautuneet metristen lumimassojen alle... ja jäätyneet siihen...

Sitten lauantaina alkoi vihdoin viimein navetankin katto näyttää valumisen merkkejä ja isän kanssa tuijotettiin kattoja kuin suurtakin jännitysnäytelmää ja toivottiin parasta.
     Soitin naapurin nuoren isännän apuun, että saatiin lumikasoja vähän työnnettyä kauemmas, kun alkoivat olla jo kynnyksellä. Nyt taas mahtuu sekä helmikuun lumet että sitten kevään siivouslumet, kun alan lumia tyhjentämään pihamaalta ♥ Ihanaa kun minulla on sellaisia ystäviä, joita voi pyytää apuun, kun apua tarvitsee!
     Iltaan mennessä navetan katto sitten rojautti lumensa. Sitä tuli varmasti pari metrinen kinos räystään alle, minulla oli hartia-niska-lapa-kipu yltynyt jo siinä vaiheessa sen verran "mukavaksi" että traktorilla ajo ei ollut enää mahdollista muuten kuin pienten itkuisten taukojen kanssa, joten isä-parka ajoi lumia vielä sunnuntainakin (ja kun sekään ei ollut oikein parhaassa iskussa...) Kaksi rampaa talossa siis viikonloppuna!
      Isä kuitenkin nukkui jo paremmin seuraavana yönä kun kattolumi-asia oli hoidossa. Minulla menivät yöunet, mutta eri syystä, hartia ei oikein antanut nukkua ja minun vatsalleni viikon burana kuuri on jo liikaa. Tänään menen hoidattamaan vaivaani ihan kunnolla.
       Viime yönä itkeä vollotin puoli kaksi, kun en ollut nukkunut vielä yhtään ja Miehenmurrikalla soi kello jo puoli 6 töihin, joten vien kohta toisenkin yöunet!

Navetan edusta on nyt siisti, vaikka katolla taas lunta onkin.

 Tällä viikolla lunta tuli sitten taas 15cm ja oikein paksua ja painavaa lunta vielä! Minulla alkaa nyt tässä kohtaa huumorintaju loppumaan tätä lunta kohtaa! Ajatukset ovat kyllä jo niin keväässä ♥
       Onneksi tänään, ystävänpäivänä, aurinko paistaa, keli on plussalla ja on mukavan näköistä ulkona. Ehkä pieni mielenkevennys on myös se, että minulla on tänään aika varattuna ja toivottavasti olo helpottuu heti.
       Eilen itkukohtauksen aikana vollotin, että en ole pitkiin aikoihin innostunut oikein mistään, en ole mistään ollut super onnellinen muusta kuin meidän suhteesta Miehenmurrikan kanssa. Juokseminen on tökkinyt jo kohta kaksi kuukautta, olen koko ajan jostakin kipeä ja olo on hällä-väliä-oloinen... Lueskelin eilen vähän näistä oireista ja uupumusta ja väsymystä ja alipalautumista ne siellä tyrkyttivät. Ehkä joo, allekirjoitan, ettei ihan ole ollut primaa miun palautumiset sairasteluista tai stressistä, mutta sanotaanko, että aika monella muulla on pikkasen pahempiakin asioita selvittävänä kuin nämä minun ongelmani ja silti voivat ja toimivat ihan hyvin, ainakin lähes normaalisti...

Luulisi tuonne nyt jotain mahtuvan, lumia tarkoitan. Matkaa on melkein sata metriä!

Nähtiin ystävä-naisten kanssakin tiistaina ja sekin tuntui olevan suurikin ponnistus, siis sosiaalisuus ja ystävien näkeminen, kertoo kyllä jo vähän väsymys-tilasta sekin.
      Minulla on ollut erään ystäväni kanssa vähän sellaista hiljaiseloa jo muutaman vuoden. Vaihdetaan kortteja jouluna ja viestitellään juhannuksena, mutta on ollut joskus ihan erilaiset välitkin. Sitten hän sairastui, jätti minut täysin ulkopuolelle eikä kertonut syytä välien viilenemisiin. Sain tietää hänen sairastumisestaan vuoden päästä kiertoteitse ja silloin ajattelin, että olenpas ollut huono ystävä, kun hän ei huonolla hetkellä voinut minuun luottaa edes sen vertaa, että olisi kertonut huolestaan ja murheestaan minulle.
      Nyt kun sitten nähtiin ja tuli hetki, kun oltiin ihan kahdestaan pöydän ääressä, otin asian puheeksi. Hän selitti asian sillä, ettei halunnut repiä itseään osiin kertomalla kamalan monelle ihmiselle. Tajuan kyllä itsekseen suremisen, harrastan sitä itsekin, mutta jossain vaiheessa suru on jaettava. En niinkään pahastunut siitä, että hän ei kertonut suruaan minulle vaan siitä, että hän ei kertonut mitään. Jätti vain minut kaiken ulkopuolelle ja katosi elämästäni. Jos hän olisi selittänyt edes sen verran, että elämässään on nyt sellainen vaihe, että tarvitsee tilaa tai aikaa ajatella ihan itsekseen, olisin ollut levollisemmalla mielellä ja antanut hänelle aikaa ja tilaa käsitellä asiaa. Nyt jäin täysin ulkopuolelle selitystä vaille vaikka ollaan aikaisemmin jaettu todella vaikeitakin asioita yhdessä...
      Ei oikein saatu asiaa selväksi ja ajattelin, että kirjoitan vaikka hänelle oman puoliskoni vielä, sillä minun ajatuksiani tämä asia on vaivannut jo tarpeeksi monta vuotta. Haluan päätöksen tälle asialla, olipa se mikä hyvänsä.
      Tuli vaan paha mieli siitä, että en olekaan sellainen ystävä, jonka puoleen uskalletaan/halutaan kääntyä, kun elämä tuo niitä vastoinkäymisiä eteen...

Hyvänä puolena tämän ns. mustemman puolivuotisen aikana on ollut se, että meidän perhe (tai jengi, kuten sitä kutsumme) on lähentynyt paljon. Vaikka noista nykyajan älylaitteista on paljon pahaakin sanomista, niin meidän whatsupp-ryhmä perheen sisällä on lähentänyt meitä paljon ♥ Kerrotaan ja jaetaan asioita paljon, paljon enemmän kuin ennen kun viestit menee kerralla kaikille ja kaikki voivat jakaa kuvien kera omiaan helposti ja nopeasti!
       Olen jälleen kerran huomannut, miten ihanaa on, kun on toimiva ja hyvä perhe ♥
       Ja vaikka moni ystävistäni ajattelee, että minä olen uponnut parisuhde-kuplaan täysin, niin syy ei ole se, että en ajattelisi ystävillä olevan enää paikka minun elämässäni kun olen saanut hyvän ja rakkaan parisuhteen - pikemminkin minä olen syventänyt niitä ystävyyssuhteita, jotka tekevät hyvää ja jotka tuovat onnea ja ilo elämääni.
       Joskus hyväkin ystävä voi ajan kuluessa tulla ihmiseksi, joka vie energiaa ei tuo sitä. Tällä hetkellä kirjoittelen, viestittelen, kortittelen ja soittelen sellaisten ihmisten kanssa, jotka oikeasti tekevät minulle hyvää ♥ Enemmänkin voisin yhteyttä pitää, mutta hyvien tyyppien kanssa parasta on juuri se, että aika ei vie siitä suhteesta mitään. Saa olla vaikka kuukausia välissä niin homma jatkuu juuri siitä, mihin se jäi!
        Onni on ystävät, jotka saavat hymyn huulille ja harmaaseen päivään auringon!

Nyt minun pitää kohta lähteä niksautettavaksi... toivottavasti olen vielä liikuntakykyinen kun tulen pois! Juoksupäiväkirja on nyt ollut viikon tauolla ja katsotaan nyt milloin saan itseni siihen kuntoon, että juoksu maistuu ja tuntuu hyvältä. Sitä se ei oikein ole ollut pariin kuukauteen...
      Mutta jos tuo aurinko toisi vähän pilkettä ja valoa elämän harmaisiin kulmiinkin ♥