Tänään huomasin taas sen, miltä tuntuu, kun sydän nauraa.
Katselin tuttua selkää ja lämpöisiä käsiä työn touhussa ja ajattelin, että kuinka joku toinen voikaan olla niin rakas, että pelkkä katse riittää kaipaukseen ja ikävään, vaikka toinen on kädenojennuksen päässä? Ja miten ihmeessä semmoisen tunteen saisi rakennettua sanoiksi ja lauseiksi? Miten voi selittää jotain sellaista, mitä ei itsekään oikein ymmärrä?
Se vain tuntuu ja näkyy.
Sydän on tulipunainen ja lämmin, ja takoo niin että kylkiluissa kumisee.
Silmissä tuikkii selittämätön hymy, joka tuntuu varpaiden kärjissä asti.
Niin lähelle ei toista pääse, etteikö lähemmäs haluaisi.
Mitä se semmoinen on?
Sydännaurua.
Rakkauttako?
Toivottavasti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti