Remonttiviikkoa ja remonttiväsymystä

 Aikeet ovat aina hyvät, mutta jotenkin tunnit ja elämä loppuu päivistä kesken juuri nyt. 

        Ollaan nyt tämän viikkoa tehty uutta toimitilaa, porattu ja ruuvailtu asioita seiniin ja viritelty milloin verhotankoja ja milloin seinäpeilejä. Jotenkin välillä tuntuu, että asiat eivät vain etene ja sitten taas tulee semmoinen hetki, että oikeasti huomaa edistymisen ja sen, että kaikki valmisteleva työ (joka ei näy missään) auttaa sekin, kun ollaan siinä tekemisen kohdalla.

 

 Tällä viikolla olen todella kaivannut rauhaa ja hiljaisuutta - ja sitä en ole oikeastaan saanut. Tänä iltanakin olin niin väsynyt, kun tulin kotiin, että aivot tuntuivat vain olevan epämäääräistä mössöä, jossa ei liikkunut mitään järkevää ajatusta. Hyvä kun oli ruoka tehtynä, sillä tuskin olisin sitäkään saanut aikaiseksi muutoin.

      Kaipaan avantoa.

      Näillä liukkailla minun rantatieni on muuttunut niin liukkaaksi, etten ole uskaltanut sinne autolla ajaa ja sitten taas traktorilla matkaan kuluu sen verran enemmän aikaa, ettei enää iltasella jaksa alkaa resuta. Alkuviikosta kävin avannossa ja silloin sain erästä Audi-miestä auttaa liukkaassa mäessä. Miehellä oli kitkarenkaat ja työkyvytön nainen etupenkillä. Lady ei tullut edes työntämään, kun minä tuuppasin pariskunnan ensin lumihangesta ja sitten raavin vähän traktorin renkailla ylämäkeen karheutta, että pääsivät mäen ylös. Mies kiitteli avusta, leidi istui kännykkä kourassa eikä edes vilkaissut. Huokaus.

 

Tänään riensin kaupoissa, kun piti ostaa mattoja ja verhonipsuja ja ties mitä pientä remonttityömaalle. Ajattelin, että en haluaisi tehdä tätä. En ole koskaan ollut mikään kaupoissa kävijä, mutta tämmöisenä aikana vielä vähemmän haluaisi mihinkään ihmisvilinään mennä... Olin yhdessä kassajonossa ja siinä ihan oikeasti tuli semmoinen tunne, että nyt on ihmiset ihan liian lähellä ja kohta joku kuitenkin aivastaa jonkin muunnosviruksen tähän jonoon!

      Tuleekohan meistä ihmisraunioita, jotka kaihtavat toistensa seuraa hamaan loppuun asti?

       Tuleekohan ihmisvilinästä enää koskaan sellaista, jollaista se joskus oli? Semmoista, että sai ohittaa ihmisen selkää hipoen tai seisoa jonossa ihan lähellä eikä kahden metrin päässä. Kierretäänköhän me tästä lähtien muut ihmiset kaukaa?

       Eilen kaipasin kesää.

       Kasvimaan tekemistä ja nurmen leikkaamista.

      Huomasin jälleen, että vaikka tässä ollaan tekemässä uutta uraa ja luomassa pohjaa sille, että joskus saisin elantoni ihan omin voimin, työllistämällä itse itseni, niin minun sydämeni halajaa edelleen puutarhuriksi ♥ En ole sitä enää edes yrittänyt lietsoa hiljaiseksi, sitä paloa.

        Siihen hommaan minut luotiin. Luomistyö jäi vähän kesken, kun minulle ei luotu siihen hommaan työpaikkaa... Onneksi on iso piha, niin saa edes sinne upottaa mielensä ja sormensa ja sielunsa.

 

Olen yrittänyt opetella uusia tapoja "suojella unta" ja palautua paremmin. Tämä ei ole sitä. Nytkin kirjoitan tätä jo siihen aikaan, kun pitäisi olla nukkumassa ja palautumassa. Sanotaan, että jos jostain kohden pitäisi unesta nipistää, se pitäisi olla aamusta. REM-uni ei ole niin tärkeää, ja se on yleensä aamusta. Syvä uni puhdistaa kuonat pois ja sitä nähdään alkuyöstä. Tässä sitä vaan pilataan tyhjennys ja huuhteluhetki, kun kirjoittelen tänne.

       Minulla on ollut vaan kova ikävä tätä ja huomaan, että alan olla vähän ruosteessa. Ajatukset tulevat vähän töksähdellen ja lyhyin lausein. Pitänee harrastaa vähän useammin...