Ei.

Ei.
    Kaksi sanaa. Sanottuna kova ja kylmä sana. Pieni sana, painava vaikutus. Kuulin sen tänään kymmenen kertaa ilman silottelua tai pehmennyksiä.
    Kävin kysymässä oppisopimusopiskelua varten työpaikoista mahdollisuutta suorittaa opinnot yrittäjä-opettajan alaisuudessa, mutta jokainen sanoi samaa.
     Ei.
     Ymmärsin perustelut ja kiitin ajasta, mutta jokaisen puhelun ja käymisen jälkeen tuntui, että mustelmia oli sielussa enemmän ja enemmän. Rankan kesän jälkeen minulla kesti kaksi kuukautta, että sain itsetuntoni ja omanarvontunteeni edes siihen pisteeseen, että sain itseni kyselykierrokselle ja sen kierroksen jälkeen olin lyöty maahan kymmenkertaisesti...
     Äiti ja isä eivät kysyneet mitään sen jälkeen kun sanoin, että kymmenen kertaa olen nyt tullut tutuksi "ei"-sanan kanssa... Antoivat minun olla ja hyvä niin, sillä itku ja mureneminen oli aika lähellä niiden myötätuntoisten katseiden alla. Söin ja lähdin rantaan.

 Alkoi olla jo pimeää, vaikka kello ei ollut kuin neljä.
       Otin kuvia, kävelin rannassa ja purin jälleen tämänkertaista pettymystä ja surua niille rannoille. Jos voisin jokaisen surun jättää kivenä rantaan, rannat näyttäisivät jääkauden jälkeiseltä kiviröykkiöltä, jonka mannerjää on työntänyt edellään!

Olin ladannut jälleen niin vahvasti itseni tämän asian puolesta, että kun isku tuli vasten kasvoja, se tuntuu erityisen pahalta. Jäljelle jäi vain se tuttu epätoivo ja epätietoisuus, joka on ollut seuranani monena muunakin hetkenä näiden vuosien aikana. Enpä kamalasti kaivannut sitä seuralaista viereeni.
      Minulla on yksinkertaisia toiveita. Ei miljoonia, huvilaa tai mercedesbenziä pihamaalle. Ihan vain arkinen arki, puolison ja oman perheen kanssa. Kotielämää, kotiruokaa ja normaalia eloa herätyksineen, lasten koulut/kerhot, työpäivä, ruoka ja yhteiset viikonloput ja rauhalliset koti-illat. Liikunta ja vapaa-aika pienine reissuineen. Sukujoulut, omat traditiot ja surujen jakamiset ja ilojen monikertaisuudet.
      Sitä minä kaipaan.
      En minä halua komeaa titteliä tai paksua palkkapussia. Sen verran, että pystyn toteuttamaan tuon tavallisen elämän. Hankkimaan lapsille vaatteita, mukavat synttäri- ja joululahjat, puolisolle pieniä yllätyksiä ja itselle muutaman kirjan.
      Haluan työn, josta nautin, josta saan jotain muutakin kuin sen kuukausipalkan. Haluan pitää vähän kesälomaa ja vähän talvilomaa ja nauttia arjesta siinä välissä.
      Sitä minä kaipaan.

Miehenmurrikka harmistui, kun laitoin päivällä viestiä, ettei minua mihinkään otettu. Hän rupesi suunnittelemaan heti opintoja ammattikorkeakoulussa ja kesätöitä ja kolme ja puoli vuotta meni kuin hujauksessa... niin, minun elämästäni kolme vuotta. Sanoin, että olen saanut kestää ihan tarpeeksi aikoinaan tätä "opiskelunohjausta" ilman että olen sitä pyytänyt enkä todella halua, että Miehenmurri ryhtyy siihen puuhaan uudelleen!
       Ei ammattikorkeakouluun vaan mennä. Ei siellä lueta ohimennen yhtään mitään. Siihen pitää panostaa alusta asti, lukea ja päntätä ja opiskella. Eikä minusta ole siihen enää. Olisin lähemmäs neljääkymmentä kun saisin paperit käteen... En halua lukita elämääni jälleen moneksi vuodeksi odotustilaan. Minä olen odotustilassa seisonut jo 11 vuotta ja se riitti.
       Haluan perheen, lapset ja kodin.
       Työn.
       Ehkä pitää seuraavaksi panostaa perhe ja lapsi-sarakkeeseen, kun työelämä potkii päähän!
       Itku tuli sitten illalla, kun Miehenmurrikan kanssa puhuttiin puhelimessa. Enkä sitten saanut itkua loppumaan olipa asia mikä hyvänsä! Miehenmurrilla riitti taistelutahtoa, minä makasin kuin tykillä seulaksi ammuttu orava maassa! Ollaan luonteeltamme niin erilaisia.
        Kyllä minäkin löydän sitkeyttä aloitta juokseminen alusta vamman tai sairastelun jälkeen vaikka miten monta kertaa. Se halu syntyy jostain sisältä, jostain mitä ei voi järjellä selittää. Tämä muu alusta aloittaminen... tämä ei ole niin helppoa.
        Ainut mikä tässä hetkessä on erilaista muihin vastoinkäymisiin verrattuna on se, että minulla on se toinen puolisko. Se, jonka kanssa itkeä tätä kaikkea. Ennen olin yksin ja paino oli tuplasti enemmän.
        Nyt kroppa stressaa tätä kaikkea ihan älyttömästi!
        Vatsa oikkuilee, lihakset jumittaa ja olo on jaksamaton. Väsähtänyt olemaan koko ajan taisteluvalmiudessa!
         Pitäisiköhän tehdä niin kuin Cheek, että "aika astua syrjään ja sammuttaa valot."

Tämä oli muuten maisema aamulla kun heräsin.
      Valkea ja rauhallinen.
      Tätä lisää ja ilman iltaista plussakelin lotinaa.
       Kaipailen talven valkoisuutta ja hiljaisuutta ja hengittämistä ilman, että se tuntuu hapen haukkomiselta. Joskus oikeasti toivon, että maailma vain unohtaisi minut tänne metsän reunan taakse. Antaisi olla rauhassa ja syrjässä ja poissa jaloista.

Ja lopuksi vielä valkea ajatus.
      Jos pimeää ei olisi, ei valokaan erottuisi.
      Nyt ryömin talviunille ja herään vasta keväällä...
     Ja jos on itkenyt kaksi ja puoli tuntia isoja kyyneliä, riittääkö 2,5 desiä nestettä korvaamaan vajeen...?! Otan varmuuden vuoksi kolme desiä.
      Valkeaa yötä, maailma.