Minulla oli tänään urakkana ikkunoiden pesu. Ajattelin ensin aloittaa kevyesti vain tuvan ikkunoista, mutta sitten se vain eteni ja eteni enkä sitten voinut enää lopettaa kesken vaan piti pestä kaikki talon ikkunat siltä istumalta. Kun eihän nyt enää viittä ikkunaa voi jättää pesemättä, jos on jo kuusi pessyt... Iltapäivästä alkoivat hartiat olla siitä kurottelusta sen verran jumissa, että nytkin vielä vähän juimii ohimoista. Lämpöisessä suihkussa laskin nopeasti päivän saavutuksen yhteen ja pyöristettynä luvusta tuli 100 ikkunalasia joista noin 70 olivat samankokoisia, muuta vähän pienempiä.
Ei hassumpaa!
Iltapäivästä tuli tieto siitäkin, että siskonpojalla ei ainakaan magneettikuvissa näkynyt mitään poikkeavaa ja tällä hetkellä poika on kotona ja kontrolli kuukauden päästä. Eli helpotuksen huokaisu sen asian suhteen. Isosiskolle nämä pari päivää olivat rankkoja. Laittelin sinne päin viestiä ja toivottelin parempaa viikon alkua, niin vastaukseksi tuli vain kaksi hymiötä..
Omassa päässäni olen edelleen pyöritellyt lähipäivien tapahtumia, vaikka en nyt ole sen viisaammaksi tullut tai selvyyttä tai järkeä niihin saanut. Tänään kuitenkin sydän täyttyi lämpöisellä onnella, kun hain koira-mussukkaa tuolta polttopuusavotasta välillä lämmittelemään niin koira pomppi ja hyppi matkan talolle kuin pentukoira. En minä ole sitä semmoisena pitkiin aikoihin nähnyt! Se oli niin iloinen ja riemukas, että sielussa asti tuntui se hyvä olo toisen onnellisesta olemuksesta. Tosin sisällä tajusin koiran onnen syyn - se nimittäin luuli, että olin tullut hakemaan sitä syömään ja ruoka odottaisi kupissa... Pettymys paistoi koiran naamalta kun kuppi ammotti tyhjyyttää ja minulla oli vielä ruoka keskentekoinen!
Iltasella sekin parka oli niin väsyksissä, että piti ihan oikeasti katsoa nousiko sen rintakehä kun se sohvalla makoili. Se nukkui niin sikeästi, että ei ollut koiranunesta tietoakaan! Mun muru!
Joku epämääräinen haikeus minun sisälläni vielä asustaa. En oikein saa siitä otetta enkä tiedä mistä se loppujen lopuksi johtuu. Kai se on tätä tämmöistä yleista syysmieltä, joka aina toisinaan valtaa ajatukset täysin. Tai ehkä olen vain yksinäinen.
Se eilinen pettymys nosti pintaan taas sen, että näenkö itseni todella niin väärin, että ympärillä olevat ihmiset eivät näe niitä asioita, joita minä itsessäni näen? (inhottaa, että joku ihminen saa minut epäilemään taas itseäni, kun niin paljon olen tehnyt töitä sen eteen, ettei kukaan enää koskaan määrittelisi kuka tai millainen minä olen!)
Olenko todella sellainen, joka ei ole koskaan tarpeeksi? Ikinä. Koskaan. Milloinkaan.
Etten kelpaa tämmöisenä kuin olen vaan että minut täytyy muuttaa joksikin muuksi, että olisin tarpeeksi hyvä?
Tätä minä juuri tarkoitan! Miten voin tykätä ja välittää semmoisesta ihmisestä, joka saa minun oloni tuntumaan tältä?!?
Ja kun on sitten niitä ihmisiä, jotka saavat minut hehkumaan iloa ja onnea ja rauhaa pelkästään sillä että laittavat viestin iltasella ihan vaan kertoakseen, että olen mielessä ja ajatuksissa. Voi kun voisi halata ja rutistaa laajakaistaa pitkin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti