Laidunpakoa

Aurinkoinen ja melko lämmin sunnuntaipäivä takana ja huomenna odottaa sitten se viimeinen työpäivä seurakunnan puutarhurina.
               Olo on kummallinen.
               Ehkä suurimmaksi osaksi kuitenkin surullinen, vaikka loma tekeekin sielulle ja ruumiille hyvää. Olen muutaman vuoden aikana päässyt töihin sisälle koko ajan paremmin ja nautin työstäni enemmän kuin koskaan - kenties siksi, että tunnen osaavani työni paremmin kuin ikinä ennen! Olen hyvä siinä mitä teen. Osin harmituksessa on sitäkin, että arjesta tippuu iso osa pois työrutiineiden muodossa. Tämän pätkätyön pitäisi olla minulle tuttua, sillä olen elänyt tätä elämää jo kahdeksan vuoden ajan, mutta ei tähän taida tottuakaan...
                Kun eilen sidoin meidän "vuosikertomusta" työmaalta tämän kesän osalta niteeksi, niin ajattelin, että vaikka meistä tuntuu, että teemme kamalasti jotain tärkeää niin muu maailma (lue: seurakunta) ei näe sitä ihan niin. Meidän pieni hautausmaa on vain pieni kulma suurta paperia, ei sen enempää. Ja se työ jota puolen vuoden aikana siellä tehdään... se ei ole sen tärkeämpää kuin mikään muukaan. Aika karua oikeastaan. Ja surullista.

Minun ovellani istui tänä aamuna västäräkki. Pyrki kai sisään pakkasyön (!!) jäljiltä tai sitten vain lämmitteli rapulla. Aikamoista vilskettä pihalla onkin noiden västäräkkien kanssa. Ei meinaa sekaan sopia!
              Tänään tuli syksy myös mullikkalaitumelle. Naapurit ajoivat illan suussa nuoret lehmät omille pelloilleen tuolta meidän rajaniityltä ja varsin hyvin möllit tottelivat aina maantielle asti. Sitten niitä rupesi pelottamaan ojat, sähköpylväät ja loppujen lopuksi kaikki mikä vain ympärillä kahisi ja rapisi. Ajajat hermostuivat elukoiden poukkoiluun, mutta tuollahan nuo rymistelivät jo iltasella, omalla laitumellaan uusia nurkkia haistellen.

Tänään totesin taas, ettei ihmiset muutu tai opi mitään. Ei ainakaan minun vanhempani. Muutama vuosi sitten, kun kerroin ihastuneeni mieheen, joka oli minua vanhempi, mutta jonka kanssa tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, vanhempani sanoivat, että jos aion olla sen miehen kanssa niin tähän taloon ei ole tulemista. Asun isäni vanhalla kotitilalla, paino sanalla asun, sillä mitään omistamisoikeutta minulla ei näihin tiluksiin ole. Kaikki oma mahtuu muutamaan laukkuun. Rakastan tätä paikkaa ja olen täällä kotonani enemmän kuin missään muualla, ja vanhempani tietävät sen.
                Silloin muutama vuosi sitten tein sen virheen, että yritin valita oikein kahden rakkauden väliltä ja valitsin väärin. Tänään, kun tuli puhe vanhenevien vanhempien hoidosta tehtiin minulle selväksi, että tilan jakoa voitaisiin muuttaa vielä toiseenkin suuntaan, kun mitä ehkä nyt ollaan mietitty... Sanoin vain, että se on ihan niiden asia, mitä se minulle kuuluu.
                 Ne ihmiset, jotka ovat koko elämäni ajan jankuttaneet, että haluavat minun olevan onnellinen ja seisovan minun puolellani tilanteessa kuin tilanteessa, ovat toistamiseen kiristämässä minua asialla, jonka tietävät olevan minulle niin rakas ja tärkeä, että sydäntä kipristää. Ne ainoat ihmiset, jotka luulisi rakastavan minua, ovatkin valmiit rikkomaan välit vain sen takia, että eläisin elämääni niin kuin he haluavat.
                  En enää.
                  Tein virheen silloin. Samaa virhettä en tee enää jos rakkaus seisoo joskus ovella ja pyytää mukaansa. Kodin voi tehdä mihin vain, rakkautta ei ole liiaksi tarjolla.
                  Petyin vanhempiini jo silloin ensimmäisellä kerralla enkä ole enää sen jälkeen kunnioittanut heitä samalla tavalla vanhempina kuin ennen. En näe enää sellaista, jota voisin pitää arvossa tai mitään, joka ansaitsisi minulta enää sitä kunnioitusta, jota ennen vanhempiani kohtaan tunsin. Elämäni tukipilarit, mikä vitsi! Nyt toistamiseen tämä "valikoiva rakkaus" ei enää tullut yllätyksenä tai niin suurena pettymyksenä, mutta se muistutti minua siitä, miksi tunnen oloni orvoksi, vaikka minulla on kaksi vanhempaa...

Syksy tekee majaansa näköjään mielialaankin, vaikka miten aurinko paistaisi ja lämmittäisi selkää. Tiedättekö sen tunteen, kun haluaisi kadota hetkeksi kaikesta... Hävitä jäljettömiin, ilman johtolankoja, jälkiä jättämättä ja unohtua maailman reunalle.
           Mullikat eivät tainneet tänään olla ainoita, jotka tekivät laidunpakoa. Eräänlaista pakoa tein minäkin, omasta laitumestani, korkein aidoin aidatusta..
            Toivon niin kovasti, että ensi jouluna saisin kirjoittaa joulukortteihin ne kolme nimeä yhden sijaan ja tehdä pipareita jouluviikolla samalla kun se kolmas ja pienin söisi taikinaa niin että olisi vatsa kipeä seuraavana aamuna... Että ensi jouluna saisin joululahjaksi rakkauden, sylin mihin paeta kaikkea maailman pahuutta ja sydämen, joka sykkisi minulle yhtä kovin kuin omani sykkisi hänelle.
             Onko liian aikaista kirjoittaa Joulupukille...?