Kinkkupiirakkaonnea ja kalapari-ikävää

Viikko on alkanut leppoisasti.
            Tänään varsinkin oli ihana tehdä ulkotöitä, kun taivas oli huikaisevan sininen, vähän kuin joskus kesällä, ja ilma vielä sen verran lämmin, ettei näppejä palellut tai nenä muuttunut punaiseksi. Oli mukavaa tehdä Epun kanssa kahdestaan töitä. Kumpikin tiesi mitä teki ja nauroi samoille asioille. Kai sitä joku ulkopuolinen voisi hulluudeksikin kutsua...
              Useimmiten olen onnellinen, että minulla on työkaverina ystävä. Tietysti siihen liittyy se riski, että kun työpäiviin kuuluu ne huonotkin hetket eikä aina ole yhtä mukavaa ja leppoisaa kuten tänään, niin ystävyys joutuu useammin koetukselle kuin, että olisimme vain ystäviä, nähtäisiin kolmesti vuodessa, soiteltaisiin kerran kahteen kuukauteen ja laitettaisiin toisillemme synttäri- ja nimpparikortit. Nyt pitää selvitä ystävyydestä ja töistä yhtäaikaa. Se on sekä siunaus että kirous. Enemmän kuitenkin ensimmäistä.
              Tänään kävi taas miehet kaivamassa kaksi hautaa ja olin tehnyt työmiehille kinkkupiirakan. Mikään ei leipojan sydäntä lämmitä yhtä paljon kun kokonaan syöty piirakka! Kelpasi, minun tekeleeni, ja oli kuulemma vielä hyvääkin! Jos joku niistä olisi sydämeeni asti nähnyt, olisi se ollut tulipunainen ja täynnä onnellista hehkua. Tätä varten minä niitä leipomuksia sinne kannan työmiesten iloksi ja mahan täytteeksi.

Tällä kertaa kinkkupiirakan pohja oli voipohjainen ja taikinaan lisäsin vähän perunahiutaleita gluteenittomien jauhojen kanssa. Teki pohjasta vähän pehmeän, vaikka omasta mielestä ehkä vähän liiankin kun se mureni käsiin. Täytteessä oli savukinkkukuutioita, aurinkokuivattua tomaattia, kerma-muna seos ja päällä emmental-juustoraastetta.
               Täällä puitiin meidän pelloilta jo viljatkin pois. Nyt on enää sänki näkyvissä ja maisema muuttui entistä syksyisemmäksi. Nyt saisi hyviä kuvia niistä auringonkukistakin ja muutenkin kasvimaasta, jos ei työpäivän jälkeiset tunnit menisi nukkumiseen... Tänäänkin nukuin seitsemään ennen kuin kömmin iltauinnille.
                Rannassa näkyi kaksi pientä kalaa, jotka nappailivat kai ruuaksi jotain pieniä hönniäisiä veden pinnalta. Molskahtelivat tämän tästä. Äkkiä tuli riipaiseva ikävä ja kaipaus siitä, että saisi olla kaksin eikä aina yksin. Olisi joku jonka kanssa puhua oikeasti hulluuksia, olla puhumatta, koskettaa ja pitää lähellä. Tai sitten se johtui siitä, että lämpömittari näytti +12 astetta kun seisoin rannalla uimapuvussa ja ainut lämmin paikka taisi olla se aortan mutka, joka tuo verta sydämeen!
                 Tänä iltana pitää lukea jotain tai kuunnella äänikirjaa niin kauan, että nukahtaa, sillä muuten ajattelen taas näitä asioita niin, että aamulla suupielet repeävät ja silmien alla mustat varjot.
                 Kunpa joskus...


P.S. Näin viime yönä unta, että seisoin kivimuuratussa kaivossa kahden metrin syvyydessä jalat heikosti kivenmurikoiden reunoilla ja Petteri Summanen huusi kaivon yläpuolelta, että olen pelkuri jos en nyt tule ja kiipeä kaivosta ylös... Ei sitten voinut auttaa yhtään!!!