Nyt sain vihdoin tämän lupaamani kirjakertomuksen aikaiseksi. Ehdin lukea kirjan jo viikkoja sitten, mutta miten tämä nyt on vain jäänyt vähän kuin roikkumaan...
Tuomas Kyrö ja Mielensäpahoittaja. Parivaljakko, joita molempia olen kyllä rehellisesti sanoen oppinut rakastamaan. En ole Kyrön muita teoksia lukenut, joten en voi verrata Mielensäpahoittaja-kirjoja muihin opuksiin, mutta näissä kirjoissa ainakin Kyrö on ainutlaatuinen kertomaan tarinaa vanhan, jäärän ja juron, mutta silti niin ihanan, lempeän ja omatahtoisen miehen näkökulmasta.
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (WSOY 2014) kertoo alusta, joka johtaa loppuun. Mielensäpahoittaja purkaa elämänsä lankakerää ja tekee samalla loppuvalmisteluita elämälleen testamentin ja arkun muodossa. Kirjan (tai kaikkien Mielensäpahoittaja-kirjojen) lumo perustuu varmasti siihen, että jokaisessa asuu jonkinmoinen jäärä, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin. Minä ainakin tunnustan, että vaikka olen kolmikymppinen ja nainen, niin moni asia kopsahti kyllä kirjan tekstissä omiin ajatuksiini... sisäisesti siis ajattelen kuin vanha mies... mielenkiintoista!
"Minun kipuni tulivat siitä, että samalla ruumiilla ja sen lihasryhmillä oli tehty ulkohommia neljänikäisestä saakka. Nykynuoret pääsevät ensimmäisen kerran ulos kymmenen vanhana, koska aina voi olla liian kylmä, kuuma, tuulinen tai rauhallinen ilma."Ja toisaalta sitten taas muutosvastarintaisen miehen sisällä asuu se pehmeämpikin puoli. Se, joka tuntee olonsa yksinäiseksi ja vähän jo tarpeettomaksi tämmöiseen maailmaan, missä mikään ei oikeastaan ole enää kuin ennen. Tässä kirjassa, enemmän kuin muissa, on tunnelma välillä hyvinkin surullisen haikea. Ei niinkään sen takia, että Mielensäpahoittaja tekee itse omaa arkkuaan tai raapustaa testamenttiaan vaan pikemminkin ne ajatukset, jotka johtavat niihin asioihin. Elämää on edessä enää se viimeinen kaarre maratoonista, enemmän elettyä kuin edessä päin.
"Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?"Ihaninta on kuitenkin se lämmin, osuva huumori, jota Kyrö sujauttelee sujuvasti rivien väliin - ja riveillekin. Ja miten pehmeäksi kovakin pinta muuttuu sellaisten asioiden äärellä, joilla oikeasti on väliä.
"Kyllä en tiedä mimmoinen olisi maailma, jos emännät puuttuisivat. Luultavasti miehillä olisi toimivat autot ja hyvät työkengät, mutta pesisikö kukaan ikkunoita? Vaihdettaisiinko matto sen takia, että väri on mennyt pois muodista? Olisiko keksitty tiskikone vai riittäisikö yksi puulusikka koko mieskunnalle? Pesisikö kukaan käsiään?"Kirja vei mukanaan. Varsinkin kun olen ollut koukussa jo kolmen edellisen kirjan kanssa! Tähän neljänteen Mielensäpahoittajaan ei ollut vaikea tarttua vaan hain sen heti kirjakaupan hyllyltä, kun se vain sinne ilmestyi. Ja Mielensäpahoittaja-äänikirjankin kuunnelleena voin sanoa, että teksti toimii myös luettua ja kuunneltuna. Yksinkertaisesti: jos haluat saada ajattelemisen aihetta, nauttia kirjasta, itkeä ilosta ja nauraa hyvästä olosta, liikuttua ja tuntea itsensä vanhaksi mieheksi, tämä kirja kannattaa lukea.
"Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse. Yksi hyvä on ottaa valokuva ja tarkistaa muutaman vuosikymmenen perästä onko mielipide muuttunut. Läheltä ei aina huomaa ihan kaikkea sitä mikä pitäisi."
P.S. Kävin eilen katsomassa työkaverin kanssa Mielensäpahoittaja-elokuvan. Olin loppuillan ihan häkeltynyt ja kummallisen onnellinen. Elokuva oli ääripäiden aatelia: hauska ja surullisen liikuttava. Parasta oli, että se oli melkein koko ajan kumpaakin! Ja Antti Litja, joka esitti Mielensäpahoittajaa, oli ihana! Ilmeitä myöten Litja teki kirjan sankarin vereksi ja lihaksi eikä mitään puuttunut! Pitkästä aikaan elokuva, joka myllersi pään lisäksi muuallakin sisuksissa ja hytkäytti lämpöisen aallon liikkeelle, joka ei oikeastaan vieläkään ole tasoittunut.
(lainaukset kirjasta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja. Tuomas Kyrö. Wsoy 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti