Kun mikään ei riitä

Taas on kohta puoliyö enkä ymmärrä miksi kukun vielä ylhäällä..
              Miksei ihminen opi menneestä mitään? Miksi sitä aina uskoo ja toivoo ja taas uskoo, että ihminen voisi muuttua, kun ei se mihinkään muutu? Petyin tänään taas erääseen ihmiseen niin kovin ja pahinta oli, että oikeastaan pettymys ei tullut edes yllätyksenä! Olin osannut odottaakin sitä.
              Olin osannut odottaa sitä, että kyseinen persoona pitää minua roskakorina ja minä annan hänen tehdä sen - kerta toisensa jälkeen! Annan toisen ihmisen kohdella itseäni sillä tavalla, joka nostaisi taistelupiikit pystyyn heti jos näkisin saman kohdistuvan johonkuhun toiseen, johonkin läheiseeni, joten miksi annan toisen loukata minua niin?!?
               Käsittämätöntä?!?
               Hän tulee luokseni ja seuraani kuin ensiapuklinikalle ja kun saa sydämensä kuntoon ja itsevarmuutensa minun hoidossani kondikseen, lähtee taas baanalle etsimään parempaa... Olisi tehnyt mieli rikkoa tänään jotain, potkia ja mäiskiä niin kauan, että rystyset olisivat verillä ja jalkapöytä tummanvioletti!
              Pitäisi hankkia varmaan nyrkkeilysäkki!

Ja sitten iltapäivästä tunnelma vaihtui ihan toiseen, kun tultiin koiran kanssa lenkiltä ja äiti ja isä istuivat tuvan puolella ja selvästi näki, että äiti oli itkenyt. En kysynyt mitään vaikka mielessä pyöri kaikki maailman sukulaiset, jotka olisivat voineet kuolla tai loukkaantua tai jotain muuta kamalaa.. Annoin koiralle vettä ja siinä kun hääräilin tiskipöydän ääressä niin isä sitten sanoi, että siskonpoika oli sairaalassa. Oli tarkkailussa joidenkin neurologisten oireiden takia...
             Äiti oli ihan palasina eikä isältäkään silmät kuiviksi jääneet. Mie prosessoin tietoja omalla tavallani; lähdin ajamaan nurmikkoa ja istumaan leikkurin päälle kolmeksi tunniksi. Itkin sitten siellä, koneen hurinan yksinäisyydessä. Huoli ja murhe oli tietysti pienen juniorin puolesta, mutta myös isosiskon. On epäreilua, että yksivuotiaan vanhemmat joutuvat heti kasvokkain sen vanhemmuuden toisen puolen kanssa. Ensin ilo kaiken uuden oppimisesta ja sitten totaalinen pysäytys ja huoli ja pelko.

 Tänään oli taas semmoinen harmaampi päivä - siis ihan ilmankin suhteen - mieli nyt oli maassa jo ilman syyspäivän vaikutustakin. Miten tämä elämä on mennyt yks kaks ihan hulluudeksi?! Tuntuu, että syysilmojen mukana katosi maailmasta valo ja lämpökin!
          Ei olla koskaan oltu mikään uskovainen perhe eikä mikään hengellinen joukko muutenkaan. Kirkossa käydään sukulaislapsien konfirmaatioissa, häissä tai hautajaisissa. Miulla on kuitenkin ollut aina vahva usko johonkin 'suurempaan'. En tiedä onko se edes sellainen Jumala-hahmo mitä meille uskontotunneilla tyrkytettiin, pikemminkin ehkä semmoinen joukko niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet tästä maailmasta sinne toiselle puolelle ja jotka kulkevat rinnalla voimia antavina tuulahduksina. Niin minä ainakin haluan ajatella, että ne ihmiset, jotka menetetään tässä maailmassa, eivät häviä läheltä koskaan.
            Tänään tuli taas muutaman kerran kuiskattua muutama hento ja hauras toive siitä, että ne voimakkaat kädet ja periksiantamattomat mielet pitäisivät meitä vähän lähempänä kuin ennen. Suojelisivat omiaan. Antaisivat voimia vähän enemmän kuin tarpeeksi.