Rakastan villapaitoja, villasukkia, villanuttuja, villalankoja ja villalankahyllyjä kauppojen kätköissä!
Luulen, että jos entistä elämää on olemassa, olen ollut joko lammas tai joku villakehrääjätoukka! Tänään kampesin vaatekaapista suurimman osan villapaidoista syliin ja vein ne tuulettumaan ulkonarulle, kun tuuli jatkoi vielä riepotteluaan yön jäljiltä, joten paitulit sai ainakin liehua kunnon tuulessa. Koneeseen meni sitten vähän enemmän käytössä ollut puolivillainen villapaita ja kasa villasukkia. Tarvitsisin sukanpaikkaajan, kun itse en osaa paikata niin että siitä tulisi siisti ja hyvä. Yleensä paikkakohta on semmoinen muhkura kantapohjassa...
Iltasella kun hain kuormani narulta ne tuoksuivat ihan syystuulelta. Ah, voiko parempaa tuoksua villapaitaan saada... nojoo, ehkä se kirpeä pakkanen menee vielä tämänkin ohi, mutta sitä odotellessa!
Tänään on taas ollut semmoista tunteiden vuoristorataa, että välillä tulen pohtineeksi, että onkohan tämä edes terveellistä. Aamusta nimittäin oli hyvä ja kevyt ja hennosti onnellinen olo; istuin sohvan vieressä ja pidin koiran tassua kämmenten välissä ja katsoin kuinka meidän koira-herra veteli aamu-unia ja ajattelin, miten kovasti voi tuollaista olentoa rakastaa..
Sitten alkuillasta katsoin nauhalta Vain elämää-sarjan Paula Vesalan päivän ja itkeä tillitin oman huoneeni lattialla niin että silmiä punottaa vieläkin! Uskomatonta! Eilisiltana tai yötähän se oli, kun minä sänkyyn asti selvisin, itketti ihan hirveästi. Tyynyssä oli oikein märkä läiskä kyynelistä eikä sillekään itkulle mitään suurta syytä ollut (ja pienistä ei pidetä!).. Ja pahinta tuossa Vain elämää-jaksossa oli Paula Koivuniemi ja Samuli Edelmann, kun Paula itki melkein jokaisen kappaleen aikana ja Samuli imi muuten sitä vähän surullisen kaunista fiilistä itseensä... Minä olin niiden yhdistelmä! Itkeä tihrustin ja otin tumman tunnelman omakseni.
Voih.
Nyt on ollut vähän apeahko olo koko illan, vaikka yritin saunassakin heittää löylyä sen verran että häviäisi se suurin paino sydämen ja sielun päältä, mutta näköjään tätä jäi vielä vähän jäljelle. Olen aina tiennyt, että olen herkkä ja itkuiikka, mitä tulee tunteikkaisiin esityksiin, puheisiin tai vaikka vain johonkin pieneen lahjan antamiseen tai muistamiseen. Olen herkkis ja liikutun hurjan helposti ihan itkuun asti. Kaikki eivät siitä pidä, vaikka itku olisi iloakin. Olen huomannut, että itkeminen saa ihmiset nopeasti vaivaantuneiksi ja jotenkin hämilleen. Minä kun olen itse itkijä niin minua eivät muidenkaan itkut haittaa, mutta toisinaan kyllä tuntuu vähän omituiselta itkeä sellaisessa kovanaamojen joukossa!
Eksyin aiheesta...
Löysin noiden villanuttujen seasta ihanan villatakin, jonka muistin omistavani, mutta en muistanut, että se oli noin ihana! Aion kääriytyä siihen sitten kun olen mökkilomallani ja ulkona vihmoo räntää ja minulla on takassa tuli ja villasukat polvea myöten ja hyvä kirja tai kaunis sukka-käsityö meneillään...
(kukahan odottaa lomaansa...?)
Jos olisin tiennyt minkälaisen tunnevyöryn villapaitojen pehmeys ja villan karheus saavat aikaan, olisin kai odottanut niitä pakkasia ennen kuin olisin kuskaillut sylillisen villaisia tunteita syystuulen riepoteltavaksi.
Hui!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti