Piha on lastattu aurauskepeillä

Laitoin tänään pihamaalle aurauskeppejä mahdollista lumentuloa silmällä pitäen. En nimittäin halua enää samanlaista arvausleikkiä leikkiä kuin ensimmäisenä vuonna, kun yritin muistella korkeiden nietosten keskellä, että missähän se kaivon kansi oli tai mihin kohtaan se betoni ylettyy ajosillan alusta...? Ja kun hanki vielä hämää älyttömästi etäisyyksiä..
            Olen muutamana vuonna helpottanut (=auttanut) omia hermojani ja laitellut tiukkoihin paikkoihin aurauskeppejä kertomaan lumenluojalle missä mikin kiinteä kohde sijaitsee, ettei niistä tule lumenluonnin aikana liikkuvia kohteita! Ja ihan omia ovat aurauskepitkin, eivät tienvarsilta varastettuja, vaikka kovasti samanlaisia ovatkin! 

Ensimmäinen talvi täällä maalla oli muutenkin semmoinen, että luulin ettei se lopu koskaan! Joka ilta kun huomasin, että lumipyry alkoi, aloin pelätä seuraavaa aamua ja lumitöitä. Ja kun lunta oli vähänkin enemmän niin itkeä tihrustin traktorin vieressä kun lumi paakkuuntui traktorin kuuppaan kiinni niin, että piti tämän tästä lapioida ja mättää sitä pois käsipelissä. Olin lumitöiden jälkeen aina ihan väsyksissä ja täysin uupunut ja itkuinen. Nyt kun mietin sitä talvea, se enemmänkin hymyilyttää, mutta silloin niistä talvipäivistä oli hymy kaukana.
              Jotain olen oppinut yhdeksässä vuodessa.
              Ainakin ottamaan rennommin lumitöiden kanssa!

Tänään tein jälkiruuaksi kaurakeksejä, kun tuli makean nälkä. En tosin laittanut kamalasti sokeria niihin, kun yritän pysyä liiasta sokerista irti, mutta hyviä niistä tuli ei niin makeanakin. Sen verran hyviä, että söin ne kaikki yhdellä kertaa ja iltasella oli kyllä olo vähän ... täysi ....  Ällöttävää!
              Pimeä, kylmä ja pitkä ilta antavat taas aihetta syöpöttelyyn jos en pidä itseäni kurissa. Pitäisi täyttää jääkaappi hedelmillä taas näinä pimeinä syysiltoina niin käsi ei etsiytyisi lakupussille niin usein...

***

Mietin tänään, että olenko edelleen vähän sinisilmäinen erään töihin liittyvän asian takia. Jotenkin tuntuu, että vaikka luulen kasvaneeni pois niistä potkuhousuista, joissa elelin onnellisen tietämättömänä kavalasta ja kylmästä maailmasta, niin taidan suhtautua edelleen vähän lapsellisesti siihen, mitä minulle sanotaan. En usko, mutta haluaisin uskoa, että ne sanat ovat vilpittömät ja totuudessa sanotut.
               Olen tehnyt lujasti töitä, että olisin siinä pisteessä, missä tällä hetkellä olen - töiden suhteen siis. Silti minusta tuntuu koko ajan, että seison sellaisen maton päällä, jota vedellään vähitellen jalkojen alta pois... pikku hiljaa... huomaamatta. Voin olla kyllä vainoharhainenkin, siihenkin minulla on taipumusta näiden asioiden kanssa.
                Jahah.
                Pitäisiköhän sitä taas etsiä peitto ja tyyny ja sammuttaa valot tästäkin päivästä. Toivottavasti huomenna paistaisi aurinko ja pääsisin vähän hoitamaan tätä alkavaa kaamosmasennusta.


P.S. Kuisti sai uudet tuikkuvalot, mutta voih miten säälittävät pisteet ne ovatkin siellä jossakin tekohavuköynnökset keskellä... Minä olen edelleen sitä mieltä, että hehkulamput ja kunnon valoköynnökset takaisin!