Sosiaalisuutta ja sipuleita

Kello soi ja ihmettelin taas unen läpi, että mikä tuo ääni on...
            Syntymäpäivävieraani oli kutsuttu puolen päivän jälkeen ja rehellisesti sanottuna vihaan sitä aikaa ennen kuin vieraat tulevat. Ryhdyn aina siinä kohtaan neuroottiseksi! Ojentelen kattausta, siirtelen ja vaihtelen kukkamaljakon paikkaa ja puhallan ja sytytän kynttilän sammuksiin pöydän kulmalta, imuroin rikkaimurilla olemattomia roskia uunin vierestä ihan kuin vieraat ensimmäisenä tutkisivat hellan edustan, ojennan matot suoriksi ja kohentelen sohvatyynyjä kuin ne ihmeen kaupalla pluffahtaisivat pöyhkeiksi ja komeiksi..
              Ja minkä takia?!
              Tänäänkin käyneet vieraat ovat ystäviä vuosien takaa. Ihmisiä, jotka tykkäävät minusta ja tulivat minua halimaan, eivätkä katso pahasti jos torpan joka nurkka ei ole ojennuksessa. Minä teen sen ihmeellisen paniikkioireyhtymän siinä vierailua ennen ja vihaan sitä tunnetta ja oloa. Yllätysvieraat olisivat kai näin ollen minulle sopivampi vierailumuoto, mutta vihaan kyllä sitäkin että minut yllätetään väijytyksistä...
              Alan muuttua erakoksi taas pikku hiljaa.
              Selvät merkit havaittavissa.

Paketeista (joita olin kieltänyt tuomasta - joka puolestaan kertoo minun auktoriteetista ystäviini) paljastui puusydämiä, joita laitetaan vaatekaappiin torjumaan koiperhosia ja muita mukavia otuksia, jotka järsivät tai muuten pilaavat vaatteita. Tämmöisiä minulla ei ole koskaan ollutkaan ja villaisten vaatteiden ystävänä, tarvitsen näitä takuulla! Lahjan antaja oli huolissaan, että ottaisin sen vihjaisuna siitä, että kaappini olisivat koiperhosten siittoloita! Eipä semmoinen aatos mieleen tullutkaan ennen kuin ystävä kallis sen ääneen sanoi. Heh.

Ja kun eilen ihmettelin sitä, että kaikki osaavat minulle tuoda sukkalankoja lahjoiksi niin tämä suklaa on samanmoinen ihmetyksen aihe. Saan aina suklaata lahjaksi, vaikka en mielestäni ole sanonut ääneen kovinkaan useasti, että suklaasta pidän. Mistä ne tietonsa urkkivat!? Vai sanonko minä sittenkin jotain tahattomia paljastuksia, joita en itse muista jälkikäteen... voipi olla, voipi olla. En mene sitäkään mahdollisuutta kieltämään. Kuitenkin, oiva lahja tämäkin. Talvea vasten pitää alkaa keräämään ruskeaa rasvaa...
             Se virallinen synttärilahja oli kuitenkin kassillinen sipulikukkien sipuleita. Hmm, minä en ole ollut mikään hurja sipulikukkien ystävä, koska olen jostain saanut päähäni (siis lukenut jonkun informatiivisen artikkelin), että ne usuttavat myyrät pihalla mekastamaan ja rellestämään. En siis ollut järin innostunut lahjasta, vaikka yritinkin vähän harmistumistani peittää. Siinä onnistumatta. 'Pahinta' oli kuitenkin se, että likat laittoivat ne maahankin, halusivat vain tietää, että minne. Minä yritin keksiä mahdollisimman vaarattoman paikan, kun uhkasivat rei'ittää pihanurmen, jos paikkaa ei kukkasipuleille löydy...
              Pelottaa. Myönnetään. Pelottaa, että keväällä sipulit on syöty ja minulla on myyrä ongelma jo takapihallakin, kun tuolla niityn perillä, pellon laidassa alkaa olla jo myyräkatastrofin oireita. Iik! Istuttajat sanoivat, että minä tietysti menen napsimaan sipulit heti pois, kun he lähtevät, mutta ihan niin hullu minä en vielä ole. Annan niille armoa kevääseen ja jos myyrät pysyvät poissa annan sipuleiden makoilla rauhassa, mutta muutoin voi olla, että ne saavat äkkilähdön pihamaan kukkapenkeistä!
               Itsekseni ajattelin, että sellainen kukkasipuli olisi ollut kiva, mitä Tiuhti ja Viuhti toivat muumeille lahjaksi eräässä Muumien jaksossa. Laulava sipuli vesi astiassa. Sellaisesta kukkasipulista voisin minäkin tykätä.
               Mukava oli kuitenkin kun sai taas parantaa maailmaa ja viettää aikaa "omien ihmisten" kanssa. Minä olen niin huono hankkimaan ja ystävystymään uusiin ihmisiin, että pitää pitää kiinni näistä vanhoista kynsin ja hampain.

Sauna pehmensi minut täysin ja olisin ollut jo kahdeksalta valmis unten maille, mutta miten tämmöiseen sänkyyn menee nukkumaan, jonka on vallannut jättisuuri paimenkoira! Joskus oikein huvittaa, että meidän keskikokoinen koira tuntuu ja näyttää isommalta makuultaan kuin neljällä jalalla seisten. Vietin siis tämän illan lattialla kun koira valtasi sängyn. Säälitti vähän, kun toinen oli myös väsähtänyt kamalaan ihmispaljouteen. Minäkin huomasin, että sosiaalisuus vie voimia näin äkkiseltään. Oli mukava sitten illalla vain nyhjätä omissa oloissaan puhumatta tai sanomatta yhtään mitään.
                Minulla on nälkä. Tekee mieli italianpataa ja punajuuria ja keitettyjä porkkanoita.
                ARG!