Palauttava päivä: hyvät unet ja lunta nivusiin asti ♥

Nukuin viime yönä todella hyvin.
     Syksystä asti jokin on koko ajan vähän häirinnyt untani - voisi sanoa kesästä asti. Uusi työ, kipeänä oleminen, opiskelu, kipeänä oleminen, stressi yrittäjyyteen ryhtymisestä (sekä hyvä että huono stressi). Asiat ovat vaivanneet enemmän ja vähemmän, mutta koko ajan uni on ollut jotenkin katkonaista, pätkittäistä, ei mitenkään palauttavan tuntuista, vaikka tunteja olisi tullut riittävästi.
      Ei määrä vaan laatu - tässä asiassa.
      Minä ajattelin, että pitäisi aloittaa unipäiväkirjan pitäminen. Ei niinkään nähdyistä unista vaan siitä miten valmistaudun ja miten nukun. Tietäisin vähän mitä teen oikein silloin kun nukuttaa hyvin ♥
     Pakkanen laski täksi päiväksi hieman ja postia hakiessa -17 asteen pakkanen oli melkein lauha ilma. Hassua, miten kylmä menettää puhtinsa, kun sitä on liikaa. Alkutalvesta tuollainenkin pakkanen olisi nipistellyt luuytimiin asti. Nyt kun on ollut melkein -30 monta päivää se tuntuu jo paljon vähemmältä.
      Kaikki on todellakin suhteellista.

Lähdin kävelylle kameran kanssa, kun sain talon lämpimäksi - tai ainakin uunin lämmitettyä. Näillä pakkasilla tuntuu, etten osaa edes lämmittää enää niin, että talo olisi lämmin.
       Metsätiellä kuuset olivat raskaan lumen kuorruttamina ja pilvinen sää teki kaiken valkoiseksi. Taivaankin. Huomasin ajattelevani, että talvinen metsä on aika hiljainen. Silloin tällöin joku tintti lensi ohi ja sirkutti mennessään, mutta ero on valtaisi kun kävelee keväällä tätä samaa tietä. Korvia huumaava konsertti rikkoo hiljaisuuden oitis! Nyt oli vain lunta, valkoisuutta ja suunnaton hiljaisuus.
      Ensin olin ajatellut, että kävelen vain vähän matkaa metsätietä ja käännyt takaisin. Kun tulin meidän metsän kohdalle ajattelin, että voisihan sitä oikaista meidän metsäkumpareen yli takaisin maantielle...
       Hyppäsin ojan yli ja sitten olikin jo liian myöhäistä katua tai perua ajatustaan. Pehmeä, valkoinen ja kylmä lumi ylettyi reiteen ja vei minut mennessään. Kiehtoi ajatus siitä, että selviäisin moisesta lumimäärästä toiselle puolelle metsää. Selviäväthän eläimetkin joka päivä.

Metsä oli kuin suurten hattivattien maailmaa. Pienet ja vähän suuremmat kuusen taimet nuokkuivat lumivaippansa alla ja tekivät itsestään ihan hattivattien näköisiä möhkäleitä. Olin vasta eilen lukenut kolumnin, missä kirjoittaja oli lähtenyt umpimähkään hiihtämään ja sattunut hiihtämään karhun pesän ohi. Katselin vähän sillä silmällä isompia möhkäleitä ja yritin muistella pitikiö karhun kanssa leikkiä kuollutta..?!
      Taimikossa upposin lumeen nivusia myöten ja jos joku metsäeläin katsoi minua kauempaa, se varmasti ihmetteli omituista menoani. Nauratti ja mitä enemmän nauratti, sitä vähemmän oli voimaa aina pungata itseään eteenpäin paksussa ja upottavassa hangessa. En ole pitkiin aikoihin ollut nivusia myöten lumessa! ♥ Sitä ei ihan joka päivä tapahdu pihatiellä!
       Mahtava olo, vaikka pitikin välillä huilata ja ottaa vähän vauhtia, että jaksoi ponnistella mäen päälle. Matka tuntui pidemmältä kuin kesällä, vaikka maasto ei kesälläkään ole mikään helppo kulkuinen.

Männikössä sattui silmiin sitten kauriin jäljet. Oli sekin poloinen uponnut aika syvälle, mutta sillä oli ollut poweria pomppia noinkin syvässä hangessa aina välillä! Täytyi vain ihastella jälkiä ja käyttää tilaisuus hyödyksi ja kävellä otuksen jättämää polkua. En tiedä helpottiko se kulkua nyt suuremmin, mutta olihan sitä valmista polkua mukava kulkea, ettei tarvinnut jokaista jälkeä itse tehdä.
         En nähnyt kun yhden tiaisen enkä saanut siitäkään kuvaa. Olisi ollut mahtava ikuistaa noihin maisemiin hirvi tai peura, mutta olisi pitänyt sitä varten olla metsässä varmaan monta päivää!
        Ihminen sopeutuu yllättävän nopeasti.
        Alkumatkasta tuntui, että pohruaminen oli vaikeaa eikä jalkaa meinannut saada nostetuksi uutta askelta varten mitenkään, mutta kun aloin olla toisella puolella metsäistä mäkeä en edes huomannut enää pohruamistani vaan katselin lumista metsää ja sen rauhaa ♥
        Palautumista parhaimmillaan, sanon minä ♥

Iltasella kun lämmitin taas ulkosaunaa, ajattelin tulta tuijottaessani, että elämä muuttuu itsestäänselvyydeksi ihmisille - minullekin - tiettyjen asioiden osalta, jos niiden ääreen ei aina välillä pysähdy.
       Esimerkiksi saan joka päivä taloni lämpimäksi, omin voimin, omilla taidoillani. Talomme lämpiää kammareita lukuunottamatta puilla, joten tämä on keskuslämmitykseen verrattuna minusta saavutus. Kuinka monta kertaa kaupungissa tulee mietittyä sitä, että talo on lämmin kun sinne tulee töiden jälkeen. Täällä sitä miettii joka päivä, varsinkin silloin kun tupa on kylmä ja lämmitys vasta aluillaan. Silti, joka päivä saan talon lämmite ♥
      Toinen asia on ruoka.
       En ole kokki, mutta olen oppinut muutaman vuoden aikana tekemään hyvää ruokaa. Lähipiirissäni on ihmisiä, naisia ja miehiä, jotka eivät todella osaa tehdä ruokaa, ei ruskeaa kastiketta tai kiusausta. En minäkään ollut ruuanlaittaja kun omilleni muutin, tänne maalle kaikkien kauppojen ulottumattomiin. Minusta on sellainen tullut vuosien aikana, kun on pitänyt miettiä vaihtoehtoja pinaattikeitolle. Olen nykyään järkevä kaupassa kävijä, kaukaa viisas ja tee monen päivän ruokalistoja mielessäni kun kerran kauppaan menen. Sorrun tarkoin mietittyihin heräteostoksiin (niin, sellaisiakin on ♥).
      Kolmas on lumityöt.
      Niitä tekee tietysti hyvin useat suomalaiset, varsinkin tänä talvena, tavalla tai toisella. Mutta kun mietin alkuvuosiani täällä, olen petrannut paljon. Ensimmäisenä talvena itkin joka ilta, kun näytti siltä, että yöllä tulisi lunta, koska tiesin, että aamulla lumityöt odottaisivat. En oikein osannut vielä käsitellä traktoria lumiaikaan, vaikka olenkin ajanut traktoria heti kun rattiin on tavannut. Lumityöt ovat kuitenkin vanhan traktorin kanssa haasteellisemmat, kun ei ole edes etukauhaa, millä nostaisi lumia vähän kauemmas.
       13 vuodessa olen oppinut paljon myös lumitöistä enkä todellakaan enää itke illalla aamuisia lumitöitä!

Tänään en siis pitänyt mitään itsestäänselvänä vaan olin kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämässäni on. Mistä se rakentuu, mitä iloja ja mitä huolia, onnellisuutta ja murheita siihen sisältyy. Taitoja ja uusia asioita joita oppia.
       Metsäkävelyllä oli todellakin omituisia sivuvaikutuksia, mutta tarpeeseen tuli tämänpäiväinen pohdinta. Liian usein menee päivä niin ettei jää oikein pohtimaan mitä oikeastaan tekee. Sitä kutsutaan kai rutiiniksi. Rakastan rutiineja, olen oikea malliesimerkki rutineiden teosta, sillä päiväni yleensä menee aikalailla samalla kaavalla. Silloin tunnen oloni turvalliseksi ja hyväksi.
       Toisinaan on kuitenkin terveellistä vähän aiheuttaa säröä rutiinin pintaan ihan vaan vaikka herätelläkseen itseään, että asioita voi todella tehdä vähän eri tavallakin - ainakin joskus!
       Pujahdin saunan päätteeksi hankeen. Kolmesti. Tällä kertaa yritin hengitellä rauhallisesti ja ottaa lumen kylmän sylin zeniläisellä tyyneydellä. Lauantaina se oli pikemminkin sellaista huihui-huutamista ja saunaan juoksemista ♥ Tänään onnistuin säilyttämään mielenmalttini paremmin, vaikka kylmää se oli tänäänkin. Teki hyvää kuitenkin ♥
        Ja tiedättekö.
        Onko sitten hyvin nukutun yön vai palauttavan metsälenkin ansiota, mutta minulla on paljon hyviä ja ratkaisukeskeisiä ajatuksia minun (mahdolliseen) tulevaan yrittäjyyteen. Luovuus syntyy levossa ja rauhassa ♥ Niin totta ♥
        Lumista yötä ja kirpeitä pakkaspäiviä!

Huopalapaset olivat ensimmäisellä metsäreissullaan ja lämpöiset olivat. Eivät ede säikähtäneet lumea, kun pohruamisessa piti ottaa vähän kädellä aina tukea ja turvaa milloin hangesta ja milloin kuusen taimesta ♥

 P.S.
Metsässä ollut kauris oli etsinyt ruokaa. Monta kuoppaa oli syntynyt polun varteen ja hyvin näytti vaisto kertovan missä se mustikkavarvukko oli, vaikka lunta oli melkein metri päällä! Luonto on viisas! ♥