Suojaan auringolta!

Levoton yö ja emännällä levottomia unia. Kamalia. Semmoisia, missä kaikki tärkeät ihmiset joko häviävät tai kuolevat. Semmoisten unien jälkeen on ihana herätä aamusella oman peiton alta, auringon paistaessa verhon raosta ja tajutessa, että kaikki se äskeinen kauheus ei ollutkaan totta. Joinakin aamuna herääminen on pelastus.
          Koirakin nukkui levottomasti ja liikuskeli tuvan ja huoneen väliä ja alkuyöstä kävi ulkonakin. En tiedä näkikö sekin painajaisia, mutta yhtä kaikki, olimme kumpikin väsyksissä aamusella eikä ylösnousemus houkutellut meistä kumpaistakaan.
           Ihana aurinkoinen aamu!
           Yöllä taisi olla aikamoinen pakkanen, kun aamusella oli maa vielä aika jäässä. Oikein rahisi kun hain aamulehden. Lämpötilaerot ovat näinä päivinä olleet valon ja varjon välillä kuin Kuussa! Varjossa tuntuu kuin olisi monta astetta pakkasta ja kun auringon kehrään pääsee niin lämmittää jo niin mukavasti.
           Kuraisen aamulenkin jälkeen viherpeukaloita kutitteli sen verran, että piti etsiä timanttituijalle ja pienemmälle alppiruusulle jotain suojaa kevätaurinkoa vastaan. En ole koskaan ollut mikään suojauksen mestari ja yleensä polot kasvit ovat jääneet vailla kevät- tai talvisuojaa, mutta tänä keväänä tämän puutarhurin into heräsi niin varhain, että kaikki pihahommat kelpaa - jopa suojaushommat!

Ja kun en ole suojauksen kirkkain tähti niin minulla ei myöskään ole kunnon huppuja kasveille. Alppiruusulle etsin viinimarjapensaiden verkon ja kiepsuttelin sen suojaksi (en usko että kamalasti auttaa) mutta katsotaan... Ja olin kamalan onnellinen kun löysin kätköistä ISON palan ohuempaa säkkikangasta, mutta kun ehdin timanttituijani viereen, täytyi myöntää, että kankaan pala ehti kutistua. Ei se riittänyt kuin "hartialämmikkeeksi", joten pitäneen keksiä alaosaan jotain muuta... blaah!

Kukkapenkin harsopeitto. Kasvunihmettä odotellen...

Soittelin ystävälleni, kun en ole koko talveen kuullut sieltä suunnasta pihaustakaan ja hengissä oli, vaikka epäilin! Tyypillinen äiti, tämä minun ystäväni nimittäin, kun kysyin mitä HÄNELLE kuuluu, niin sain selostuksen koko perheestä PAITSI hänen itsensä voinnista. Sitä piti sitten ihan erikseen tarkentaa. Aika tyypillinen piirre perheenäideille, ainakin niille joita minun on kunnia sanoa ystävikseni.
             Koira veteli unia sen aikaa kun minä tein ruokaa ja söin. Koiralle tietysti olin antanut ruuan ensin, joten täydellä vatsalla nukutti hyvin. On muuten melkein päivän paras hetki minusta, meidän ruokatauko. Koira nukkuu ja minä nautin siitä ajasta, kun kaikki on melkein täydellistä ♥

Kun aurinkoa riitti alkuillaksikin niin rupesin purkamaan jouluvaloja pihakuusesta. Tiedetään! Olen aikaisessa! Siinä kun yritin saada nauhoja irti kuusesta, katkesi ne loputkin nipistimet, mitä isommissa valoissa vielä oli, vaikka miten hellästi yritin niitä nipistellä auki. Ehdin muutaman kerran kirota sen tyypin, joka oli kieputellut valot oksien ympärille monen monta kertaa... kuka lienee!
            Toinen homma olikin sitten valonauhojen pakkaaminen rasioihin, kun olin kerännyt ne hienosti ja siististi käsivarrelle, mutta kuin ihmeen kaupalla ne olivat onnistuneet menemään sekaisin siinäkin - sadasosasekuntissa! Niin, ja viskasin insinööri-kaverianikin viestillä, että mikähän älynväläys nämä valonauhojen pakkaukset oikein ovat, kun valoja on 16 kpl ja paikkoja rasiassa vain 15 eli aina yksi on survottava johonkin väliin onnettomasti poikittain tai ängettävä siihen muiden viereen! Naisen ajatus ei riitä siihen asti, että ymmärtäisi tämän insinööri-viisauden! Viisaammat selventäkööt.

Jos olisin tämän laatikon idean takana, en kamalasti viitsisi kehuskella...

Pihatöiden apulainen oli vähän väsynyt eikä oikein jaksanut ymmärtää, miksi halusin puuhastella melko viileässä kelissä koko päivän - auringon paisteesta huolimatta.
           Huomaan ajattelevani nyt useammin sitä, millaista elämä on sitten, kun koiraa ei enää ole. Vihaan sitä ajatusta ja pelkään sitä hetkeä, kun se kohdalle tulee. En edes muista millaista elämä oli ennen koiraa, mutta en välttämättä vielä haluaisi sitä elämää kokeilla. Huomaan kyllä koirasta sellaisia piirteitä, että on vain pakko hyväksyä se, että se on jo vanha, vaikka toisinaan tuntuu, että katse ja olemus on kuin pienellä koiralla - vilkas ja utelias. Koira aistii vielä kamalan herkästi nämä surullisemmat ajatukset, joten olen pyrkinyt ajattelemaan näitä ajatuksia silloin kun olen itsekseni. Meidän hauva ei mitään niin vihaa kuin itkeviä naisia! ♥ Kenelle minä sitten murheeni kerron? Kenen turkkia vasten itken itkuni ja saan voimahaleja? Kenestä sitten pidän huolta?
              Voih.

Huomenna olisi työpäivä ja aikainen herätys. Pitäisi olla jo peiton alla, mutta päiväkirja on vielä kirjottamatta. Sen verran pitää vielä penkissä istua. Kylmää yötä ja komeaa päivää se huomiseksikin lupasi, joten varmasti kelpaa ulkosalla käpsehtiä vaikka työnutuissa olisikin.


P.S. Tänään oli ihan sellainen fiilis, että olisi kiva saada kirje päiväpostissa, lukea se aurinkoisella pihamaalla ja nauttia hetki omasta postista. Tadaa! Sellainenhan sieltä sitten löytyikin, postilaatikon pohjalta, kun iltapäivästä kävin postin hakemassa. Neiti A oli muistanut minua kevätkirjeellä ja luin sen kaivonkannen päällä ja ajattelin samalla, miten mukavaa onkaan kun saa kirjeitä... Ne jotka ovat saaneet kirjeitä, tiedätte mitä tarkoitan ja ne jotka eivät ole koskaan saaneet kirjeitä, ette tiedä mitä menetätte!
             Kiitos neiti A ♥