Elämäni sudoku ja ratkaisuyritelmät

Muutaman kerran käveltiin taas koiran kanssa yöllä ja pari kertaa säpsähdin hereille niin, että olin jo melkein vetämässä villapaitaa päälle kun huomasin, että koira nukkui täydessä unessa jalkopäässä. Alkaa päässä heittämään jo näköjään... Aamulla olisi väsyttänyt, kun koira alkoi olla jo aamupirteä ja kävi kyselemässä jo aamupalan perään. Olen monesti ajatellut, ettei minusta olisi äidiksi, kun olen jo neljän kuukauden yöheräämisten jälkeen ihan ihmisraunio...
          Yön aikana oli maa taas saanut valkean vaipan ylleen ja lisää tuli koko ajan. Kostean märkää räntäistä lunta, joka jäi maahan. Hain postin aamusella ja kenkien pohjiin tarttui lumi monen sentin kerrokseksi. Minua ei enää suututtanut eikä ärsyttänyt, se mitä tunsin on jotain niidenkin yläpuolelta, jokin sellainen suuri ärsytyksen tunne, jolle ei vielä ole edes nimeä.
           Miten pitkä voi talvi olla?!?
           En oikeasti enää kohta jaksa.

Aamusella laittelin uuniin tulet ja otettiin koiran kanssa aamupalat ja koiran nostin sängylle vetelemään aamu-unia ja kyllä siinä taisi jossain sängynreunalla uinahtaa emäntäkin. Ei tarvinnut kun pään laskea tyynylle niin uni tuli kuin nuijanukutuksella. En minä tätä menoa saa mitään aikaiseksi, kun päivät torkun ja yöt torkun. Onneksi ei ole isoa perhettä, jolle pitäisi leipoa pääsiäistä. En jaksaisi.
           Aamulenkillä käytiin jo vähän pidemmällä kuin eilen ja ajattelin siinä kun remmin päässä koiran kanssa räntäsateessa kuljin, että kun valittelin alkuvuodesta sitä, miten ikävää oli koiran löysän vatsan kanssa taistella, niin kyllä minä taitaisin tällä hetkellä ottaa löysän vatsan kuin nämä selkäongelmat. Pientä levottomuutta ja kummallisia läähätyskohtauksia lukuunottamatta tänään oli aika hyvä päivä kuitenkin, en vain oikein osaa nauttia enää paremmista päivistä, kun koko ajan odottaa että tapahtuu jotain huonompaa...

Iltapäivästä oltiin juuri saatu syötyä ja kiepsahdettu kyljellemme kun känny soi vaativasti. Tuntematon numero. Vastasin. Töistä soittelivat ja varmistelivat, että olen edelleen tulossa kesäksi jälleen työmaata koristamaan. Olen totisesti. Ihanaa kun sekin asia varmistui ja saa ruveta nyt odottelemaan sitten töiden alkua. Sen verran muutoksia on tulossa ensi kesäksi, että se työpari, jonka kanssa ollaan työmaasta vastattu, ei tänä vuonna töissä ole, joten sen verran vastuuta siirtyi minun harteilleni. Kerrankin näistä ei-niin-naisellisista leveistä harteista on jotain hyötyä! Pelottaa ja sitten taas olen aika innoissanikin siitä, että vihdoin saan näyttää sen, mitä tulee kun minut päästää irti... Onneksi työporukka muuten on tuttu ja turvallinen eikä tarvitse aloittaa opetusta ja töiden sisäistämistä ihan aakkosten alusta.
           Ehdin laskea puhelimen alas ja kääntää viltin kulmaa peitoksi, kun puhelin soi uudelleen. Entisen harjoittelupaikkani kollega soitteli ja kyseli halukkuuttani tehdä ns. keikkahommaa niiden piirissä. Niillä tuli täksi kesäksi jonkinmoinen pieni vaje työntekijöistä ja ei keksinyt lähiseudulta muita kykeneväisiä kyseiseen hommaan kuin minut. Sanoin, että keikkahommaan kenties pystyn jos ei omat viikonloppuhommat sitten aja päälle. Lupasin mennä keskustelemaan tarkemmin huhtikuun lopussa ja suunnittelemaan asioita vähän eteen päin... Eli näillä näkymin minulla ei taida olla kesällä ainuttakaan viikonloppua lomaa... hehe, noh ehkei se siihen mene, mutta hyvältä tuntui kyllä, että kysellään töihin kun nykyaikana työpaikka kuin työpaikka on sen seitsemän kiven alla.

Sitten kun en enää saanut unta otteeseen, päätin soittaa sille ystävälleni, jonka kanssa on tuntunut, ettei olla enää väleissä, kun en ole hänestä pihahdustakaan kuullut. Soitin ja hän vastasi ja taisin aloittaa puhelun sillä, että kysyin oliko hän vihainen minulle jostain (sillä nykyään tuntuu, että minulle ovat vihaisia kaikki... syystäkin varmaan, en tiedä...) ja ei kuulemma ollut. On ollut vain muuten vaikea alkuvuosi ja raskaat lähiviikot. En kysellyt enempää kun hän ei halunnut enempää kertoa, mutta sen puoleen olo keveni, ettei meidän väleissä ollut sittenkään mikään vialla. Se vain jäi puhelun jälkeen harmittamaan, että mikä voi olla semmoinen asia, jota hän ei halua kertoa, kun kuitenkin ollaan aikaisemmin puhuttu kamalasti kaikesta - vaikeistakin - asioista ja ollaan kerrottu paljon toisillemme. Kunnioitin kuitenkin sitä tahtoa, ettei hän halunnut asiaa minun kanssani jakaa, kun en oikein muutakaan voi...
          Ja sitten on vielä yksi murukulta oikein kovasti kipeä, keuhkokuumeessa, ja koko ajan sitäkin huolehdin, että saakohan se syötyä tai ylipäänsä tehtyä ruokaa, huolehtiikohan se tarpeellisesta juomisesta tai olisiko se muuten apusisarta vajaa...
          Puuh!
          Alkaa minun henkinen peräkärry olla aika täynnä ja raskas vetää. Ei jaksaisi enää yhtään mitään ylimääräistä lastia tai painoa lisää. Istuin tänään sängyn laidalla ja kuuntelin kun koira näki unia ja mietin, että missä vaiheessa minun elämästäni tuli tälläinen sirkus? Missä vaiheessa se hiljainen, melko järjestelmällinen ja vähän tylsähkö elämä heitti häränpyllyä ja siirtyi tähän jarruttoman mäkiauton kyytiin? Missä vaiheessa minulta meni jotain ohi?

Iltalenkillä kierrettiin koiran kanssa jo normi lenkki. Vähän se loppumatkasta tuumaili ja seisoksi, joten en tiedä oliko lenkki kuitenkin vielä vähän turhan pitkä, kun koiramurunen on vielä toipilas, mutta itse se kuitenkin halusi kävellä ja touhuta, joten pidän sitä jo parempana merkkinä voinnista.
         Koko ajan vaan päässä kaikuu se yksi ainut toive, jota olen kohta hokenut kuukauden verran: tulisi se kevät jo kunnolla! Saisi olla koiran kanssa huolettomammin ulkona, saisi vähän käsiä multaan ja pensaan leikkuisiin ja ajatuksia edes hetkeksi jonnekin muualle kuin näihin murheisiin... Tuntuu oikeasti, että minulle voisi kokeilla sitä päänsiirto-leikkausta, sillä oma pää räjähtää hetkenä minä hyvänsä!
           Bum!
          Jos pääsisi huomenna taas vähän juoksentelemaan niin saisi jonkun aivolohkon edes tyhjemmäksi, katsotaan nyt...