Koirankokoinen kaipuu

Näin taas aivan levottomia unia. Koko ajan joku on kateissa tai etsin enkä löydä... Ahdistavia unia.
           Tänään piti sitten oikeasti tarttua lapioon ja haravaan ja mennä pihamaalle töihin. Kukaan ei näköjään ole edelleenkään pihatöitäni tehnyt, joten minun täytynee tarttua toimeen sitten itse. Ihan kiva sää oli heti aamusta, aurinkoinen, mutta ei kovinkaan lämmin. Tuuli oli aika kolea ja melkein tuli vilu jos pysähtyi.
            Taapersin kukkapenkkien kimppuun ja ensimmäisenä potilaana oli tuo etupihan puolipyöreä penkki, jonka ne sähkömiehet pilasivat syksyllä, kun vaihtoivat sen tolpan. Ei sieltä montaakaan kukkamöykkyä hengissä löytynyt, mutta ainakin jonkinmoinen alku penkille edes.

Siirsin kivikasan vuorostaan nurkkaan, kun se viime vuonna oli kukkapenkin keskellä. Minusta se vei vähän tilaa kukkasilta, joten katsotaan nyt miten kivikasa toimii uudessa paikassa. Alppiruusukin selvisi talvesta, vaikka en ollut sitä mitenkään suojannut (hups!). Kaadoin sille vähän lämmintä lannoitevettä, kun olin saanut kukkapenkin valmiiksi. Toivottavasti toipuu talvesta... Niinhän tässä yrittää toipua muutkin.
          Kunhan vähän tulee tuosta poistettavasta kukkapenkistä vähän versoa ylös niin katson sitten siirränkö jonkun kukkasen vielä tähän penkkiin, mutta tilaa nyt ainakin jäi. Ärsyttävä vain tuo elämänlanka-köynnös joka kuristaa kaikki kasvit tässä penkissä eikä sitä saa pois millään... Osuva nimi kasvilla!

Kepit kertovat hajamieliselle puutarhurille, että tähän on laitettu kukkia...

Ja lopuksi laittelin vähän harsoa istutusten suojaksi, etteivät loputkin kuolisi.

Ja ihan kuin en olisi muuten asiaa muistanut, niin kukkapenkin reunasta löytyi koiran tassunjälki, kun se oli mennyt talven loskakeleillä pissimään minun alppiruusuni juurelle... Ikävä kaihersi rinnassa muutenkin, kun koko ajan silmä haki koiraa makoilemasta pihamaalta tai odotti, että se olisi mennyt haukkumaan olemattomia tiellä kulkijoita. Yksin olin. Täysin yksin. Ikävä vain roikkui takin helmassa tiukasti ja raskaasti.
          En hennonnut edes tasoittaa jälkeä mullasta vaan se on edelleen siinä ja häviää sitten kun häviää...

Välillä piti käydä syömässä ja vaikka olisi ruokaunet maistuneet niiiiin hyviltä, niin takaraivossa jyskytti tieto huomisesta kokopäiväisestä räntäsateesta. Tiskasin äkkiä ja palasin puskien ja kukkapenkkien kimppuun. Ruuan jälkeen purin kellarin muovituksen ja toivoin, ettei sinne nyt enää sataisi sisälle mitään tai saisin selkäsaunan isältä... Oli muuten ihan kivaa tuulessa taitella pressuja yksikseen. Aina joku kulma karkasi...
         Ranne tuli ihan kipeäksi kun napsin saunan kivikon reunasta pensashanhikki-pensaat tapilleen ja tietysti sellaisilla pienillä saksilla, kun ne (muka) olivat talon terävimmät. Lopulta piti kuitenkin hakea saha, että sai homman tehtyä. Ihan siisti reuna tuli, mutta pikkasen epäilen, että nouseeko sieltä mitään uutta kasvua..

Laitoin saunan päälle ja se olikin sitten kylpemistä vaille valmis, kun sain hommat pihalla tehdyksi. Kellokin näytti puolta seitsemää, joten ihan hyvä aika pistää stoppi pihatöille tältä päivältä.
          Olikin ihanaa kylpeä taas ulkosaunassa, vaikka siellä lämpöisessä se sitten purkautui jälleen se koko päivän kaihertanut koira-ikäväkin. Joka päivä tulee vastaan hetkiä, kun kaipaa koiraa jalkoihin pyörimään tai viereen kyhnäämään. Viime keväänäkin näitä hommia tehtiin silitystaukojen kera, kun koira kyllästyi siihen, että möyhentelin kukkapenkkejä alvariinsa. Sitten se välillä tuli istumaan viereen ja vaati silitystä tasaisin väliajoin. Nyt olisin antanut mitä vain, että olisin saanut koiraa silitellä. En olisi kukkapenkkejä edes tehnyt vaan halinut koiraa!
           Koko ilta olin sitten taas kuin siiville lyöty.
           Ei kamalasti tarvinnut mitään ajatellakaan, kun itku tuli ja ikävä ja suru.
           Voi kun saisin koiran edes kotiin...
           Ikävä on kova ♥