Alku aina vähän hankalaa...

Herätyskello ei ollut työläisen puolella vaan soi vaativasti kello viisi eikä hellittänyt ennen kuin nousin. Oli taas yskä pitänyt ylhäällä kolmen maissa ja kun muutenkin jäi unet vähäisiksi, niin olisi kyllä sen puoleen uni maittanut aamutuimaan... Aamupala ja autoon. Linnut sirkuttelivat pensaissa ja puissa niin, että korvissa soi! Ihanan kuuloista, kun talvella oli niin hiljaista.
         Pelottava sumu leijui koko aamun taivaan ja maan välissä. Sellainen juupas-eipäs-sadetta-niskaan-sumu. Nämä on niitä päiviä, kun ei oikein osaa pukeutua muutenkaan, saati sitten että pitäisi änkeytyä sadevaatteisiin kaiken muun lisäksi - ei houkuttele! Työmatkallakin tehtiin taas siltaremonttia ja kuten viime kesänäkin, niin jonottelin jälleen siltätyömaalla muutaman minuutin mennen tullen. Vieläköhän sitä ensi kesäksi sattuisi joku silta löytymään minun työmatkani varrelta (kyselee nimimerkki "Kuinka osaan mennä töihin ilman siltatyömaita?")
          Työkaveriksi sain Pääkallopaikan toisen konemiehen, Matin (heh), joka ei kuulemma oikein tiennyt oliko komennus ollut rangaistus vai palkinto... mukavaa vaihtelua kuitenkin, miehen mielestä.
          Joka paikka oli risua ja oksaa ja lehteä ja myyrän kekoja täynnä, ja tämä ensimmäinen työpäivä on aina se lannistavin, kun tuntuu, että miten tästä koskaan saadaan sellaista hautausmaata, missä ihmiset tykkäävät käydä.         

Punarinta pihasyreenissä.

Aloitettiin kynttilöiden keruulla ja kylläpäs niitä taas riittikin. Yllättävästi niistä vaan säkkejä kertyi, vaikka luulisi, että eihän se nyt kamalasti ole jos haudalle yhden tai kaksi kynttilää tuo... sitten kun niitä hautoja on tuhat tai kaksi niin tilanne on jo ihan toinen.
            Ollaan Matin kanssa tultu aina hyvin juttuun minun 9 vuoden työurani aikana, mutta oikeastaan tänään tehtiin KOKO päivä kahdestaan töitä ja se sujui vielä paremmin kuin odotin. Puhuin paljon sellaista, mitä en kamalan monen kanssa pysty puhumaan ja puhuttiin paljon sellaistakin, joka toi toista lähemmäs, vaikeitakin asioita elämästä. Ja se mikä tuntui erityisen hyvältä niin mies sai minut nauramaan, oikeasti, enkä muista milloin viimeeksi olisin nauranut sillä tavalla, että ilo olisi todella tullut pelkästään ilosta. Ajattelin kotimatkalla, että kun Matti on kuulemma "luvattu" työkaveriksi täksi viikoksi ja ensi viikostakin puoliksi, niin mies tuntee minut pian paremmin kuin minä itse!

Syreenipensaat, joille tarttis tehdä jotain...

Kotona kyllä huomasi ensimmäisen päivän uupumuksen. Lämmitin uunin, otin ruokaa ja lojoksin kintut suorina huilimassa. Iltasella sitten rippasi vähän vettä, mutta eipä tuollaista ripsausta taitaisi voida sateeksi kutsua, kun kyse oli pisaroista...
          Oli kuitenkin melko outoa tulla töistä kotiin, kun hauva ei ollutkaan vastassa ensimmäisenä.. Sama homma aamullakin, kun yleensä koira on aina uneliaana nostanut päätä sohvatyynyltä, kun olen kömpinyt haukotellen aamupalalle kello 5 jälkeen niin nyt en nähnyt ensimmäisenä unista koirannaamaa vaan pimeän ja hiljaisen ja yksinäisen tuvan. Olisin tarvinnut tänään erityisesti sitä vierihoitoa, että olisin voinut mennä töiden jälkeen vähäksi aikaa halailemaan koiran pehmeää turkkia vasten... Nyt olo oli vain kertakaikkisen yksinäinen ja surullinen ja ontto. Ikävä on ♥
           Lämmitin saunan iltahemmotteluksi ja taitaa jo yskäkin hellittää, vaikka vähän vielä kurkussa jotain ylimääräistä onkin. Saisi jo loppua! Tekisi mieli juoksemaan...