Kunpa edes unissa...

Näin aamusta unta koirasta, mutta se oli jotenkin ahdistava uni. Toivon todella, että näen vielä semmoista unta hauvasta, missä kaikki on hyvin ja ollaan yhdessä. Tuleekohan niitä unia ikinä?
          Aamu oli vielä suhteellisen poutainen, mutta iltapäivästä alkoi satamaan. Ropotteli ihan kunnolla. Vanhempani tulivat saman katon alle muka kevättöille, mutta minua ne tulivat vahtimaan, etten ota yliannostusta yskänlääkettä tai ryhdy juopottelemaan isän konjakkivarastoja. Se ei mennyt perille, kun sanoin, että suren yksin enkä tarvitse seuraa. En edes saa surra niin kuin haluan.

Kun sade vesitti minun juoksuaikeet iltapäivästä niin kävin juoksemassa sitten puolen seitsemän maissa illalla. Menin ehkä vähän liian aikaisin ruuan jälkeen, vaikka ruuan söinkin jo puoli viisi, sillä vatsa oli kipeä koko loppuillan. Tai ei kipeä, mutta omituisen tuntuinen. Tietäähän sen, kun ruoka velloo sekaisin mahassa tai suolistossa joka askeleella. Olisi pitänyt odottaa, että se ehtisi vähän sulaa...
         Juoksu muuten sujui ihan hyvin, vaikka tänään juoksinkin vähän pidemmän lenkin. Alkaa vaan nämä tiet olemaan jo liian tuttuja ja kaipaisi vähän vaihtelua lenkkeihin, mutta ei täällä nyt hirveän paljon näitä teitä ole, missä kehtaisi juosta.
          Juoksun jälkeen menin suoraan lämpimään saunaan ja ylälauteille istumaan. Istuin siellä ja katsoin alkuillan pihamaata, kun pilvien takaa pilkisteli vähän ilta-aurinko. Kesällä tämmöisinä iltoina ajan vielä nurmikkoa täyttä häkää... Sekin tuntuu niin kaukaiselta koko nurmen ajo tai kesä ylipäänsä. Ei jaksa oikein edes ajatella koko juttua ...
           Sain töitä torstaiksi tai pikemminkin työkeikan. Puolen päivän maissa pitäisi käydä tuurailemassa muuta väkeä, kun niillä on kokouspäivä. Tekee varmasti ihan hyvää päästä pois näiden seinien sisältä, mutta henkinen jaksaminen on kyllä käyrän alalaidassa. Pomo halusi kuulemma vähän puhua tulevasta kesästä ja siitä, mitä minun pääni menoksi on suunniteltu...

Kävin äsken taas iltalenkillä - yksin.
         Toisaalta se tuntuu hyvältä ja toisaalta se on itsensä kiduttamista. Se on vain minun tapani surra ja tehdä sitä surua helpommaksi kantaa. En ole vielä ainuttakaan lenkkiä selvinnyt itkemättä, joten joka aamu minulla on silmät turvoksissa ja punaiset, mutta omatpa ovat silmäni.
           Minulla on koiraa niin kova ikävä koko ajan.
          Ja minua väsyttää koko ajan ihan kamalasti. En tiedä yrittääkö kroppa korjata sielua unella vai tekeekö sureminen vain minut niin väsyneeksi, että kun aamulla nousee ylös niin voisi aamupalan jälkeen painua takaisin nukkumaan. Ja iltasella minun on laitettava äänikirja cd-soittimeen, että saan unta. Muuten ajattelen ja ajattelen ja itken ja suren koko sen nukahtamisen ajan ja sitten ei unen tulosta voi kun haaveilla kun se menee ohi. En minä äänikirjasta kuule kuin ehkä vartin verran, mutta se riittää siihen että nukahdan.
          Olen eksyksissä ja koko ajan on semmoinen olo, että olen unohtanut koiran johonkin. Että se odottaa jossain yksin, että hakisin sen kotiin...
          Kunpa näkisin niitä hyviä unia edes...


JUOKSUPÄIVÄKIRJA
52. juoksupäivä (18. viikko alkaa)
- 7.2km kylälenkki (44min)
- juoksu kulki hyvin ja vauhti pysyi tasaisena ja hyvänä koko matkan
- hengitys ja asentokin toimivat
- ehkä vähän liian aikaisin ison ruuan jälkeen, sillä vatsa oli kuin huvipuiston jäljiltä lenkin jälkeen, ihan sekaisin ja myllätty ja pahan tuntuinen
- ilma oli sateen jälkeen raikas ja märkä
- rullailin ennen ja unohdin rullata muuten jälkeen... hups!
- teki hyvää kropalle ja väsytti minut henkisesti