Kävin tänään rantalenkillä ensimmäistä kertaa ilman koiraa. Ei se enää tuntunut samalta. Ennen nautin rantalenkistä juuri sen takia, että siellä saatiin molemmat vähän lepuuttaa ajatuksia ja koira sai touhuta omiaan ilman, että koko ajan olisi hihnan päässä tai miun vahtivien silmien alla. Välillä ihan oikeasti tuntui kuin polulla olisi rapsahdellut tassun alla oksat ja kun ei siellä kuitenkaan ketään ollut, niin olo tuli tämän tästä äärettömän surulliseksi.
Jäät olivat melko tiukasti vielä järvessä, vaikka rannasta jo vähän vesi pilkistelikin ja selällä näkyi sulaa vettä jo aika pitkälti. Nyt se kai vaatisi sen kovan tuulen, että jäät tulisivat rantaan. Ei kyllä enää näkynyt pilkkimiehiäkään, tosin en minä kamalasti niitä etsinytkään, olisi vain joutunut pelastuspuuhiin.
Puoliaurinkoinen päivä oli houkutellut muutaman muunkin rantaan retkelle. Mieluusti olisin ollut ihan omineni ja omien ajatusteni kanssa, mutta nyt piti sitten vain sietää kanssaihmisiä rantakivikoilla. Onneksi rantaviivaa riitti sen verran ettei tarvinnut kylki kyljessä olla.
Törmäsin tänään naapurin emäntään ja kun (tietystikin) hän kyseli meidän pääsiäisen vietosta, niin kerroin, että minun pääsiäinen olisi voinut olla parempikin. En olisi halunnut kertoa koiran kuolemasta, sillä tämä emäntä ei ole eläinystävä ollenkaan eikä ymmärrä eläinystävyyttä tai sen tärkeyttä ollenkaan. Olen niin täynnä niitä typeriä lauseita, joita ihmiset katsovat velvollisuudekseen sanoa, vaikka eivät tiedä mistään mitään!
"Kyllä se siitä", "ajan kanssa helpottaa", "nyt on koiralla ainakin kaikki hyvin" ja niin edelleen. Ja kun tasan tarkkaan tiedän, että sanojalle asialla ei ole mitään merkitystä! Tuli vaan paha mieli - entisestään - tuollaisesta muka-lohduttavasta jorinasta.
Ajattelin tänään kun seisoin suihkussa seinään nojaten ja annoin kuuman veden valua päästä varpaisiin, että mitä jos vaan katoaisi. Lähtisi johonkin pois. Autiolle saarelle. Eipä se kai mitään auttaisi, kun harteissa olisi sama pää kiinni joka tapauksessa. Sama pää ja samat ajatukset ja ikävä. Olisi kai tähän ikään pitänyt oppia, että itseään ei voi juosta karkuun - eikä omia ajatuksiaan.
Kotona yritin tökkiä itseäni jälleen innostumaan keväästä ja pihatöistä. Ei onnistunut oikein vieläkään. Sujuvasti kävelin kyllä pihamaalla ja näin leikkaamattomia viinimarjapuskia, pusikoituneita tontin reunoja ja kiviaidan vieruksia, sopivia kivikkoja kivikkoistutuksille, mutta sisuksissa ei liikahtanut vielä mitään sellaista kuin mitä vielä muutama viikko sitten. Semmoista malttamatonta odotusta ja innostusta, että saisi iskeä lapion multaan, raivata ja perata ja tehdä kevättä. Olen ontto sisältä ja tyhjästä on kai paha nyhjästä.
Iltalenkillä jokin ojanpientareen kasvi tuoksui samalta kuin koiran märät tassut toisinaan.
Ihan kuin en muuten muistaisi.
Ihan kuin tarvitsisin näitä hajuaistin tuomia muistoja kaiken muun lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti