Elekee kehtoo vehtoo!

Nukuin tänään melkein-pommiin. Kello soi normaalisti, minä heräsin normaalisti, mutta sitten ajattelin, että vähän aikaa lepuutan selkää ja silmiä vielä ennen kuin kiepsahdan pystyyn... Noh, sitten kohta kiepsahdin pystyyn vähän nopeammin, kun kello oli jo ties mitä. Onneksi syön aamupalaksi puuroa, ei tarvinnut kamalasti pureksia kun vetäsin aamupalat kitusiin ja lähdin sumuiseen aamuun ajelemaan. Kylmähkökin aamu oli, vaikka aurinko paistoikin sumuverhon läpi...
        Niin syksyistä.
        Aikku ansaitsisi jonkun kunniamerkin tai ritariksi lyömisen siitä hyvästä, että kuuntelee minua. Paasasin taas koko aamun omia juttujani ennen kuin päästin meidät pahasta ja työn ääreen. Aikku on hyvä kuuntelija. Ei tyrkytä ohjeita eikä kauhistele, kuuntelee ja kertoo mielipiteensä turhia tunteilematta. Usein antaa minulle myös aihetta ajatella asiaa toiselta tai kolmanneltakin kantilta.
        Kesän loputtua minun pitää varmaan kustantaa Aikulle muutama terapiatunti minun paasausteni takia. Poloinen on joutunut kuuntelemaan minua pian neljä kuukautta viitenä päivänä viikossa. Oiva rangaistus kenelle hyvänsä!
        Meillä oli tänään sisäpihan portin kimpussa ensin yksi maalari ja loppupäivästä kaksi. Meitä säälitti aamulla, kun mies vaan paiski töitä eikä pitänyt edes kahvitaukoa. Vettä hörppi pullostaan henkensä pitämiksi. Tarjosimme aamukahvit ja kävi ilmi, että miekkonen olikin savolainen. Kieroudesta en tiedä, mutta murre oli yhtä pitkää kuin leveääkin!
         Minä olen umpikarjalainen. Äiti ja isä ovat karjalaisia. Äidin vanhemmat olivat karjalaisia ja isän äiti jopa luovutetun Karjalan puolelta, joten voisi melkein sanoa, että olen karjalaisempi kuin karjalanpiirakat ja karjalankarhukoira. Savolainen maalari joutui kahvikuppinsa lisäksi kahden karjalaisen naisen puhetulvan keskelle ja mies hörppäsikin kahvinsa nopeasti ja sanoi mennessään.
         "Muali kuivuu."
         Nauraa hekoteltiin Aikun kanssa loppupäivä ja leikittiin savolaisia.

Nurmea ajaessa huomasi, että syksy tulee oikeasti. Lehtiä, sieniä ja rusehtavia pientareita näkyi jo joka paikassa. Leikkurin alle silpoutuneet sienet tuoksahtivat ihan sienisalaatin huonommalta versiolta.. Eikä taivaskaan samanlainen ole, harmaata on tullut sinisen joukkoon ja pilvissäkin näkyy jo syksyn kuulasta tummuutta. Kesä alkaa olla oikeasti ohi... jälleen kerran.
         Eilen kävin pitkästä aikaa ihan vain puhtaasti kävelemässä herra seurassa. Mies ja Pieni Mies mukanani käveltiin lentokentän reitti ympäri. Ei edes tehnyt mieli ottaa juoksuaskeleita, kun vatsa oli kääntynyt juuri ennen lähtöä ihan sekaisin. En tiedä mikä siihen taas iski... En edes muista milloin olisi ollut vatsan kanssa sellaista, että olisi voinut syödä ihan mitä haluaa.
         Lenkki oli mukava ja vaihteeksi oli mukava kulkea sitä vauhtia, että ehti nauttia maisemistakin. Juostessa ne vilahtavat nopeammin ohi. Juteltiin Miehen kanssa työpäivästä ja vähän vaisunlainen oli avecini eilen. Toisinaan toivoisin, että Mies puhuisi murheensa minulle heti kun ne päälle tulevat eikä "suojelisi" minua niiltä. Enemmän minä harmittelen sitä, että huomaan Murua vaivaavan jokin, eikä siitä kuitenkaan puhuta.
         Kertomalla murheet puolittuvat ja ilot kaksinkertaistuvat.
         Puhdas fakta.
         Että lenkistä olisi maksimaalinen hyöty, syötiin aherruksen jälkeen lettuja. Minä tein taikinan, Mies paistoi. Häiritsin paistamista minkä ehdin hellyydellä ja haleilla, sen minkä "Securitasin" silmä vältti. Pieni mies piti tarkasti silmällä minua, etten pomppaisi sen näkymättömän rajan yli, mikä on viritetty minun ja Miehen väliin hänen toimestaan.
         Sanonpa vaan, että onneksi evoluutio ei ole vielä tuonut meille silmiä selkään!
         Kotimatkalla ajattelin, että miten nopeasti toisesta tulee osa arkea ja osa elämää. En minä enää osaisi ajatella itseäni tai arkeani ilman Miestä, vaikka aina se ei niin mutkatonta ja helppoa olekaan. Miksi olisikaan? Eletään kuitenkin sitä aikaa meidän parisuhteessa, kun toiseen tutustutaan, opitaan tapoja ja kasvatetaan luottamusta. Ei sen helppoa pidäkään aina olla, muutenhan siinä ei oltaisi tosissaan.
          Näin iltaisin kaipaan tuttua selkää viereen sänkyyn tuhisemaan. Haaveilen aina siitä tulevasta illasta, kun kirjoittelen jotain pientä vielä pöydän ääressä ja Mies makaa punaruudullisen peiton alla ja kuorsaa hiljaa. Oma olisi möykky peiton alla ♥
           Se olisi meidän arkea. Meidän iltaamme. Meidän elämää. Meidän rakkautta.
           Yhteistä.
            Nyt minun pitää kuitenkin ryömiä peiton alle ihan yksin, kirjan kera korkeintaan. Vieressä, sängyn toisella reunalla on iso tyynykasa. Huono korvike oikean Miehen muotoisen selän rinnalla. Pitänee kuitenkin kelvata täksi illaksi...

"Kaipaus on sydämen tapa kertoa, että olet elossa."

P.S. Kävin tänään juoksemassakin normi lenkin ja hyvää teki ♥ Puhdisti sielua ja päätä ja laittoi vähän aineenvaihduntaan vauhtia. 

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
245. juoksupäivä (88vko)
-1546, 6km
- 7.2 km kylälenkki (41min)
- juoksu kulki hyvin ja rennosti
- jaloissa oli ytyä ja jaksamista eikä oikeastaan hyytynyt edes ylämäissä
- ryhti, askellus ja hengitys toimivat hyvin ja varsinkin askellus alkaa olla kohdillaan. Lyhyt ja tehokas.
- keli oli vähän kummallinen, aurinkoinen, viileä ja tuulinen. Lenkki kelinä kuitenkin ihan hyvä, kivan raikas eikä liian kuuma.
- lenkin jälkeen hyvä olo ja rento fiilis. Pää tyhjä huolista ja murheista.