Nähtiin tänään Miehen kanssa töiden jälkeen ja oltiin vähän "salaa" yhdessä ennen kuin Miehen piti hakea Poika kavereiltaan. Varastettiin iltapäivästä muutama tunti meille kahdelle ♥
Puhuttiin jälleen siitä, että suhde on kahden ihmisen juttu. Sitä ei voi yksinään hoidella - ei ainakaan kovin kauan eikä menestyksekkäästi. Ja minusta on tuntunut, että sillä aikaa kun Mies on ahdistunut milloin mistäkin tilanteesta, on syynä ollut sitten epävarmuus tai mustasukkaisuus tai menettämisen pelko, niin minä olen yrittänyt rämpiä suhteessa yksin.
Kun ajattelen meidän kesää niin päällimmäisenä fiiliksenä nousee pintaan se, että olen selitellyt itseäni, tekemisiäni ja sanomisiani jatkuvasti. Olen ollut kuin mikroskoopissa koko ajan ja huomaan, että se on vaikuttanut minuun niin, että alan suhtautumaan omiin tekemisiini ja sanomisiini jotenkin kriittisesti. Sitä en ole tehnyt varmaan viiteen vuoteen... Olen pikkuhiljaa saanut koottua itseni kokonaiseksi, itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi, jonka nahoissa on ollut ihan huippua elää! Olen nauttinut suunnattomasti liikunnan tuomasta itsevarmuudesta, siitä tyytyväisyydestä jota olen itseäni kohtaa tuntenut ja siitä, että vihdoin hyväksyn itseni täydellisesti juuri sellaisena kuin olen, vaikka virhekohtiakin löytyy niin osaan katsoa itseäni jo lempeämmin, armollisemmin ja tykätä siitä naisesta joka olen.
Ainakin ennen tätä kesää.
Miehen pelko menettämisestä, siitä että meidän väliin tulisi joku tai jokin toinen/muu, epäilyt siitä rakastanko sittenkään tarpeeksi tai rakastanko ylipäänsä ja epävarmuus minusta ovat tehneet minusta ihan vauhkon! En enää tunnista itseäni tästä ihmisestä, jota katson silmiin aamuisin.
Tämä nainen on alkanut itsekin jo epäilemään kaikkea mitä sanon ja kaikkea mitä teen.
Alan selittelemään tekemisiäni jo valmiiksi kun tiedän, että jossain kohdassa sekin tulee vastaan.
Tunteet viskovat laidasta laitaan minuuttien sisään.
Tunnen olevani kuin labrarotta, jota tarkkaillaan koko ajan ja tehdään omat päätelmät käytöksestä, vaikka ne päätelmät olisivat yhtä kaukana todellisuudesta kuin Aurinko on Plutosta!
En osaa enää antaa selviä mielipiteitä tai sanoa niitä oikealla tavalla. Ennen jokaista vastausta mietin, miten minä tämän sanon, ettei sitä tulkita väärin tai anneta jotain virhemerkityksiä ja jo siinä vaiheessa mennään metsähallituksen puolelle niin että puskat rytisee!
Ei pitäisi miettiä, ei pitäisi epäillä itseään vaikka toinen niin tekisikin.
Tämäniltainen kummallisuus oli asia yhdessä nukkumisesta.
Meillä on varmaan yhden käden sormilla laskettavissa meidän yhteiset yöt ensimmäisen seurusteluvuoden aikana, joka on todella vähän. Ehkä siihen vaikutti sekin, etten ollut tehnyt selvää seurustelustani kenellekään ja porukat eivät tienneet suhteestani (kunnolla) ennen kesää, vaikka toki olivat jotain aavistelleet. En ehkä viime talvena senkään takia pitänyt yökylää sopivana kun suhde ei ollut vielä sillä tavalla "avoin" että oltaisiin reilusti oltu yhdessä kaikkien valvovien tahojen alla.
Toinen asia on tämä torppa, joka ei ole minun. Kotinani minä tätä pidän ja kyllähän isäkin sitä on sanonut, että minun kotinihan tämä on, mutta kun ei ole kuitenkaan oma. Tänne on kaikilla vapaapääsy kysymättä sen suuremmin lupaa. Se on ollut minulle ongelma aina: minulle tämä on koti, samalla tavalla kuin siskoille niiden kodit ovat omia koteja, mutta tässä minun tapauksessani minun kotiini voi tulla kutsumatta kuka hyvänsä niin pitkäksi aikaa kuin tahtovat. Minulla ei ole sanavaltaa siihen. Eikä sillä tavalla myöskään omaa elämää niin vapaasti kuin tahtoisin.
Tietyllä tapaa on vähän nolottanutkin, että tämän ikäisellä naisella ei ole edes omaa kotia (eipä taida olla ainut nolouden aihe, ei minulla ole kunnon työtäkään joka elättäisi pidemmän aikaa minut kunnolla...). Jotenkin se, ettei voi Miehelle tarjota edes sellaista taloa, jossa voitaisiin olla aidosti YHDESSÄ, pariskuntana, harjoitella meidän arkea, tuntuu todella nololta. Mies on sosiaalinen kuin lauma saukkoja eikä hänelle olisi mikään ongelma, vaikka puoli sukua asuisi yläkerrassa ja valtaisi kolmanneksen alakerrastakin, mutta minua se häiritsee. Olen vihdoin löytänyt elämälleni suunnan ja siihen elämään Elämäni Miehen, jonka kanssa tahtoisin jo aloittaa elelemään omaa arkea ja meidän elämää, mutta en aina tahtoisi lähteä kotoa että saan Miehen kanssa olla kunnolla yhdessä. Vuoden olen ajellut miehen luo ja takaisin, ja se väsyttää jo, kun mieluusti yhdistäisi kotona olemisen ja Miehen kanssa olemisen...
Kolmas asia on oma arki.
Minulla on ikävä iltoja, kun lojoksin sohvalla, katsoin jotain omaa sarjaa tai lueskelin kirjaa tai vain muuten nautin kotona olemisesta ja joutenolosta. Koko kesänä minulla ei ole oikein ollut näitä hetkiä enää ollenkaan. Silloin kun en ole Miehen luona iltojani, minulla on töitä tai sohvan valtaa joku perheenjäsenistä. Oma aika on ollut minulle aina kovin tärkeää ja olen nauttinut suunnattomasti siitä, että saan olla ihan rauhassa, yksin ja tehdä juuri sitä mitä haluan. Nyt oma aika on kutistunut illalla kirjan lukemiseen juuri ennen unta ja sekin on ollut lähiviikkoina vain muutamia kymmeniä minuutteja, kun olen ollut niin lopen uuvuksissa... Viimeksi taisin heinäkuussa riehaantua samasta asiasta, kun tuli se 'break-point'.
Olen erakkoluonne. Tarvitsen rakkauden lisäksi myös omaa tilaa eikä se tarkoita, ettenkö rakastaisi myös niitä hetkiä kun toinen on läsnä. Tiedän ja tunnen itseni sen verran hyvin, että olen parempi ihminen jos saan olla välillä ihan rauhassa. Olen silloin myös parempi osa parisuhdettakin. Tämä luonteenpiirre vain vaatii vähän joustoa toiselta puolelta, varsinkin kun Mies on sitä lajia, että tykkää yhdesää touhuta ja olla. Olen yrittänyt selittää, että yksinolontarpeeni ei ole tykkäämättömyyttä vaan se osa minua, joka pitää minut järjissäni. Ja tällä hetkellä on taas se olo, etten itse hallitse arkeani yhtään vaan se hallitsee minua.
Siksi kai skitsoilin tänäänkin ja sotkin ja sekoilin yksinkertaisen asian takia.
Yhdessä nukkuminen.
Kaipaan sitä joka ilta. Olen tännekin sitä ikävää vuodatellut tämän tästä.
Minulla siirtymävaiheet eri asioille on vain pidempiä. Siskot ovat marisseet siitä jo lapsena, kun kaikki muutokset olivat minulle mörköjä. En vaihtanut edes huoneessani järjestystä koko lapsuusaikana ja jo sängyn vaihto aiheutti sen etten nukkunut moneen yöhön ja loppujen lopuksi sänky piti vaihtaa takaisin vanhaksi sängyksi... Muutokset ovat olleet aina vaikeita. En osaa käsitellä niitä niin nopeasti. Yhdessä nukkuminen on asia jota kaipaan todella kovin, varsinkin kun on NIIN kauan nukkunut yksin, mutta sitten se toinen puoli on juuri siinä samassa asiassa eli siinä, että olen nukkunut niin kauan yksin. Minun "tilaani" pitää vallata vähitellen, ja mieluiten vielä niin, että minä teen siihen aloitteen. Jos Mies ei olisi tänä iltana ottanut puheeksi yhdessä nukkumisen vähyyttä, olisin varmasti ihan muutenkin ensi talvena pyytänyt Miestä tänne useammin arkea harjoittelemaan. Nyt tästä tuli taas semmoinen peikko pensaaseen, joka nostaa minut heti takajaloilleen...
Hohhoijaa.
Nukahdin iltasella, vaikka lupasin Miehelle vielä soittaa. Ja kun olisin sitten soittanut, niin Mies oli nukahtanut. Olisi pitänyt päästä puhumaan tästä, sillä asia velloo nyt kuin purjetta vailla oleva vene puhurissa minun mielessä ja ajatuksissa.
Toivon todella, että kun työstressi vähän helpottaa ja pääsen edes hetkeksi huilimaan niin tämä meidänkin suhde vähän rauhoittuu. Tämä kesä on ollut ihan mahdoton ja jotenkin pitelemätön. Kipuilua ja toiseen tutustumista ja minun osaltani myös seurusteluun tottumista - teen tätä ensimmäistä kertaa elämässäni enkä ole kovinkaan hyvin arvosanoin tähän mennessä pärjännyt, vaikka olen yrittänyt todellakin parhaani.
Sanotaan, ettei pitäisi jättää selvittämättömiä asioita yön yli...
Nyt tajuan miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti