Puuhakasta viikonalkua

Tänään torppa on ollut oikea puuhamaa! Touhua on riittänyt ja emäntä yrittänyt väsyttää itsensä ihan kunnolla - oli nimittäin se viime iltainen c-vitamiini granaattiomena-pommi pikkasen liikaa ja pyörin kuin hyperaktiivinen hyrrä koko alkuyön. Ei vain uni tullut kun energiaa riitti.
        En siis suosittele c-vitamiinia ainakaan kovin suurina määrinä nautittuna ihan iltasella.
        Aamusta tuli semmoista pientä ja kevyttä lumisadetta, joka oikeastaan jatkui koko päivän. Kun olin varautunut kunnon kahden hiutaleen lumituiskuun, tämänpäiväinen hentoinen leijailu oli tervetullut ihanuus ♥ Teki heti rauhallisen fiiliksen ja tunnelman.
        Lämmitin torpan taas lämpimäksi ja siivosin viikkosiivouksen. Iltasella olikin sitten taas ihana kölliä sohvalla ja katsoa puhdasta ja siistiä tupaa. Ihan parasta hyvänolon saamista tuo siivous! Ja melko helppoakin vielä.
        Katselin jo vähän valmiiksi huomista projektia, nimittäin jouluvalojen laittoa sisätiloihin. Olen pahasti myöhässä normivuosiin nähden, kun minulla on jo kuistilla palanut valot tähän aikaan ainakin kuukauden ja nyt siellä ei vielä ole mitään (okei, ajattelin sinne tänä vuonna isoa paperitähteä, jota en ole vielä ehtinyt ostaa, joten kuistin valaistus tai sen uupuminen on ymmärrettävää). Äidillä ja isällä oli isoon, vanhaan rehunsäilöntäaine-pulloon tungettu valoja ja aion vähän apinoida niitä ja tehdä omanlaiseni pullovalaistuksen, kunhan raahaan sen pullon ensin tuolta aitan perukoilta päivän valoon. Katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi...

Iltasella lähdin kävelemään ja kävelinkin sitten koko metsätien, kun kerran nutut laitoin niskaan. Vaikka huomenna onkin juoksupäivä, niin ajattelin, ettei kävely niin kovin käy kropan päälle etteikö sitä voisi välipäivinä tehdä. Melkein puolitoista tuntia kävelin ennen kuin tein pilates-treenin ennen saunaa.
      Metsässä oli hiljaista ja hämärää. Metsäneläimiä en nähnyt, mutta jälkiä oli vallan mahdottomasti! Oikeastaan en nähnyt mitään muuta kuin postiauton ja senkin näin vasta kun olin jo kotiportilla... Kyllä on hiljainen tämä meidän kylä talvi-iltana!
      Kävellessä sai miettiä taas omiaan. Ehkä vähän liikaakin. Tuli Miehenmurrikkaa ikävä, kun viimeksi käveltiin Miehen kanssa käsi kädessä ja nyt sai pohrustaa ihan yksikseen... Onnellinen minä kuitenkin olin ♥ Kaikesta mitä minulla nyt on. En voisi toivoa enempää.
       Tällä viikolla pitäisi tulla soitto työpaikastakin. Joko sain sen tai sitten en saanut. Kieltämättä molemmat vaihtoehdot ovat pyörineet päässä ja välillä olen ihan varma, että ne ottavat minut ja sitten taas valahdan siihen toiseen reunaan, että mitä minä sitten teen jos ne eivät valitsekaan minua... Miten minä kestän katsoa sitä touhua sen jälkeen, kun tiedän, että en kelvannut?! Äiti sanoi silloin kun tulin työhaastattelusta, että olethan sinä näinä vuosina tottunut pettymyksiin, mutta ehkä juuri sen takia minun toiveet niin korkealla ovatkin! En jaksaisi enää rämpiä ylös sieltä pettymyksen pohjamudista, kun sen olen muutaman kerran jo tehnyt. Jossakin vaiheessa tulee vain raja vastaan, ettei enää siedä sitä, kun tietää että ansaitsee parempaa..
       Tällä hetkellä voin vain odottaa tuloksia ja toivoa, että ne vihdoin tajuaisivat mitä niiden silmien edessä on ollut kymmenen vuotta.

Söin iltapalan ja katsoin viimeisen leffan viidestä elokuvasta, jotka ostin. The Longest Ride - Elämänmittainen matka, perustui Nicholas Sparksin romaaniin ja ne jotka olette lukeneet Sparksia tiedätte, että mies on aika tyylilleen uskollinen kirjasta toiseen. Katsottava leffa oli tämäkin ja laittoi ainakin vähän ajattelemaan sitä, mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää.
      Itse olen ainakin huomannut sen, että kaikki hyvä elämässä on aika pieniä juttuja. Arkisia onnenhetkiä. Ja kun ne hetket saa vielä jakaa semmoisen ihmisen kanssa, joka on rakas ja oma, niin onni on heti moninkertainen ♥ Yksin saavutetut voitot ja kunniat eivät oikeasti maistu miltään. Ne menettävät merkityksensä aika nopeasti, mutta jos elämässä on sellainen ihminen, jonka kanssa on hyvä olla ja jota on helppo ja hyvä rakastaa, niin joka päivä on arvokas ♥
      Pitää vaan herätä huomaamaan, että elämän parhain aika on juuri nyt - tässä ja tällä hetkellä!
      Nautitaan siitä!

P.S. Kohta on taas aika juhlia itsenäisyyttä ja kaikkea sitä, mitä se merkitsee. Postilla on tänäkin vuonna jälleen Kiitos-kampanja sotaveteraanien ja sotaleskien ilahduttamiseksi. Kirjoittamalla postikorttiin tai kirjeeseen kiitokset ja terveiset, ilahdutat Itsenäisyyspäivänä jotakuta sotiemme sankareita, joiden ansiosta saamme elää ihanassa, vapaassa maassa ♥ 
          Kirje tekee hyvää ♥