Meniköhän vähän överiksi...?!

Aamulla satoi vettä ja minulla oli silmät turvoksissa eilisen itku-illan jälkeen. Uni kuitenkin auttoi tälläkin kertaa ja maailma näytti paremmalta - ainakin sielun ja sydämen puoleen, ulkona maailma ei ollut enää niin mukavan näköinen. Nurmi näkyvissä jo monessa paikassa ja lumi pikemminkin lumisohjoa.. Minun oma loskakaaos.
       Laitoin uunin lämmite ja ryhdyin tekemään sitä, mikä tekee pahankin mielen paremmaksi - näpertelemään ja askartelemaan. Kuten eilen kirjoittelin, minulla oli visio lasipullon valoista, mutta ei se ihan niin yksinkertaista ollutkaan... Kahden tunnin näpräämisen jälkeen lattia oli täynnä rautalankaa, palleroisia valoja ja välineitä. Ja minulla oli luovuudessa lukko.
       Ostamani rautalanka oli liian ohutta että olisin voinut sitä vääntää erilaisiin asentoihin lamppujen kera ja sen kiinnittäminenkin osoittautui vähän monimutkaisemmaksi kuin luulin. Laitoin patterit valoihin ja napsautin ne päälle, ainakin jotain näkyvää sain aikaiseksi aamupäivän ahertamisesta.
        Hurraa! Räystäistä vesi virtasi ja minä istuin tuvan lattialla väsäämässä jouluun valoja ♥ 

 Tungin sitten jotain pehmustekäärettä pulloon, nappasin isän varastoista. Joskus on hyvä homma että isä on ollut sellainen hamsteri, joka on säilönyt kaiken! Kokeilin kyllä senkin, että saan sen vielä pullosta poiskin eli se ei ole sinne jäävä loppuelämäni ajaksi. Sitten yritin kieputtaa pallonauhat mukavasti levälleen, mutta ei sekään nyt ihan niin helposti sujunut, kun pullon suu oli niin kapea eikä oikein mikään väline mahtunut tökkimään piuhaa kauemmas.
        Siitä tuli minun Joulumaa-pulloni. Lumisade puuttuu ♥

 

Kun sitten sain jonkinmoisen version valoista pulloon, oli kuistin ja "Beetlehemin tähden" vuoro.
        Ripustelin tähden ikkunaan ja oikein hymyilytti, että nyt taisi mennä överiksi.... !
        Hassuinta oli kuitenkin se, että illan mittaan, kun kävelin puusylyksen tai roskapussien kanssa kuistin kautta, niin tähti vaikutti jo lähes siedettävältä ja kohta se tuntui jo hyvältä siinä ikkunassa. Hurjan isohan se on ja varmasti älytönkin, mutta jotenkin ehdin tottua siihen järjettömyyteen tämän illan aikana...
       Eikä se oikeastaan muualle näy kuin meille. Tieltä päin sitä tuskin edes huomaa... Mutta älytön se on! Ei mikään ihme emännältä, jolla on jo Mahdottomuuden Niitty ja Älyttömyyden Pelto. Nyt samaisella emännällä on sitten Hulluuden Tähti ♥

Vaikka iltainen vesisade ei kamalasti houkutellut lenkkipolulle, ajatukset ja pää vaati irtiottoa ja pään selventämistä. Lenkki oli aika rankka. Päivän aikana satanut vesi oli tehnyt tiet liukkaiksi ja askeleet lipsuivat koko ajan eikä oikein löytynyt pitävää maata jalkojen alle... Sain tehdä tuplasti töitä, että pääsin eteenpäin. Ehkä ihan hyväkin, kun pää oli turvoksissa lähipäivien ajatuksista. Nyt pää on jo kevyempi ja olo parempi, vaikkakin väsynyt.. Sai jättää harmittavat ajatukset lenkkitossun alle ja pitää kiinni vaan niistä hyvistä ja ihanista ajatuksista ♥
         Tänään yritin soittaa yhdelle ystävälleni. Olisin ihan vaan jutellut ja kertonut kuulumisia ja kysellyt hänen vointejaan. Hän ei kuitenkaan vastannut ja viesteihinkin vastailu on ollut vähän niin ja näin. Tänään vain tulin jälleen ajatelleeksi miten tärkeää on pitää sellaisia ihmisiä lähellä, jotka tuovat iloa ja naurua omaan elämään ja jättää sitten sellaiset ihmiset vähemmälle, jotka eivät muuta tee kuin tuovat harmitusta ja harmautta.
         Miehenmuru on semmoinen tyyppi, jota ilman en voisi elää ♥ Mies tuo minun elämääni rakkautta, iloa ja naurua ihan mielettömästi ja minun on niiiiiin hyvä olla hänen kanssaan. Nyt kun ollaan taas tällä viikolla oltu enemmän erossa, niin pelkkä iltaisin puhuttu puhelu lämmittää sydäntä ja mieltä ihan tavattoman paljon. Ei olla aina juttutuulella tai hyvällä päälläkään, mutta toisen äänen kuuleminen auttaa aika tavalla siihenkin! Olen niin onnekas, että minulla on Miehenmörri vierellä; semmoinen ihminen, jonka kanssa olen onnellinen ja jota saan rakastaa joka päivä enemmän ja enemmän ♥
          Ja toinen tapaus, joka on lähipäivinä tuonut hymyn huulille, on siskontyttö, joka oppi tällä viikolla ryömimään ja nyt tyttö on jo niin voimiensa tunnossa, että nousee jo tuoleja vasten ja ottaa tukea velipojan parkkitalostakin yhdellä kädellä äitinsä kauhuksi...! Se on kyllä semmoinen ilopilleri joka kuvassa, että pitäisi sydämen olla graniittikiveä, jos niitä kuvia katsoisi hymyilemättä! Hurmaava tapaus!

P.S. Katolta tippuu lumet. Jytinä vaan kuuluu... Talvi kaikkoaa...

JUOKSUPÄIVÄKIRJA
275. juoksupäivä (100vko)
- 1741,7 km
- 7.2 km kylälenkki (46min)
- liukas ja loskainen keli teki lenkistä raskaan ja vähän haastavan, jokainen askel vei enemmän energiaa kun jalka ei saanut kunnon pitoa liukkaalla
- ryhti pysyi ja tasapaino sen mukana hyvin
- hengitys oli rauhallista ja loppumatkasta olin tuntevinani jo semmoista "juoksu-flow":ta menemisessä, kurkku on edelleen vähän omituinen ja juostessa tuntuu välillä että lima tukkii ne vähäisetkin ilmatiet...
- jalkoja piti seurailla tiiviisti liukkauden takia ja askel pitää lyhyenä, vihaan näitä liukkaita ja loskaisia kelejä, keväällä sentäs alkaa olla valoisaa näiden kelien saavuttua, nämä syysloskat ovat raivostuttavia!
- +2, vesisadetihkua ja liukasta, märkää ja pimeää
- Hyvä olo kuitenkin juoksun jälkeen, pää sai tarvitsemansa huilin ja tyhjennyksen. Ihana laji!