Hääviikonloppu ja loppumaton väsymys tuliaisena

En oikein tiedä mistä aloittaisin tämän postauksen, kun pää on väsymyksestä sekaisin. Viikonloppuna vietettiin pikkusiskon häitä ja lauantaina piti herätä jo ennen kuin ehdin edes kunnolla nukkumaan. Aamusella laittelin koiran hoitajalle vielä ohjeita ja ruokia valmiiksi ja vaikka luottamus hoitajaa kohtaan oli täydellinen, niin silti tuntui vähän haikealta jättää hauveli melkein pariksi päiväksi hoitoon.
           Häät olivat Tampereella, mutta onneksi vasta neljältä, joten ei tarvinnut ihan anivarhain ratin taakse pompata. Ihan tarpeeksi siellä sai istua nytkin, kun ajomatkaa tuli melkein neljä tuntia. Olen huono pitämään ajomatkan aikana taukoja, vaikka joskus se olisi ihan hyvä jo jalkojenkin ojentelun ja ruokailun takia. Menomatkalla ajattelin, että menen sitten haukkaamaan jotain apetta, kunhan olisin tarpeeksi lähellä Tamperetta ja aikaa jäisi hyvin (ihan kuin varaamani 6 tuntia ei olisi ajomatkaan riittänyt?! Neuroottista tämä aikaisin oleminen!!). Piipahdin pienellä huoltoasemalla, jossa oli Hesburger. En ole melkein vuoteen hampurilaisateriaa syönyt, kun vatsan kanssa oli vähän ongelmaa silloin joulun aikaa ja piti pitää vähän taukoa ns. roskaruuasta. Nyt nappasin juustohampurilaisaterian ja voi, miten hyvää se pitkästä aikaa olikin! Näytin varmaan todella typerältä, kun nautin jokaisesta suupalasta kuin en saisi enää ikinä hampurilaista syödä tämän jälkeen! Namskis!

Olin perjantaina ostanut autoon navigaattorin ja tämä Tampereen matka oli sen neitsytmatka. En katunut ostosta hetkeäkään, vaikka tie suurimmaksi osaksi olikin suora ja helppo ajella. Varsinkin sitten kun mentiin Tampereen keskustan puolelle, navigaattori oli korvaamaton puhuvan ja ärsyttävän kaikkitietävän ohjeistajan kera! Huomasin, että ei kestänyt kovin kauaa, kun rupesin vastailemaan navigaattorin äänelle, kun se ohjeista minua semmoisille teille, missä tehtiin tietöitä tai tie oli muuten laitettu poikki. Naisparka yritti koko ajan kestää perässä minun uusissa reiteissäni. Mainio peli kuitenkin ja tuntui turvalliselta ajella, kun ei koko ajan tarvinnut kyttäillä katujen nimiä tai paikkojen tuntomerkkejä. Löysin hotellinkin, kunhan olin ajanut ympyrää muutaman kerran... kuskissa vika, ei navissa!
            Tuntui, että syksy oli niin paljon edellä Tampereen seudulla. Pelloilla näkyi puimureita ja puituja sänkipeltoja vilahteli ohi tämän tästä, ja teilläkin pörisi traktoreita viljakuormien kanssa. Täällä päin kypsytellään vielä paikka paikoin vihreää viljaa. Onneksi se luvattu sadekin jäi vain muutamaan pieneen kuuroon, joten ajokelikin suosi ja sain nauttia ihanista maisemista. Huomasin, että edelleen pidän ajelusta, ilman suurempaa kiirettä.

Hotellilla oli aikaa tunnin verran valmistautua ja vaihtaa vaatteita ennen kuin piti joutua kirkkoon. Onneksi kirkko löytyi vain muutaman sadan metrin päästä hotellilta ja sinne ehdittiin hyvin kävellä. Istuttiin kirkon penkissä hyvissä ajoin ja odoteltiin, että muutkin vieraat uskalsivat sisään tulla.
            Äiti kaivoi nenäliinan jo valmiiksi ja sen verran äidin tyttö taidan olla, että minulla ei vaatinut muuta kuin nähdä pikkusisko isän käsipuolessa kävelemässä kohti alttaria niin minä jo niiskutin ja silmät kostuivat. Yhtään ei auttanut kyllä sekään, että isosisko niiskutti vieressä. Pikkusisko oli sen verran kovanaama, että muutamaa nenäliinan pyyhkäisyä lukuunottamatta sisko selvisi vihkimisestä vailla suurempaa tunteenpurkauksia - minä en! Olen sen verran herkkä ja lisäksi täydellinen romantikko, että minä itkin lauluesityksen, sormusten pujotuksen ja papin puheen aikana. Ja ehkä se suurin syy niihin kyyneliin oli se, että pikkusisko näytti niin onnelliselta ja rakastuneelta miehensä käsipuolessa...

Olin odottanut, että minulle tulisi se tyypillinen paripuoli-olotila heti häiden alettua, kun näkee sen onnen ja rakkauden toisten silmissä, mutta ei se sillä tavalla päälle vyörynyt kun olin luullut. Tietysti tuli hetkiä, kun ajatteli, että voi kun joskus joku katsoisi minuakin noin - silmät täynnä puhdasta rakkautta - mutta suurimmaksi osaksi olin vain todella onnellinen siskon puolesta.
                  Juhlat olivat onnistuneet. Ruoka erinomaista, puheet ihania ja liikuttavia ja hauskoja, hääkakku herkullista ja tanssimusiikkia riittävästi. Isä tanssitti minua yhden valssin verran ja sulhanen sitten nappasi minut kahden tanssin ajaksi käsivarsilleen. Ajattelin vähän hymyillen, että se oli varmasti sellainen sääli-tanssi, kun minulla ei tanssittajaa ollut, eikä kukaan häävieraistakaan minua hakenut - tosin melkein kaikilla oli jo oma puoliskonsa, joten parittomia ei kamalasti ollut. Loppuilta meni kuitenkin tanssiessa ihan likkaporukalla. Meillä oli siskojen kanssa oikein hauskaa tanssilattialla ja kai se meidän hyvä meininki tarttui muihinkin, kun pian oli lattialla naisia enemmänkin. Morsiuspari oli tehnyt illan ohjelmaksi ensin mukavat videot ja sitten sulhanen bestmanin ja yhden muun kaverinsa kanssa tekivät morsiammelle niin ihanan tanssiesityksen, että se villitsi viimeistään juhlakansan! Kuten sulhanen asian ilmaisi "fiilis oli mahtava", ja sitä se juuri oli. Lähimmät perheenjäsenet tekivät juhlasta liikuttavan ja lämpimän, ja ystävät puolestaan toivat hauskuutta ja syvyyttä juhlaan! Mukavat juhlat, joista jäi hyvä mieli.
                   Hotellille päin mentiin puolen yön aikoihin ja isosisko tuli minun kylppäriin suihkuun, ettei turhaan herättäisi niiden pientä miestä yöunilta. Muutenkin tuntui, että juteltiin isosiskon kanssa enemmän kuin koskaan ennen ja semmoisia vähän syvempiäkin asioita kuin normaalisti. Sekin tuntui hyvältä.
                    Yhden maissa olin pehmeässä hotellin sängyssä satojen tyynyjen keskellä ja odottelin unta. Vähän katumelu kaikui, vaikka aika yläkerroksissa oltiinkin ja muutenkin hotellin äänet pitivät vähän aikaa hereillä. Väsymys voitti kuitenkin lopulta. Onneksi.

Aamupalalle menin heti kun sinne vain pääsi. Halusin ajoissa kotimatkalle ja ajoissa kotiin. Melkein puoleen kymmeneen se lähtö kuitenkin jäi, kun piti takakontista tyhjentää vielä isosiskon kamppeita niiden autoon ja niiden tuleminen ja meneminen kesti iänkaikkisuuden. Navigaattori pyöritti minua pitkin Tampereen katuja ja oikein huvitti, että pääsenköhän minä koskaan pois sieltä katuviidakosta!

Kotimatkalla en pysähtynyt missään vaan ajoin koko matkan kotiin saakka. Koira tuli pihalle vastaan ja ei se tainnut niin kovin ikävöidä minua kuin minä sitä! Eli hyvässä hoidossa oli ollut. Väsymys ja nälkä olivat sen verran suuria, että yritin päästä koiranhoitajasta eroon, että pääsisin syömään ja nukkumaan, mutta asiaa riitti sen verran, että melkein pari tuntia meni vielä kotiintulosta siihen, että vihdoin sain napata tyynyn ja viltin kainaloon ja kiepsahtaa päiväunille.
                   Heräsin kahdeksalta ja väsytti edelleen.
                   Kävin iltauinnilla ja kömmin peiton alle sitten iltaunille, kunhan olin käyttänyt koiran iltalenkillä ja pessyt ainakin toisen puolen hammaskalustosta. Vähän ennen unen tuloa mietin, että miten ihmeessä selviäisin viikon aloituksesta, kun tuntui että olisin tarvinnut yhden päivän nukkumiseen.
                    Noh, en minä oikein tästä päivästä selvinnytkään.
                    Haukottelin, haukottelin ja haukottelin ja työteho oli vain aavistus siitä mitä se joskus on ollut. Ja kotonakin piti ajaa tuuheaksi turkiksi kasvanut nurmi ja päiväunet jäivät edelleen ottamatta. Nyt särkee vähän päätä, joten eipä taida huominenkaan päivä sen helpompi olla työmaalla...
                   Olen tullut vanhaksi.