Haja-ajatuksia...

Tämmöinen päivä sopisi vallan hyvin, jos olisin sieni tai jokin muu sateesta elämän eliksiirinsä saava olento.
           Mutta en ole.
           Tänään satoi koko päivän. Joka paikka oli yhtä lammikkoa ja sadeverhoa. Vuodessa on 52 maanantaita siinä on kyllä 52 liikaa! Viikonlopun vähäiset unet ja vähäinen lepo tuntui niin jäsenissä kuin pään sisälläkin. Harmaus levisi nopeasti pää kuoren sisäpuolellekin ja teki olon 'hälläväliseksi'. Työmaalla piti kuitenkin jotain saada aikaiseksi, mutta päivän päätteeksi oltiinkin sitten kuin uitetut koirat!

Mokasin viikonloppu töissä sen verran pahasti, että oli vähän siipi maassa koko sunnuntain ja kyllähän se vieläkin ajatuksiin nousi tänäänkin, vaikka yritinkin ajatella asian niin, että eipä sille enää mitään mahda muuta kuin ottaa opiksi eikä tehdä samaa virhettä toiste! Tällä luonteella se on vain helpommin sanottu kuin tehty, kun välillä tuntuu kuin Suomen lama ja ilmastonmuutoskin on minun syytäni...
              Minulla on kolme viikkoa töitä jäljellä.
              Toisaalta tuntuu vähän apealta lopettaa jälleen työt ja miettiä mitä sitä taas tekisi nämä talvikuukaudet muutakin kuin viikonloppuhommia, mutta toisaalta vähän jo odotankin sitä, että pääsee vähän lomille huilimaan. Nukun varmaan kuukauden ennen kuin edes suunnittelen muuta! Sitten minulla on suunnitteilla se synttäriviikko vuokramökissä ja hemmottelua ainakin kylpylän muodossa. Kerranhan sitä kolmekymmentä täytetään! Seuraavan kerran täytänkin varmaan jo kuusikymmentä...
              Olen kai pohjimmiltani masokistinen luonne, sillä ihan kuin tämän päivän harmaus ei olisi vetänyt mieltä maahan niin minun piti iltasella katsoa vielä eräs leffa, joka itketti.. Olisi pitänyt kaiken järjen mukaan katsoa jokin sellainen leffa joka olisi tehnyt iloiseksi, naurattanut vähän ja viihdyttänyt vielä enemmän, mutta kuten hyvin sopii, katsoin semmoisen filmin, joka itketti ja kosketti ja itketti taas.
                Ajatukset pomppivat taas minne sattuu ja asiasta toiseen.
                Meinasin tänään käydä käsiksi hautausmaalla kävelleeseen mieheen, joka tuli haastamaan riitaa vaan siitä ilosta että sai haastaa riitaa. Hillitsin itseni ja olin ylpeä siitä, vaikka ääni muuttui vieraaksi ja hampaita piti purra yhteen niin että kiilteet roiskuivat! En yleensä suutu, en edes hermostu kovin helposti ja yllätyin vähän itsekin, että minusta on moisiin tunteisiin.
                 Muista tunteista voisinkin pitää vähän lomaa.
                 Miksi rakkaus tuntuu sekä sydämessä että päässä? Yksikin jomotus riittäisi...