Pyrytystä!

Pyryttää lunta!
        Äsken iltalenkillä muututtiin koiran kanssa ihan lumihirviöiksi, kun pienen lenkin aikana ehdittiin saada olkapäille ja turkkiin kunnon lumikerros, ja anturoihin ja kenginpohjiin lumikorotukset! Miten voikin pelkkä lumen sataminen ja valkoinen maa tehdä sieluunkin valoa ja toiveikkuuta! Ihanaa!

Toiveikkuutta oli tässä päivässä myös aikataulun kanssa. Yö meni vähän pipariksi, kun koiran kanssa piti valvoa, kun poloinen halusi ensin ulos ja toivoin jalat ja kädet ristissä, ettei se ulosmenohalu johtuisi vain vatsaoireista, mutta ei se sitä ollut. Koira halusi kai vain loikoilla kello kolme yöllä pihamaan viileydessä ja hiljaisuudessa... minä olin vähän toista mieltä! Ja sitten loppu yö meni sen levottomia kävelyjä kuunnellen, kun meidän hauva-herra alkaa olla siinä iässä, ettei näköaisti ole enää ihan priima kunnossa, niin se aina välillä eksyy tuvassa tai tuossa pienessä kammarissa sellaisiin paikkoihin, mistä se ei löydä enää takaisin... Säälitti, kun neljän maissa sytytin omalle yöpöydälle valon ja pyysin sen nukkumaan minun matolle, koira-muru oli oikein iloinen, että löysi tutulle nukkumispaikalle, vaikka ei se kauan siinä viihtynyt...
             Aamulla minä olin kuin vaeltava haamu ja kun haukottelin aamupalapöydässä levottoman yön juoksuja niin koira veteli sikeästi unosia omalla sohvalla ja nautti elämän äänistä, aamuisen lehden rapinasta kun luin sitä tuvan pöydän ääressä ja uunissa palavien puiden rätinöistä. Näki kyllä heti, että siinä aamun valkeudessa se tunsi olonsa turvalliseksi ja kun tiesi, että olen siinä muutaman metrin päässä niin nukkuikin kyllä niin sikeästi, että varmasti ne yölliset harhailut väsyttivät sitäkin. Poloinen!
              Olin suunnitellut päivälle aikataulun niin, että kun Anni astuu ovesta, olen valmis. Noh, ei se ihan niin mennyt. Ehdin laskea tiskivedet altaista ja vain huitaista roskapussin eteisen nurkkaan, kun Anni tuli. Aikataulu petti jälleen, tai ehkä minä petin aikataulun.

Suklaata ja joulumieltä. Joku taitaa tuntea minut aika hyvin....

Syötiin pitsaa ja juotiin pepsiä ja puhuttiin muutaman kuukauden kuulumisia puolin ja toisin. Ollaan viimeksi puhuttu kasvotusten työmaalla ja siellä se puhuminen nyt on aina erilaista, kun on ns. työ-rooli päällä eikä välttämättä halua puhua omista synkimmistä tuntemuksista kahvitauolla ja paapattaa omiaan ainoilla yhteisillä taukohetkillä. Nyt sai kerrankin istua alas ja puhella palkeet tyhjiksi...
               Ei minun kyllä ihan niin 'kaasu pohjassa' ollut tarkoitus omia ajatuksia, syystuntemuksia, murheen siemeniä ja sydäntä painavia asioita sysätä Annin niskaan, mutta joillekin ihmisille on vain helpompi kertoa asioita kuin toisille. Annin kanssa ei koskaan ole tarvinnut miettiä sitä, että jos kerron tämän, niin vastaukseksi tulee moraalisaarna tai että toinen tuomitsee tai neuvoo oitis. Anni on aina ollut hyvä kuuntelemaan, ei keskeytä eikä kysele vaan antaa toisen puhua ja sitten jos katsoo hyväksi sanoa jotain, niin sanoo.
               Hassuinta on, että ollaan tunnettu vasta pari vuotta ja silti tuntuu, että Annille voisi kertoa sellaistakin, joita ei uskalla tai voi kertoa sellaisille ihmisille, jotka on tuntenut iäisyyden... Minua on aina kiehtonut ihmisten välisessä kanssakäymisessä juuri se, miten helppoa joidenkin ihmisten kanssa on olla melkein ensinäkemältä ja toisten kanssa ei suju oleminen millään, vaikka tekisi mitä!
               Mutta olo on kyllä paljon kevyempi ja jotenkin pitkästä aikaa sellainen tyhjä, hyvällä tavalla tällä kertaa. Tuntui, että on monen viikon päässä pöyhineet ajatukset olivat muuttuneet sellaiseksi pölypalloksi sisuskaluihin, että tuntui kuin olisi ollut tukkeessa päästä varpaisiin asti. Tänä iltana se olo hävisi, kun sai pulpauttaa kaikki välillä pihalle, vaikka en ihan osannut kaikkia ajatuksia sanoiksi laittaakaan... Ja kun toinen kuunteli vielä niin, että selvästi näki, että välitti eikä vain siksi ettei päässyt siitä tilanteesta pakoon!
                Kun vain joskus osaisi olla samanlainen olkapää Annille, jos hän sellaista joskus tarvitsisi...
                Olen niin onnekas ja kiitollinen, että minulla on tuollaisia ystäviä! Jotain olen kai oikein jossakin vaiheessa (vahingossa) kai tehnyt...

Huom! Tämä ei ole jouluvalo, tämä on yövalo koiralle, vaikka kenties erehdyttävästi näyttääkin ikkunaan laitettavalta jouluvalolta. Voi olla, että nimitys muuttuu viikon päästä, kun vaihdetaan kuukauden nimeä, mutta nyt tämä ikkunaan laitettu valo toimii koiran yövalona. Jos vaikka harhailua ei niin paljon syntyisi...
             Kieltämättä oli aika ihanaa ripustaa ensimmäinen joul... siis ikkunavalo paikoilleen! Täällä ollaan kuin pikajuoksija lähtötelineissä, joka ei malttaisi odottaa lähtömerkkiä. Kun saisi jo käydä joulun kimppuun! Saisi vetäistä ikkunoihin JOULUvalot, paistaa JOULUpiparit, laulaa kovaan ääneen JOULUlauluja (eikä vain autossa tai suihkussa), saisi tehdä JOULUlahjalistoja, paketoida pikkuisia JOULUlahjoja ja puhua JOULUSTA niin, että muiden tekisi mieli laittaa minut JOULUsäkkiin ja sitoa JOULUnarulla suu tiukasti umpeen ja viskata hankeen!
              Pyryttää lunta!
              Ihanaa!