Itketään sunnuntaina

Jos ne talviset maisemat tulivat yhden päivän aikana, niin yhden päivän aikana ne myös katosivat.
              Huokaisin, kun vetäisin verhot ikkunan edestä tänä aamuna ja katsoin ulos, missä räystäistä ja taivaasta tippui vesi. Mieli oli harmaa kuin matalalla roikkuva taivas...

 Nappasin aamupalalle mukaan oman isänpäivälahjani ja ojensin isot työrukkaset onnitteluiden kera. Isä sovitti hanskoja ja sanoi, että "tästä saat uudet hanskat, eivät mahtuneet". Antamisen ilo ja riemu musertuivat pieniksi muruiksi ja purin hammasta, etten olisi pillahtanut itkuun siinä aamupalaa laitellessa. Isä kai huomasi, että olin pahoittanut mieleni, kun tuli jälkeen päin ihmetellen sanomaan vielä, että aikamoinen ero kahden eri hanskaparin välillä, kun oli jostain kätköistään löytänyt saman numeron hanskat, jotka olivat sopivat. Ehkä isä sai paremman mielen, että pääsi vähän aamuista suhtautumistaan pehmentämään, mutta minun sydämeni oli jo saanut särön pintaansa... ja tuntui pahalta, että se pienikin yritys pitää meidän välejä jonkinmoisina, saa aina tämmöisen lopun.
              Pikkusisko oli puolestaan tainnut nousta väärällä jalalla sängystä, kun sen kanssa ei saatu aikaiseksi kunnollista keskustelua koko päivänä. Aamun jälkeen lopetin yrittämisenkin, kun kaikki puheet menivät sellaiseksi jähinäksi.
              Enpä arvannut, että aamuinen maisema kuvastaisi myös koko päivän mielialaa..

Vähän ennen iltaruokaa isä ja sisko ryhtyivät suunnittelemaan ensi kesänä mahdollisesti toteutettavaa keittiöremonttia tähän taloon. Tämä nykyinen keittiö on 70-luvulla tehty. Tummanruskeat kaapit ja varsin 70-luvun värit muutenkin, mutta sen aikaiseksi keittiöksi varsin moderni ja melko toimivakin. Ehkä suurin syy uudistusremonttiin on se, että nykyisiin kaappi- ja hyllymalleihin ei saanut upotettua tiskikonetta mihinkään ja kaappien sisäpinnat ja hyllyt alkavat olla jo vähän kulahtaneita.
              Minä vihaan remonttien suunnittelua ja niiden toteutuksia.
              Minä kai mieluummin pitäisin vanhan tai ainakin muutokset pitäisi olla semmoisia nopeita ja helppoja toteuttaa. Pikkusisko puolestaan on virkaintoinen sisustussuunnittelija, joka kai tekisi tästäkin keittiöstä oikein modernin ja maustaisi sen kaikenmoisella pingpongdingillä. Minut tiputettiinkin taas maanpinnalle (ja maan rakoon asti!) kun erehdyin sanomaan oman mielipiteeni. Ja tulipa taas sekin selväksi, että vaikka rakastan näitä nurkkia yli kaiken ja olen tuntenut olevani kotonani vain näiden seinien sisällä, niin tämä ei ole minun kotini! Tämä on isäni talo ja saan asua tämän katon alla vain isäni suuresta laupeudesta.
              Johan siitä olikin aikaa muutama kuukausi viime kerrasta.
              Johan se oli aikakin taas saada minut tuntemaan itseni irralliseksi ja surulliseksi.
              Ja arvatkaahan kuka itkeä tillitti taas suuren tiskivuoren keskellä kun isänpäivä-juhlijat olivat lähteneet ja talo hiljentynyt illaksi. Koira katseli sohvalla silmät myötätuntoa täynnä, kun talon epä-emäntä itki itsensä väsyksiin ja silmät jälleen kerran punareunaisiksi palloiksi.
              Oli niin paha olla ja mieli niin mustunut, että ihan rintaa pisti. Se on niin totta, että ne ihmiset jotka ovat kaikista lähimpiä, osaavat myös loukata kaikista pahiten. Hulluinta tässä on se, että nämä keskustelut ovat olleet hyvin yleisiä näiden kymmenen vuoden aikana, mitä olen täällä asunut. Ne nostetaan aina pintaan silloin kun sisaret tulevat käymään, jouluna, juhannuksena, isänpäivinä, äitienpäivinä, keväisin, syksyisin, talvisin. Luulisi, että nahka olisi paksuuntunut, ettei nämä heitot ja herjat enää tuntuisi missään vaan ne onnistuisi kuljettamaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta aina, JOK'IKINEN kerta nämä puheet viiltävät syviä haavoja sieluun ja sydämeen, vaikka miten yrittäisi itsensä kovettaa.
              Enää en uskalla sanoa tai puhua enää ääneen 'minun kodistani' vaan ne lämpimät ajatukset ja pehmoiset mietteet on pidettävä omanaan. Tiedättekö miten yksinäiseltä, surulliselta ja voimattomalta tuntuu ajatella jatkuvasti, että ne seinät, jotka ovat tehneet olon niin hyväksi ja joita rakastaa näin paljon, ovat sellaisia, jotka voidaan minä hetkenä hyvänsä ottaa pois?
              Tämä talo, nämä maisemat ovat minulle niin rakkaat.
              Ja valitettavasti muut tietävät sen.
              Kuten tästä tekstistä voi päätellä, ei minun isänpäiväni mennyt ihan hilpeästi juhlinnan parissa. Näissä päivissä on kuitenkin se hyvä puoli, että nämäkin loppuvat jossakin vaiheessa. Luojan kiitos!


P.S. Olen miettinyt näitä minun itkujani. Tuntuu, että itken joka ilta eikä se ole kyllä ihan normaalia - eikä varmaan enää terveellistäkään! Joskus syyksi riittää joku ihan pikkuinen sydänsuru, joka normaalisti aiheuttaisi vain vähän apeutta tai normaalia hiljaisemman emännän, joskus taas semmoisia kokonaisvaltaisia 'huonoja päiviä' kuten tänään. Itku on kamalan herkässä ja se on semmoista musertavaa. Ei kahta kyyneltä poskella vaan ihan oikeaa itkua.
              Joko minulla on sisällä paljon patoutuneita surun tunteita, joita nämä itkut puhdistelevat vähitellen tai sitten on ihan oikeasti jotain suurempaa meneillään... Onhan tämä syksy ollut pimeä ja synkkä, ja mieliala on ollut maassa, mutta tällaistahan se on joka vuosi syksypimeillä enkä todellakaan itkeskele normaalisyksyinä näin paljon! Olen yrittänyt syödä hyvin, liikkua paljon ja tehdä jotain omaa ja mukavaa joka päivä, mutta silti tuntuu etten oikein löydä tukevaa maata jalkojen alle... 
             Ymmärtäisin, jos minulla olisi ihan oikeasti suuria suruja ja ylitsepääsemättömiä vastoinkäymisiä, mutta kun minulla on asiat aikaslailla mallillaan eikä pitäisi olla itkulle aihetta oikein mistään. Ja silti kyyneliä riittää joka illalle. Se on pelottavaakin, että itkettää näin paljon. Ja väsyttävääkin. 
              Pitää varmaan ryhtyä odottamaan jo joulua niin saa aivoihin muutakin ohjelmaa kuin tämän jokapäiväisen itkun harrastamisen! Kun edes saisi nuo maisemat valkoisiksi ja pakkasen mittariin...