Kuppi täysi

Olisi hauska nähdä se kahden ja puolen desin kuppi sielun syövereissä, joka tultuaan täyteen tulee pitkin kupin laitoja kuin vesiputous. Olen ollut omien ajatusteni kanssa niin täysin, etten ollut varautunut siihen, että joku kysyy mitä minulle kuuluu.
           Eilen aamulla kun kello soi töiden merkiksi, oli olo juuri sellainen, että parempi olisi ollut rakentaa johonkin tiettömien taipaleiden taakse hirsimökki kahdella huoneella ja muuttaa sinne, pois ihmisten ilmoilta. Olin nukkunut huonosti tai pikemminkin vähän, liekö työt taas pitkästä aikaa pitivät ylhäällä ja ajatuksista kiinni. Aamu meni vielä hyvin, kun valmisteltiin alkavaa työpäivää ja jotenkin sain pidettyä palaset kohdillaan ja kasassa aina siihen asti, kun työkaverin kanssa tultiin iltapäivästä pitämään taukoa ja nappaamaan vähän välipalaa ja työkaveri kysyi, että mitä minun syksyyn kuului.
            Siinä vaiheessa se sielun kuppi läikähti yli ja pölläytin ilmoille kaikki syksyn aikana kertyneet murheet ja surut ja huolet, sairastumiset, epätietoisuudet, väsymykset - kaiken. Itkuksi se meni lopulta enkä minä sitä itkua oikein kunnolla saanut loppumaan koko loppupäivänä, vaikka kokosinkin aina itseni urhoollisesti kun menin ihmisten ilmoille ja hoitamaan työt kunnolla. Ei pää kuitenkaan ihan täysillä ollut mukana töissä, vaikka olisi pitänytkin ja nolotti vähän ne kyyneleetkin, joiden jäljet muutkin huomasivat ja suhtautuivat niin myötätuntoisesti, että hävetti. Eihän semmoiset asiat työmaalle kuulu, ja yleensä kyllä olen pyrkinyt ne sieltä pois pitämääkin, mutta työkaverin kysymys yllätti ja kai oma pää oli niin täynnä sitä vellovaa murhetta ja mietteitä, että teki ihan hyvääkin kun sai jollekin vähän purkaa tunteitaan.

Työpäivä venähti pitkäksi ja olin vasta viiden maissa kotisilla. Vähän hipsutteli lunta kotimatkalla, mutta ei sitä loppujen lopuksi tullut oikein mitään. Onneksi sain tulla hiljaiseen kotiin, koiran luo, kun itku oli niin herkässä enkä olisi jaksanut kenellekään asioita selitellä. Söin lasagnea ja lämmitin saunan ja itkin loput itkuni kuuman suihkun alla.
              Tänään olenkin sitten ollut todella väsynyt. Uni tulee heti, kun vähän päätä syrjälleen laskee. Heräsin aamulla siihen, että yksi sukulaistyttö soitti jo aamusta ja kutsui itsensä meille kylään iltapäivästä, mutta onneksi ei ollut kovin kauan. Sekä minä että koira oltiin kuin nukkumatin epäonnistunut koe ja kun tiskin jälkeen ajattelin hetkeksi oikaista alkuillasta koiran viereen, niin heräsin vasta kuuden maissa... Kai kroppa toimii vähän kuin niillä potilailla, jotka nukutetaan että aivot ehtii toipua vakavista vammoista. Ehkä minäkin yritän 'toipua' murehtimisesta ja suruista niin, että uni tulvii yli heti, kun siihen antaa tilaisuuden.
               Sen huomasin kuitenkin, että eilinen tunteenpurkaus auttoi. Työkaveri sanoikin, että välillä on ihan hyvä puhdistaa vähän mieltä ja sydäntä. Se auttaa, vaikka tapa onkin vähän raskas.

Eilen jäi se hemmottelukin tekemättä, kun ei ollut semmoinen fiilis töistä tullessani. Tänään sitten lämpimän suihkun jälkeen paistoin pizzan ja otin vadelma limsaa ja istahdin tv:n ääreen nauttimaan. Hymyilytti, että ei pitäisi suunnitella mitään, kun hetket ilman suuria suunnitelmia ovat paljon mukavampia. Koira nukkui sängyssa, minä istuin lattialla ja söin pitsaa sormin ja katsoin nauhalta eilistä Olipa kerran-sarjaa. Tuntui hyvältä, pitkästä aikaa vain olla ja istua ja syödä ja kuunnella koiran tuhinaa. Hengittelin vain ja ajattelin, että hetki kerrallaan selvitään... Pieni hetki kerrallaan.
          Ilma on ollut surkea. Aamusta oli vaaleata sumua joka paikassa ja eilisiltainen lumenripsimiset sulivat jo aamutuimaan pois. Plussalla keikutaan koko ajan ja lenkilläkin saatiin vain jalat kuraisiksi koiran kanssa. Tulisi se lumi jo!


P.S. Tiesittekö, että taskulamppu on nykyään käsivalaisin... Mihin tämä maailma on oikein menossa?!?